"MINÄ RAKASTAN SINUA."
Mora seisoi tuokion sanattomana eikä Hugh liikahtanut. He tuijottivat
toisiinsa tässä oudossa valkeassa valaistuksessa.
"Sinäkö sait minut tulemaan tänne?" kuiskasi
Mora vihdoin.
"En, rakkaani", vastasi Hugh heti, "ellei ajatukseni, joka alinomaa
viipyi sinussa, saattanut sinua luokseni. Minä kuvittelin sinun
rauhallisesti nukkuvan."
"Minä en voinut nukkua", lausui Mora. "Minusta tuntui, ettei pyhä
Neitsyt ollut minuun tyytyväinen, kun minä kaikkina näinä päivinä olen
jättänyt sinulle kertomatta, minkä ihmeellisen ja erikoisen armon hän
on minulle osoittanut.
"Minä tiesin", vastasi ritari, "että minä vielä saisin kuulla, mikä
sinun mielenmuutoksesi aiheutti. Minä olin varma siitä, että sen
vaikutti jokin merkitsevä seikka. Piispa kehoitti minua luopumaan
toiveistani. Mutta minä olin rukoillut pyhää Neitsyttä lähettämään
sinut minulle, enkä minä saattanut kadottaa uskoani rukouksen voimaan."
"Pyhä Neitsyt minut todellakin lähetti", sanoi Mora hyvin vienosti.
"Hugh, uskaltaisinko kertoa sinulle kaiken nyt tässä? Mitähän jos
meidät huomataan täällä muurilla öiseen aikaan?"
Hugh ei saattanut pidättää hymyään.
"Armaani", sanoi hän, "ei meitä kukaan huomaa. Ja jos meidät
huomattaisiinkin, niin tottakai meillä on oikeus olla yhdessä muurilla
tai niiden ulkopuolella, mihinkä vuorokauden aikaan hyvänsä."
Matala puupenkki oli rintamuksen varjossa.
Mora istui sille ja viittasi ritaria asettumaan viereensä.
"Istu tähän, Hugh. Silloin voimme puhua matalalla äänellä."
"Minä voin paremmin kuunnella seisaallani", vastasi ritari, mutta
astui lähelle Moraa, nosti toisen jalkansa penkille, nojasi kyynärpään
polveensa, leuan käteensä ja katseli alas häneen.
"Hugh", sanoi Mora. "Minä vastustin sinun houkutuksiasi; minä vastustin
piispan todistelua; minä vastustin oman sydänraukkani kaipausta.
Minä revin rikki paavin lupakirjan ja poljin sitä jalallani. Minä
sanoin, ettei mikään voisi saada minua rikkomaan lupauksiani, ellei
pyhä Neitsyt itse antaisi minulle selvää merkkiä siitä, että pyhä
velvollisuuteni kohdistui sinuun, täten vapauttaen minut siteistäni
ja osoittaen että Jumala tahtoi minun jättävän luostarin ja uudelleen
ottamaan vastaan sinun entiset kihlasi.
"No antoiko pyhä Neitsyt sellaisen merkin?" kysyi ritari, kiinnittäen
tumman katseensa Moran kasvoihin.
Mora kohotti kasvonsa, ne olivat kalpeat ja suloiset ja loistivat
kuutamossa.
"Enemmän kuin merkin", sanoi hän, "pyhä Neitsyt salli ihmeellisen näyn,
jossa kuultiin hänen oma äänensä, mikä ilmaisi myöntymyksen ja käskyn."
Ritari teki ristinmerkin ja lankesi polvilleen, kohottaen katseensa
kohti taivasta hehkuvaan kiitosrukoukseen. Hän nosti huulilleen
kultaisen medaljongin, joka riippui hänen kaulassaan, ja jossa oli
pyhän Neitsyen kuva, ja suuteli sitä hartaasti. Hänet valtasi liikutus,
hän peitti kasvonsa käsillään ja oli polvillaan pää kumartuneena,
lausuen matalalla äänellä _Salve Regina_ rukousta.
