Avoimesta akkuna-aukosta tulviva kuudan valaisi kirkkaalla
säteilyllään huoneen, joka Mora de Nordien tyttöaikana oli ollut hänen
makuukammionsa.
Se sisälsi monia lapsuuden aarteita. Jokainen sen tuttu esine kuiski
jo kauan sitten äänettömyyden salaperäiseen Valtakuntaan siirtyneiden
rakkaiden lemmestä ja huolenpidosta: jalosta isästä, joka oli kaatunut
taistelussa; hellästä äidistä, joka ei jaksanut jäädä eloon soturinsa
jälkeen, jonka kutsu oli käskevämpi kuin heidän molempain ihailemansa
kauniin tyttären tarve.
Moran mielestä oli huone täynnä helliä ja ahdistavia muistoja.
Kuinka monet tyttöunelmat hän olikaan uneksinut terveen ruumiinsa
levätessä tällä vuoteella, uuvutettuaan itsensä hurjilla ratsastuksilla
tai hiipimällä jyrkillä kallioilla etsimässä harvinaisia kukkia
istuttaakseen ne puutarhaansa.
Tässä huoneessa hän oli ikävöinyt isäänsä, voimakkaat nuoret käsivarret
kierrettyinä itkevän äidin ympäri.
Tässä huoneessa oli hän itkenyt äitiänsä, eikä häntä lohduttamassa
ollut kukaan lukuunottamatta hänen uskollista imettäjäänsä, Deborahia.
Tähän huoneeseen oli hän vihan vallassa paennut sisarpuolensa Eleanorin
kanssa sattuneen kohtauksen jälkeen, jolloin tämä oli yrittänyt
riistää häneltä hänen perintönsä -- isänsä hänelle jättämän ylvään
linnan ja maat, joiden omistusoikeuden ynnä niiden mukana siirtyvän
isän arvonimen itse kuningas oli vahvistanut. Nämä Eleanor himoitsi
omalle pojalleen; mutta yhtä vähän houkutukset ja liehittelyt kuin
uhkaukset ja julmat vihjaukset olivat voineet saada Moran luopumaan
oikeudenmukaisesta omaisuudestaan -- lapsuuden kodistaan.
Ennenkuin tämän myrskyn mainingit vielä olivat taintuneet, oli Hugh
d'Argent ensi kerran astunut näyttämölle: hän ratsasti linnanpihaan
kuninkaan lähettinä, mutta ilmaisi samalla nuorelle kreivittärelle
olevansa hänen läheinen naapurinsa, Cumberlandin kukkuloiden keskellä,
kohtalaisen matkan päässä olevan linnan ja maiden perijä.
Kummassakin oli syttynyt rakkaus ensi näkemältä. Lyhytaikaisen mutta
hehkuvan kosintansa kautta oli ritarin onnistunut voittaa Moran
tyttömäinen vastustus, sillä tietoisuus siitä, että hänen sydämensä jo
oli siirtynyt rakastajan puolelle, oli tehnyt hänet jäykäksi.
Kun Mora, ritarin kiihkeän päättäväisyyden voittamana vihdoin oli
antautunut ja tullut hänen morsiamekseen, oli Morasta tuntunut, kuin ei
elämässä voisi olla suloisempaa iloa.
Mutta ritari, joka ei ollut niin helposti tyydytetty, joka aina oli
ollut itsepintainen ja kiihkeä, joka vielä lisäksi jo oli ottanut
ristin rinnalleen ja nyt sai kutsun heti liittyä kuninkaaseen ja lähteä
Palestiinaan, halusi, että avioliitto solmittaisiin heti, jotta hän
voisi ottaa Moran kuningattaren hoviin, jonne hänen serkkunsa Alfrida
jo oli kutsuttu, taikka että, jos hänen piti jättää Mora tänne, hän
edes voisi jättää hänet vihittynä vaimonaan eikä kihlattuna morsionaan.
Mutta tässä olivat Eleanor ynnä hänen miehensä puuttuneet asiaan,
ja käyttäen hyväkseen asemaansa Moran luontaisina holhoojina olivat
he kieltäneet vihkimyksen toimittamisen. Tämä teki välttämättömäksi
kuninkaan suostumuksen, jota ei voitu hankkia, hän kun oli Pyhässä
Maassa: eikä Hugh'lla ollut mitään halua turvautua äiti-kuningattareen,
joka hoiti hallitusta kuninkaan poissaollessa tai päästää kihlattunsa
uudelleen kosketuksiin Windsorin hovin kanssa.
Mora -- joka salassa oli iloissaan siitä, että hän sai vähän kauemmin
nauttia kihlausajan suloa, sen lupauksia tulevasta tuntemattomasta,
mutta syvemmästä ilosta -- ei myöntynyt Hugh'n houkutuksiin uhmata
Eleanoria, torjua hänen oikeudeton käskyvaltansa ja naida Hugh ilman
kuninkaan lupaa. Hän oli hurmaantuneena askeleestaan, jonka hän oli
ottanut kohti aavistamatonta onnen tilaa, eikä hän tuntenut mitään
pakkoa tai halua kiiruhtaa ottamaan toista.
