Makuuhuoneeseensa meni Mora -- hän, joka oli ollut Valkoisten
sisarten prioritar -- kantaen käsivarsillaan järjestönsä täyttä asua
ja kädessään jalokivillä koristettua virkaristiänsä. Hän meni sinne
odottaen saavansa viettää tuntikausia epäilyksissä ja rukouksissa ja
kyselyissä pyhän Neitsyen alttarin edessä. Mutta samassa kun hän työnsi
oven auki ja astui päivänpaisteiseen huoneeseensa, leimahti hänessä jo
kynnyksellä sisäinen valo. Hänestä tuntui, että kaikki kysymykset jo
olivat saaneet vastauksensa; hänen toinen pulmansa oli selvitetty, kun
ensimäinen vielä oli täysin epävarma.
Hän oli sanonut, että hänen täytyi saada jumalallinen näky. Mutta
olihan hän tänään saanut kaksinkertaisen näyn, sekä jumalallisen
että inhimillisen; jumalallinen oli sanomattomassa hellyyden ja
ymmärtämyksen hahmossa yhtynyt inhimilliseen; inhimillinen oli puhtaan
rakkauden ja tahrattoman kunnian varassa osoittanut itseuhrausta, joka
kohotti sen jumalalliseksi.
Yksinäisessä vuorikappelissa oli Mora nähnyt Herransa. Mutta ei
pienokaisena, jota enkelit varjostivat, jota Idän paimenet palvoivat,
hyvät kuninkaat kunnioittivat, joka istui äitinsä polvella,
viisassilmäisenä ja jumalankaltaisena, ojennellen kaikkivaltiaita
lapsenkäsiään kohti palvontaa, joka hänelle oli tuleva, ottaen
kaikkitietäväisyydessään vastaan kullan, suitsutuksen ja myrhan, jotka
ilmaisivat hänen asemansa. Eikä myöskään jumalallisena Vapahtajana,
joka oli avuttomana naulittu häpeän ristiin, joka kuoli, jotta maailma
saisi elää. Nämä olivat olleet hänen luostarivuosiensa näkyjä.
Mutta vuorikappelissa oli Mora nähnyt hänet inhimillisenä Jesuksena,
joka oli kaikissa kiusauksissa koeteltu kuten mekin, ainoana
sädekehänään vain tuo "ja kuitenkin synnitön", joka hänen nuoruudessaan
ja miehuudessaan loi hänen kasvoilleen täydellisen puhtauden
jumalallisen leiman ja hänen silmiinsä kirkkaan loiston, joka ilmaisi
keskeymätöntä yhteyttä taivaan kanssa.
Jättäessään kappelin, kääntyessään pois veistokuvasta, joka oli
auttanut häntä uuteen käsitykseensä, oli Mora ihmeellisellä tavalla
tullut tietoiseksi Kristuksen näkymättömästä läsnäolosta hänen
vierellään. "Nähden hänet joka on näkymätön", oli hän astunut vuorelta
alas, tietoisena siitä, että näkymätön astui hänen edellään. Hän
kuvitteli seuraavansa tämän pyhiä jälkiä yli kotikumpujensa kanervan,
niinkuin opetuslapset muinoin seurasivat niitä Judean vainioiden ja
Galilean ruohoisten rinteitten yli. Hän oli tietoinen siitä, että
Hän kulki hänen vieressään ojennetuin käsin, jottei hänen henkensä
lankeisi; ja jos piiloutunut vihollinen olisi ampunut nuoliaan
viidakossa olevasta väijytyksestä, olisi Näkymätön kilpenä ollut hänen
takanaan. "Minä olen teidän kanssanne aina, maailman loppuun saakka."
Tämän, jumaluuden inhimillisen ilmestyksen vahvistamana hän oli
laskeutunut pyhältä vuorelta valmiina kohtaamaan peloittavan pahan,
vaikenevan yhtymisen petokseen, joka uhkasi hänen onneaan, tahtoi
masentaa hänen henkensä ja heittää tulen ja veden tuhottaviksi aarteet,
jotka hänen sydämensä oli oppinut pitämään niin arvokkaina.
Tähän valmistuneena Mora tuli, ja katso, nyt soi taivas hänelle
toisen näyn. Hän näki syvälle uskollisen miehen sydämeen, hän näki
ritarillisuutta, syvää kunnioitusta pyhiä asioita kohtaan, mikä sai
hänet häpeämään epäilyksiään, itseuhrausta, mikä kohotti ritarin suuren
inhimillisen rakkauden, jonka Mora luostarimaisessa hurskaudessaan oli
kuvitellut olevan askelen alennukseen, korkealle hänen yläpuolelleen,
jumalallisen ihanteen tasolle. Eikö tämä jos mikään ollut tosi näky?