Mora katseli häntä, syvä ilo sydämessään. Tämä hehkuva ja harras
kiitos erosi niin suuresti siitä puolittain epäuskoisesta, puolittain
iloittelevasta mielentilasta, millä Worcesterin piispa oli
vastaanottanut Moran kuvauksen ihmeestä. Hugh'n harras palvonta täytti
Moran onnentunnolla.
Mutta Hugh nousi ja seisoi taas Moran rinnalla, odottavana, uteliaana.
"Kerro minulle enemmän; ei, kerro minulle kaikki", sanoi hän.
"Näyn näki", alkoi Mora, "vanha maallikkosisar Mary Antony."
"Mary Antonyko", kysyi Hugh rypistynein kulmin. "'Vanha maallikkosisar
Mary Antony?' Kuinkako minä tunnen tämän nimen? Olen muistavinani
piispan puhuneen hänestä kävellessämme yhdessä palatsin puutarhassa,
päivää jälkeen kuin lähetti saapui Roomasta. Muistaakseni piispa sanoi,
että vain hän tiesi minun tunkeutumisestani luostariin, mutta että
tähän uskolliseen olentoon saattoi luottaa."
"Ei, Hugh, sinä erehdyt", vastasi Mora. "Minä sen sinulle kerroin,
jo ennenkuin tiesin, että tungettelija olit sinä, silloin kuin vielä
puhuttelin sinua sisar Seraphinen Wilfred serkkuna. Minä sanoin, että
sinun aikeesi oli ehkäissyt uskollisuudellaan vanha maallikkosisar Mary
Antony, joka aina laski valkoiset sisaret heidän mennessään kirkkoon ja
sieltä palatessaan, ja joka oli ilmoittanut minulle, että yksi enemmän
oli palannut kuin mennyt. Perästäpäin tuotti minulle vaikean pulman se,
mitenkä minun oli selitettävä asia Mary Antonylle, mutta minun suureksi
helpotuksekseni hän tulikin ja tunnusti erehtyneensä ja laskeneensa
väärin. Iloissani minä tietenkin jätin asian silleen, niin että hänellä
oli yhtä vähän kuin kenelläkään muulla luostarin asukkaalla mitään
aavistusta sinun käynnistäsi siellä. Vain piispa, sinä ja minä tiesimme
sen.
"Siinä tapauksessa minä olen erehtynyt", sanoi ritari. "Mutta minä olen
varma siitä, että olen kuullut tuon nimen ja että sen omistajalla oli
jotain tietoa minun toimistani. Mutta minä pyydän sinua, armaani, kerro
minulle kaikki."
Ja heidän istuessaan täällä Moran vanhan kodin muurilla, tuoksuvan,
hiiskumattoman kesäyön helmassa, kertoi hän alusta saakka Mary Antonyn
tainnostilan merkilliset vaiheet ja pyhän näyn, jonka hän oli kokenut.
Ritari kuunteli hehkuvin silmin. Kerran _hän_ keskeytti kertomuksen
huudahtaakseen: "Totta, totta! Totta enemmän kuin voit uskoakaan.
Jäätyäni yksin kammioosi minä polvistuin pyhän Neitsyen eteen lausuen
juuri nämä sanat: 'Jumalan Äiti, anna hänet minulle. Sääli ikävöivää
sydäntä, yksinäistä kotia, synkkää liettä, ja anna hänet minulle'. Vain
pyhä Neitsyt, jonka puoleen minä käännyin, saattoi kuulla näiden sanain
viriävän huuliltani."
Ja taaskin polvistui Hugh, suuteli medaljongia, ja korotti taivaaseen
katseensa, josta loisti harras palvonta.