Mutta nyt, kun Mora, viimeisten yhteisten hetkien hurman ylläpitämänä,
oli antanut Hugh'n mennä ja näki hänen ratsastavan pois, valtasi
hänet outo aavistus tulevasta onnettomuudesta ynnä levoton kaipaus,
jonka aihetta hän ei voinut käsittää, mutta jonka hän tiesi pysyvän
sammumattomana kunnes hän taas saisi painaa Hugh'n pään rintaansa
vasten, tuntea hänen kiharan tukkansa sormissaan ja tietää hänet
vahingoittumattomaksi ja omakseen.
Niinpä oli tämä huone saanut olla pitkien rukous- ja valvontahetkien
todistajana, jolloin Mora polvistui akkunain välissä olevan alttarin
eteen, anoen pyhältä Neitsyeltä ja pyhältä Josefilta, että hänen
lemmittynsä saisi terveenä palata.
Sitten tuli uutisia Hugh'n luulotellusta petoksesta; ja tästä huoneesta
oli Mora lähtenyt kätkemään murtuneen sydämensä luostarin pyhään
suojaan, tarjoamaan Jumalan ja pyhän kirkon palvelukseen elämänsä,
jolta miehen heikkous oli riistänyt kaikki sen luonnolliset ilot.
Ja tämä oli tapahtunut kahdeksan vuotta sitten, ihmisten ajanlaskun
mukaan lukien. Mutta mikä se olisi ollut nunnien ajanlaskun mukaan? Ja
rakastavaisten? Elämänikä? vai yksi yö?
Elämäniältäpä se tuntui Valkoisten sisarten priorittaresta nyt ensi
päivinä hänen palattuaan maailmaan.
Mutta naisen mielestä, joka nyt polvistui akkuna-aukkoon hengittämään
kesäyön suloista tuoksua, katsomaan lempein kaihoisin silmin tuttua
maisemaa, joka kylpi hopeisessa kuutamossa, se oli vain -- yksi yö.
Yksi yö -- siitä kun hän seisoi muurilla, lemmittynsä käsivarret
ympärillään.
Yksi yö -- siitä kun hän lausui: "Sinä palaat minun luokseni, Hugh...
Minun rakkauteni ympäröi sinut aina hopeakilpenä."
Yksi yö -- siitä kun hän oli lausunut viimeisinä sanoina mitä Hugh
saattoi hänen huuliltaan kuulla. "Impi tai vaimo -- Jumala tietää, että
minä aina olen sinun. Sinun, enkä kenenkään muun, ikuisesti."
Kaikista tähän huoneeseen liittyvistä muistoista oli tänä yönä selvin
hänen sydämensä kipu silloin, kun Hugh oli lähtenyt. Hänestä oli
tuntunut silloin, ettei tämä kipu koskaan saattaisi sammua, ennenkuin
hän taas oli puristanut Hugh'n pään rintaansa vastaan. Nyt hän tiesi,
ettei se koskaan ollut sammunut. Hänen oli onnistunut se huumata ja
kieltää, nimittää sitä toisin nimin, mutta sammuttaa ei koskaan.
Tänä yönä se oli yhtä suloisen pakoittava kuin kahdeksan vuotta sitten,
yönä, jolloin hän oli kuutamoiselta muurilta verkkaan astunut tähän
samaan huoneeseen.
Mutta tänä yönä hän oli impi _ja_ vaimo. Senlisäksi oli Hugh täällä,
tämän saman katon alla. Hän oli vakavasti toivottanut Moralle hyvää
yötä, edes koskettamatta hänen kättään. Mutta hänen tummat silmänsä
olivat lausuneet: "minä rakastan sinua".
Akkuna-aukkoon polvistuessaan Mora palautti mieleensä päivät siitä
lähtien kun he olivat ratsastaneet Warwickista.
Ihmeellinen elämys oli ollut hänelle -- joka oli ollut Valkoisten
sisarten prioritar -- näin ratsastaa ulos säteilevään, aurinkoiseen
maailmaan.
Hugh oli aina hänen vierellään, huomaavaisena, hellänä, suojellen häntä
kaikilta mahdollisilta vaivoilta ja vaaroilta ja kuitenkaan vaatimatta
mitään, pyytämättä mitään itselleen.
Kun eräänä yönä ei voitu olla varmoja majapaikan turvallisuudesta,
huomasi Mora perästäpäin, että Hugh oli maannut kaiken yötä sen huoneen
kynnyksellä, missä hän ynnä Debbie nukkuivat.
Eräänä toisena yönä näki hän Hugh'n verkkaan astelevan edestakaisin
akkunansa alla.
