"KUINKA VOIN EROTA SINUSTA?"
Mora astui kiiruusti pitosaliin.
"Hugh", sanoi hän ritarin luo tullessaan. "Hugh, mieheni, nyt on meidän
hääpäivämme. Tahdotko viedä minut yhteiseen kotiimme?"
Mutta Hugh'n silmistä kohtasi hän katseen, joka oli täynnä mykkää
apeutta.
Sitten välähti niistä intohimon salama, hurjan huolettomuuden ilme. Hän
ojensi käsivartensa tavoittaakseen Moran, mutta antoi niiden vaipua
taas ja katsahti kummallekin kupeelleen, kuin etsien jotakin ulospääsyn
tietä.
Mutta nähdessään Moran kasvoilla kuvastuvan hämmästyksen, Hugh
voimakkaalla ponnistuksella hillitsi mielenliikutuksensa ja puheli
tyvenesti ja huolella harkiten sanansa.
"Ah Mora", sanoi hän, "kovalta tuntuu minusta tosiaankin, että minun
juuri tänä päivänä on pakko jättää sinut. Mutta varhain aamulla
saapui kirje, joka velvoittaa minut viivyttelemättä ratsastamaan
etelään järjestämään muuatta asiaa, joka on erinomaisen tärkeä. Uskon,
etten viivy poissa kauemmin kuin yhdeksän päivää. Kun sinä nyt olet
onnellisesti päässyt omaan kotiisi, oman väkesi keskuuteen, voin
minä pelotta poistua luotasi. Sitäpaitsi Martin Goodfellow jää tänne
edustamaan minua, ja on kaikessa sinun käskettävänäsi."
"Keneltä on kirje, Hugh, joka tällaisena päivänä riistää sinut minulta?"
"Se on mieheltä, joka on minulle hyvin tuttu, ja joka asuu neljän
päivämatkan päässä täältä."
"Mikset suoraan sano: 'Se on piispalta, ja on kirjoitettu hänen
palatsissaan Worcesterin kaupungissa.'"
Hugh rypisti kulmiaan.
"Mistä sinä sen tiesit?" kysyi hän melkein töykeästi.
"Rakas ritarini, kuultuani hevosten tömistelyä pihalta, minä katselin
alas akkunasta ja näin itselleni hyvin tutun maallikkoveljen ynnä kolme
muuta hevosmiestä piispan väreissä. Mitä on piispa Symon saattanut
kirjoittaa, että sen juuri tänään pitää riistää sinut minulta?"
"Sitä minä en voi sinulle kertoa", vastasi Hugh. "Mutta hän kertoo
pääpiirtein asiasta, jonka minun viivyttelemättä pitää saada
tietooni kaikissa yksityiskohdissaan. Minulla ei ole valinnan varaa,
minun täytyy ratsastaa tapaamaan piispaa itseään. Kysymystä ei voi
kirjeellisesti selvittää enkä minä myöskään jaksaisi odottaa lähetin
paluuta. Usko minua, Mora, asia ei siedä viivytystä. Vain äärimäisen
pakoittava seikka voi saada minut poistumaan luotasi tänä päivänä."
"Koskeeko se minun pakoani luostarista?" kysyi Mora.
Ritari nyökkäsi.
"Kerrotko minulle asian palattuasi, Hugh?"
"En tiedä", vastasi tämä poiskääntynein kasvoin. "En voi sanoa." Ja
häneltä purkausi intohimoinen huudahdus: "Oh Jumalani, Mora, älä
kysy enempää! Minun täytyy tavata piispaa. Minun täytyy puhutella
häntä! Viimeistään yhdeksän päivän kuluttua minä olen luonasi taas.
Velvollisuus vaatii minua menemään, muuten en lähtisi."
Sana 'velvollisuus' tehosi heti Moraan.
"Mene siis, rakas ritarini", sanoi hän. "Järjestä asiasi piispa Symonin
kanssa. Minä en halua tietää sen aihetta. Jos se koskee pakoani
luostarista, niin onhan paavin lupakirja täysin riittävä. Mutta oli se
mitä tahansa, voin minä turvallisesti jättää sen uskollisen ritarini ja
luotettavan ystäväni piispan käsiin. Minä ainoastaan pyydän, että sinä
mahdollisimman kiiruusti palaat luokseni, kun kaikki on järjestyksessä."
Äkkiä laskeutui ritari toiselle polvelleen hänen jalkainsa juureen.
"Siunaa minua, ennenkuin minä lähden", sanoi hän.
Mora laski kätensä hänen kumartuneelle päälleen.
"Ah!" huudahti hän, "kuinka voin erota sinusta!"
Työntäen sormensa syvemmälle ritarin hiuksiin ja kumartuen hänen
ylitseen kuiskasi Mora äärettömällä hellyydellä: "Kuinka saattaa
vaimosi siunata sinua?"
Moran povelle kiinnitettyjen tuoreitten ruusujen tuoksu verhosi ritarin
niin että hän pidätti hengitystään.