Jatkaen kertomustaan kuvasi Mora hänelle kaiken, jokaisen vaiheen
pitkänä valvontayönään, mainiten myös, kuinka hän oli anonut suoraan
itselleen annettua merkkiä, jonka satakielen äkillinen ilmestys olikin
hänelle antanut. Mutta tämä ei tehnyt mitään vaikutusta Hugh'hun, joka
oli tykkänään vaipunut näyn kuvitelmaan, eikä enää voinut suoda sijaa
millekään epäröinnille eikä epävarmuudelle. Kuullessaan kertomuksen
Moran suusta, häneltä jäi tajuamatta se hiukan hullunkurinen sävy, mikä
liittyi jokaiseen Mary Antony eukon esitykseen, koski se kuinka pyhiä
asioita tahansa.
Ritari oli ristiretkeläinen. Monet taistelut oli hän taistellut
kristinuskon ylevimpien ihanteiden puolesta. Pyhiinvaeltaja oli
hän myöskin, ja hän oli käynyt lukemattomissa pyhissä paikoissa.
Vuosikausia oli hän hengittänyt uskonnollisuuden ilmaa maassa, jossa
tosi uskonnolla on kehtonsa, ja kaikki mikä hänessä oli voimakkainta
ja miehekkäintä oli vastannut siihen yksinkertaisella, mutta syvällä
ja hehkuvalla hartaudella, mikä teki hänen uskonnollisuudestaan hänen
olentonsa elinvoimaisimman osan. Tämä se myös oli antanut hänelle hänen
ylvään uljuutensa hänen kantaessaan murheensa taakkaa. Sepä nyt myös
antoi hänelle hänen ylvään riemunsa hänen ottaessaan vastaan suuren
onnensa lahjan. Hänen mielensä täytti hurmiolla ajatus, että taivas
oli antanut hänelle hänen vaimonsa suoraan vastaukseksi hänen omaan
hartaimpaan pyyntöönsä.
Kun Mora vihdoin nousi seisomaan, kohottaen käsivartensa päänsä yli ja
ojennellen solakoita jäseniään, sanoi ritari:
"Rakkaani, etkö olisi ilman tätä näkyä tullut minun luokseni? Olisiko
minun muussa tapauksessa pitänyt ratsastaa Worcesterista yksinäni?"
Seisten hänen vieressään vastasi Mora hellästi:
"Rakas Hugh, uskollinen ritarini, kun minä nyt kerran olen täällä --
ja niin iloitsen täälläolostani -- niin kuinka voisin vastata siihen.
Ja kuitenkin minun täytyy sanoa totuudenmukaisesti: ilman näkyä en
olisi tullut. Mitään siunausta ei olisi koitunut siitä, jos minä olisin
tullut luoksesi raahaten rikottuja valojani kuin kahleita perässäni.
Mutta pyhä Neitsyt itse vapautti minut ja käski minun mennä. Senvuoksi
minä tulin luoksesi ja senvuoksi minä olen täällä."
"Kerro minulle uudelleen pyhän Neitsyen sanat, kun hän näyssä laski
sinun kätesi minun käteeni."
"Pyhä Neitsyt sanoi: 'Ota hänet. Hän on aina ollut sinun. Minä olen
ottanut hänet ainoastaan antaakseni hänet sinulle.'"
Ja Mora kalpeni, hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, ja väri
vaihteli hänen poskillaan, sillä ritari oli astunut hyvin likelle häntä
ja hän saattoi kuulla tämän kiihkeän hengityksen.
"Mora, armaani", lausui hän, "jokainen olentoni säije huutaa sinun
puoleesi. Kuitenkin minä tahdon, että sinun onnesi on käyvä omani
edellä, ja ennen kaikkea tahdon, että pyhä Neitsyt asuu kodissani.
Hänenkään käskystään minä en voi sinua ottaa. En voi ottaa sinua,
ennenkuin omat suloiset huulesi lausuvat: 'Ota minut. Minä olen aina
ollut sinun!'"