Mora astui poikki huoneen ja laski vuoteelleen vaatteet, jotka hänellä
oli käsivarrellaan. Noustessaan ylös portaita oli hän suunnitellut,
että hän vielä kerran, piilossa omassa huoneessaan, pukeutuu niihin,
ripustaa jalokivillä koristetun ristin rinnalleen, ja näin -- kerran
vielä Valkoisten sisarten priorittarena -- polvistuu pyhän Neitsyen
alttarin eteen, saadakseen hänen ohjaustaan lopullista päätöstä
tehdessään.
Mutta nyt laski hän ne hiljaa vuoteelleen.
Hän ei olisi voinut lujasti pysyä tämän uuden vapautensa kannalla, jos
tämän valkean puvun raskaat poimut kahleina olisivat kietoutuneet hänen
jalkojensa ympäri.
Hänen sydämensä, joka oli täynnä hehkuvaa hellyyttä ritariansa,
Hopeisen Kilven nuhteetonta sankaria kohtaan, ei olisi voinut vapaasti
sykkiä vaipan alla. Eikä risti voinut riippua kohdalla, missä ritarin
kallis pää oli levännyt.
Mora seisoi alttarin edessä. Pyhä Neitsyt, katsoi häneen vakavasti.
Pyhä pienokainen kohdisti häneen kaikkitietävät silmänsä ja ojensi
kaikkivaltiaat kätensä.
Samalla tavoin olivat he katselleet hänen ilonpäivänään, jolloin hän
hurmioissaan polvistui kiittämään ja ylistämään.
Samalla tavalla olivat he katselleet hänen hädän hetkenään, jolloin hän
oli purkanut ilmoille epätoivonsa, että oli kahdesti petetty.
Apua ei ollut saapunut, ennenkuin hän käänsi silmänsä ylös kukkuloille
päin.
Mora kääntyi pois alttarista, astui nopeasti avoimen akkunan ääreen
ja katsoi yli vihreiden puunlatvojen, niiden takaa kuultavaan taivaan
sineen, missä kiireisiä valkeita pilviä vaelsi.
Hän joka nyt oli oppinut "katsomaan näkymättömiä", ei saanut apua
tuijottamalla veistettyihin kuviin.
Hän saattoi elävämmin ja tehokkaammin kohdistaa ajatuksensa pyhään
Neitsyeeseen, katselemalla noiden ohuiden pilvien pehmeää valkeutta
tai seuraamalla vuorilintujen lentoa, joiden siivet välkkyivät
päivänpaisteessa.
Minkä ainoan käskyn olikaan Herramme pyhä äiti ihmisille antanut? "Mitä
ikinä hän teille sanoo, se tehkää." Ja mikä oli ollut Vapahtajan viime
kehoitus maan päälle jäävälle kirkolleen? "Menkää kaikkeen maailmaan ja
saarnatkaa iloista sanomaa kaikille... Ja minä olen teidän kanssanne
maailman loppuun saakka."
Mora ei voinut olla tajuamatta, että hän itse oli tullut omaan
maailmaansa tuoden molemminpuolisen rakkauden ja kodin iloista sanomaa
Lupauksensa mukaan oli ylösnoussut Kristus astuva hänen vieressään
"loppuun saakka"
Morasta tuntui, että jos hän nyt palaisi luostarikammioonsa naulitsisi
hän nämä pyhät jalat ristinpuuhun uudelleen. Tukahduttamalla tämän
uuden elämän itsessään hän ainaiseksi kadottaisi elävän kumppanuuden
tunnon, hänelle jäisi vain ristinpuun uskonto Luostarielämään se
kenties riitti. Mutta tämä rikkaampi elämä vaati rikkaampaa taivaan
armoa.
Apostolin suuri käsky soi hänelle äänekkäästi muististaan: "Ja kun
olette vastaanottaneet Jesuksen Kristuksen meidän Herramme, niin menkää
Hänen nimeensä."
Mora ojensi käsivartensa levälleen. Kaikkivaltaavan vapauden tunne,
täydellinen vapautuminen kaikista hengen sielun ja ruumiin siteistä
virisi hänessä.
"Minä tahdon!" sanoi hän. "Yhtään enää pelkäämättä ja epäröimättä minä
tahdon!"
Hän astui vuoteen ääreen, kääri kokoon vaipan joka hänellä mm kauan oli
ollut yllään, ja pani sen tyhjään laatikkoon.
Sitten otti hän ristinsä ja meni parvekkeelle. Hänen ainoa ajatuksensa
oli saavuttaa Hugh niin pian kuin mahdollista. Hän ei saattanut jättää
tätä jaloa sydäntä epätietoisuuden valtaan hetkeäkään kauemmaksi kuin
oli tarpeen.