"Siunaa minua", sanoi hän tukahdutetusti, "niinkuin Valkoisten sisarten
priorittarella oli tapana siunata nunniaan ja köyhiä luostarin
portilla."
"Armaani!" sanoi Mora ja hymyili. "Se tuntuu jääneen niin kauas!" Mutta
kun Hugh yhä kumartuneena odotti, antoi Mora äänellensä vakaan sävyn,
nosti kätensä ja laski ne juhlallisin elein takaisin hänen päälaelleen.
"Herra siunatkoon sinua", sanoi hän, "ja varjelkoon sinua, ja tuokoon
pyhä Neitsyt, joka on palauttanut minut sinulle, onnellisesti sinut
takaisin taas!"
Silloin kohotti Hugh päätään ja katsahti Moran kasvoihin, ja hänen
silmistään kuvastuva murhe pani Moran hellyyden väreilemään tavalla,
jolla niiden lemmenhehku tai syvä intohimo ei koskaan ennen ollut häntä
liikuttanut.
Moran huulet avautuivat; hän hengitti kiihkeästi; hän olisi tahtonut
painaa ritarin povelleen; hän olisi tahtonut suudelmillaan poistaa
tämän tuntemattoman murheen, hän olisi tahtonut tukahduttaa ritarin
tuskan syleilynsä armauteen.
Mutta äkkiä kumartuen kohotti ritari hänen kaapunsa lievettä ja
kosketti sitä huulillaan; sitten hän nousi ja jätti Moran siihen,
taakseen katsahtamatta.
Hän jätti Moran yksikseen pitosaliin. Ja kun tämä seisoi siinä
sykkivin sydämin kuunnellen ritarin kaukaa kuuluvia käskyjä, hevosen
kavion kapsetta pihan kivityksellä, hänen heittäytyessään satulaan,
porttien avautumista ja ratsasjoukon häipymistä kuuluvilta, näytti
Morassa tapahtuvan muutos. Hän ei enää tuntenut itseään onnelliseksi
kaihoavaksi morsiameksi, joka etäisiä maita matkattuaan vihdoin pääsee
kotiinsa takaisin.
Hän tunsi taas olevansa Valkoisten sisarten prioritar. Luostarin kylmä
käsi tuntui vielä kerran pusertuvan hänen sykkivän sydämensä ympärille.
Ja miksi?
Siksikö, että kun hänen huulensa kumartuivat kohti ritaria antautuvan
hellyyden vallassa, ritari oli osoittanut hänelle priorittarelle
kuuluvaa kunnioitusta, sensijaan että olisi syleillyt häntä
vastaukseksi hänen antautumiseensa?
Vai siksikö, että ritari oli pyytänyt häntä siunaamaan itseään,
niinkuin hän meni siunaamaan köyhiä luostarin portille?
Vai vaikuttiko hänen ajatuksiinsa tajuttomalla tavalla ritarin ajatus,
kun tämän äkkiä oli pakko lähteä ratkaisemaan jotakin vaikeutta, joka
koski heidän avioliittoaan tai piispan osallisuutta pakoon?
Portin sulkeutuminen kajahti hänen korvissaan kuin pamahdus.
Hän värähti; ja muisti, kuinka hän oli värähtänyt kuullessaan avaimen
kiertyvän kryptan ovessa. Minkä suuren muutoksen kahdeksan rakkauden
ja vapauden päivää olikaan aikaansaanut? Silloin värähdytti häntä
ajatus, että hän nyt oli peruuttamattomasti suljettu luostarista pois.
Nyt värähdytti häntä se, että piispan lähetin saapuminen ja jokin
määrittelemätön ilme Hugh'n esiintymistavassa sai hänet muistelemaan
entisyyttään.
Hän seisoi aivan hiljaa. Kukaan ei tullut häntä hakemaan. Hän oli kuin
kiveksi jähmettynyt.
Ei ollut ensi kertaa kuin tällainen taaksensa katsominen vaikutti
jähmetyttävästi naiseen. Hänen mieleensä muistui Lotin vaimo, joka
astui eteenpäin enkelin käden hiljaisen painostuksen ohjaamana, mutta
katsoi taakseen, kun painostus lakkasi.
Hän oli astunut eteenpäin pyhän Neitsyen armollisen ilmoituksen
ohjaamana. Miksi katsoisi hän taakseen. Parempi oli hänen toimia
pyhän käskyn mukaisesti, "Unohtaa ne kuin takana ovat ja kurkottaa
niihin, kuin edessä ovat" -- niin oli apostoli Paavalin mukaan ihmisen
tekeminen. Varmastikin oli tämä ainoa, mitä hän nyt saattoi tehdä; muun
sai hän jättää miehensä ja piispan huomaan.
"Tämän vain minä teen", lausui hän ääneen. Ja tämä päätös mielessään
astui hän eteenpäin päivänpaisteeseen.
"Tee se nyt!" lauloi rastas pihlajassa.