Mora kohotti silmänsä niin että ne kohtasivat ritarin katseen.
Kuutamovalossa näyttivät Moran kasvot melkein ylimaallisilta puhtaassa
sulossaan, ja samoin kuin tuona yönä niin kauan sitten näki ritari
hänen silmänsä loistavan vastaansa jalokiviä kirkkaampina, lemmen
kyynelten täyttäminä.
"Rakas oma mieheni", kuiskasi hän, "tänä yönä me olemme kihlattuja
vielä. Mutta huomenna minä ratsastan kotiin sinun kanssasi. Huominen
on oleva meidän hääpäivämme. Minä sanon kaiken -- minä en sano mitään
-- minä sanon kaiken mitä tahdot. Ei, katsohan! Päivä sarastaa
idässä. Sano 'tänään' -- _tänään_, rakas ritarini! Mutta anna minun
nyt poistua, anna minun tavoittaa outo onneni yksinäni! Anna minun
nukkua omassa huoneessani, herätäkseni virkistyneenä, mennäkseni,
Hugh, sinun kanssasi, milloin ja minne ikinä sinä tahdot." Ritari
risti kätensä rinnalleen. "Mene", sanoi hän lempeästi, "ja olkoon pyhä
Neitsyt kanssasi. Sielumme ovat tänä yönä olleet kukkurallansa pyhää
onnea. Minä en pyydä mitään korkeampaa iloa kuin odottaa sen päivän
sarastusta, joka on antava sinut minulle, tietäessäni, että sinä
turvallisesti nukut huoneessasi tämän katon alla."
"Minä rakastan sinua!" kuiskasi Mora ja oli poissa.
* * * * *
Hugh d'Argent katseli aamun sarastusta -- hopeajuovaa
purppuranpunaisessa pilvessä.
Hänen sydämensä täytti kuvaamaton rauha ja onni. Hänelle oli paljon
arvokkaampaa, että hänen morsiamensa oli tullut hänen luokseen totellen
jumalallista näkyä, kuin jos hänen miehinen lempensä olisi kukistanut
Moran ja tämä olisi antautunut hänelle vastoin omaatuntoaan.
Ja hän tiesi myös, että hänen kärsivällinen itsekurinsa vihdoinkin
saisi palkkansa. Nunnan sydän ei häntä enää peljännyt. Hänen
rakastamansa nainen oli hänen yhtä varmasti kuin konsanaan.
Kun päivä alkoi pilkistää taivaanrannasta, kullaten sen kevyet
rusopilvet, kääntyi Hugh tornin kiertoportaisiin, astui alas ja meni
huoneeseensa. Ja tuskin oli hän laskeutunut vuoteelleen, kun pelkkä ilo
sai hänet vajoamaan uneen.
* * * * *
Mutta tumman havumetsän ja taivaanrannalla olevain kumpujen takana
katseli neljä ratsumiestä, jotka olivat lähteneet liikkeelle tien
vieressä olevasta majatalosta ennen aamunkoittoa, taivaan avartuvaa
hopeajuovaa ja kullanhohdetta, joka oli lähestyvän päivän tervetullut
merkki.
Niin syvästi nukkui Hugh d'Argent, ettei hän ensinkään herännyt, kun
ulkoportin äänekäs koputus kolme tuntia myöhemmin sai portinvartijan
jalkeille; ja vaikka hänen akkunansa oli pihalle päin, ei hän kuullut
kavionkapsetta, kun veli Philip kolmen miehen saattamana ratsasti
linnaan.
Ritari ei herännyt, ennenkuin koputus kuului hänen omalla ovellaan ja
hän vuoteesta hypähtäessään näki -- kuin oudossa, hurjassa unessa --
veli Philipin, joka tomuisena ja uupuneena seisoi kynnyksellä ojentaen
hänelle piispan kirjeen.