Aurinko oli vielä korkealla taivaalla. Käyttämällä oikotietä metsän
kautta hän saattoi ehtiä linnaan paljon ennen auringonlaskua.
Paljon oli hän Hugh'lle velkaa. Mutta hän oli velkaa toisellekin --
kuinka paljon, sen oli tämän päivän uusi valaistus hänelle osoittanut.
Hän oli vapaammin sydämin astuva iloonsa, jos hän ensin tunnustuksen
ja kiitoksen kautta hyvitti suuren velkansa vanhalle uskolliselle
ystävälleen, Symonille, Worcesterin piispalle.
Hän kutsui palvelijansa.
"Zachary", sanoi hän. "Sir Hugh on ratsastanut edeltä. Minä lähden
hänen jälkeensä metsätietä myöten enkä palaa yöksi. Käske satuloida
valkea ratsuni Icon. Minä olen valmis lähtemään tunnin kuluessa. Mutta
ensin täytyy minun lähettää Worcesteriin tärkeä kirje. Käske kahden
niistä miehistä, jotka tulivat mukanamme Worcesterista, valmistautua
palaamaan sinne. Jos he lähtevät tunnin kuluessa, ovat he ennen yötä
päässeet hyvän matkan eteenpäin."
Mora astui kirjastoon, laski ristin eteensä pöydälle ja alkoi
kirjoittaa kirjettä piispalle.
Suoraan hänen kädestään piispan käteen meni tämä kirje; suoraan hänen
sydämestään piispan sydämeen se puhui, ja Symonin siitä tuntema
ilo sisältyi etenkin siihen tietoon, että Mora oli yksin sitä
kirjoittaessaan ja sinetöidessään, ettei kukaan tässä maailmassa,
heitä kahta lukuunottamatta, koskaan saisi täsmälleen tietää, mitä
tämä nainen, jota hän oli rakastanut niin puhtaasti ja palvellut niin
uskollisesti, sanoi hänelle kirjeessään.
Vain sen tosiseikat senvuoksi voidaan mainita.
Mora kertoi piispalle niin lyhyesti kuin mahdollista suuren aamullisen
kokemuksensa; Hugh'n paluun ja jalon itseuhrauksen; hänen itsensä
saamaa valaistuksen ja tekemänsä päätöksen; ja kuinka hän nyt,
vapautunein sydämin, astui tietään eteenpäin, suurta onneaan kohti.
Ja sitten hän hehkuvin sanoin kertoi piispalle, mistä kaikesta hänen
oli kiittäminen tämän uskollista kärsivällistä ystävyyttä, hänen
monivuotista opetustaan, jonka summa aina oli ollut elämä, valo,
vapaus, -- laajemmasta näköalasta, pelottomasta arvostelusta, selvästä,
pyhään sanaan perustuvasta Jumalan tuntemuksesta, ja ennenkaikkea,
uskosta näihin sanoihin, jotka usein olivat piispan huulilla ja aina
hänen sydämessään: "Rakkaus ei koskaan petä."
"Tosiaan, rakas herra", kirjoitti Mora, "teidän rakkautenne --" Mutta
ei, sitä ei pidä kertoa!
Mora kertoi hänelle, kuinka hänen opetuksensa, joka kulki samaa uraa
kuin isä Gervaisen vuosia ennen, oli valmistanut hänen mieltään
tajuamaan iankaikkisen Vapahtajan.
"Nyt on tämä salaisuus minullekin paljastunut", kirjoitti hän, "minä
huomaan, että te tunsitte sen jo ammoin, ja että jos minä näin olisin
ottanut oppinne paremmin varteen, olisitte te opettanut minulle
enemmänkin. Minä pyydän teitä, kunnianarvoisa isä, olkaa laupias ja
opettakaa nämä suuret totuudet muillekin".
Mora siunasi piispaa uskollisuudestaan, tämän koettaessa saada hänet
huomaamaan velvollisuutensa Hugh'ta kohtaan ja hänen elämänsä oikean
kutsumuksen.
Hän siunasi piispaa suuresta onnestaan, kiitti häntä ristin
lähetyksestä, jonka kautta piispa huolellisesti oli valmistanut kaiken
niin, että jos Moran omatunto vaati, hän saattoi onnellisesti palata
takaisin. Mora ilmoitti nyt samalla lähettävänsä ristin takaisin, ja
pyysi piispaa ottamaan sen omakseen ja sitä katsellessaan muistamaan --
Ja hän pyysi piispan myös antamaan anteeksi ne monet kerrat, jolloin
hän oli koetellut tämän kärsivällisyyttä ja vastustellut hänen viisaita
neuvojaan.