Mutta kun aamu tuli ja he yhdessä aloittivat uuden päivän, tervehti
Hugh häntä iloisesti, kirkkain silmin ja pilvettömin otsin, eikä
niinkuin se, joka on pahalla tuulella ja tyytymätön ja loukkaantunut,
kun ei ole saanut nauttia oikeuttaan.
Ah jokaisen uuden päivän ihmettä! Mikä riemu ratsastaa pitkin
metsäpolkujen pehmyttä sammalpohjaa, mihin päivänvalo loi tanssivia
läikkiä läpi tuuhean huojuvan lehvistön, ja arka kauris katseli
pensaikosta lempein silmin ja herkin liikkein; ulos sieltä, rämemaan
villiin vapauteen, missä Icon, pärskyttäen raikastunutta ilmaa, tahtoi
koukistella kaulaansa ja nelistää iloissaan vain siitä, että oli
jättänyt kivitetyt kadut ja pihat kauas taaksensa.
Ja yhä he vaan ratsastivat pohjoiseen päin, ja koti läheni.
Ajatellessaan näitä pitkiä yhdessä vietettyjä tunteja Mora havaitsi,
kuinka helppo hänen oli ollut tottua Hugh'n seuraan ja kuinka tähän
oli syynä vain hänen hienotunteisuutensa ja epäitsekkyytensä. Hugh
puheli hänen kanssaan alinomaa, muttei koskaan omista tunteistaan häntä
kohtaan.
Hugh kertoi hänelle seikkailuistaan Itämailla; tapahtumista Englannissa
viimeisen kahdeksan vuoden kuluessa, mikäli hän oli ollut tilaisuudessa
niihin tutustumaan; kodistaan ja omaisuudestaan; Moran kodista ja
ilosta, millä hänen väkensä oli ottava hänet vastaan.
Hugh ei milloinkaan puhunut luostarista eikä niistä tapahtumarikkaista
päivistä, jotka he yhdessä olivat äskettäin eläneet.
Niin taitavasti ohjasi Hugh Moran mieltä tässä kohden, että hänestä
toisinaan tuntui, kuin olisi hän vain kotimatkalla, oltuansa kauan
poissa vieraassa maassa.
Hänen mielessään virisi joka hetki ehkäisemätön ilo ja kotiansa kohti
matkaavan hilpeät odotukset.
Kukin Hugh'n seurassa vietetyistä päivistä näytti pyyhkäisevän pois
yhden tai useamman välilläolevista vuosista, niin että kun seitsemännen
päivän iltana Moran vanhan kodin harmaat tornit tulivat näkyviin,
tuntui, kuin olisivat he vasta eilen eronneet näillä samoilla
muureilla, ja Mora oli nähnyt ritarinsa ratsastavan pois, kunnes hänet
peitti näkyvistä sama mäntymetsä, josta he nyt ratsastivat esiin.
Polvistuessaan akkuna-aukossa tunsi hän ajatustensa hukkuvan
mielenliikutusten pyörteeseen, kun hän muisti heidän tulohetkensä.
Suurelle portille johtava tie, jokainen puu ja kumpu, jokainen kanto
ja kivi oli rakas ja tuttu ja palautti mieleen lapsuusajan iloja ja
suruja, seikkailuja ja puuhia. Entä kun he astuivat veräjästä sisään ja
näkivät tuttavat kasvot ja kuulivat iloiset tervehdykset -- Zachary,
valkotukkaisena, mutta vielä punakkana ja rotevana, odotti portaiden
juurella, ja ovensuussa, missä ehkä yksinäisyydentunne olisi vallannut
hänet, seisoi vanha Debbie, katsellen häntä, kuin ei hän koskaan
olisikaan ollut poissa, odottaen häntä avoimin sylin. Tätä hetkeä siis
oli Hugh valmistellut, kun hän tänä aamuna oli toimittanut mistress
Deborah'n aikaisin matkaan ja Moran kanssa ratsastanut pitempää tietä.
Mora kääntyi äkillisen yllykkeen vaikutuksesta ja ojensi ritarilleen
vasemman kätensä, jotta tämä yhdessä hänen kanssaan astuisi kynnyksen
yli. Mutta ritari oli kumartunut tarkastamaan hänen ratsunsa oikeata
etukaviota, koska Mora oli kuvitellut Iconin arastellen astuneen sillä
viimeisen puolenpeninkulman kuluessa; täten astui Mora yksinänsä sisään.
Takanaan kuuli hän vanhan Debbien lausuvan kaikkein soimaavimmalla
äänellään: "Rouva ojensi kätensä teille, sir Hugh, ettekä te huomannut
sitä!" Mutta ritarin syvä ääni vastasi kohteliaasti: "Ainoakaan hänen
katseistaan tai eleistään ei jää, kunnon mistress Deborah, minulta
huomaamatta, oli se kuinka vähäinen tahansa." Tämä värähdytti Moran
sydäntä paljoa enemmän kuin jos Hugh'n käsi vastaukseksi olisi
tarttunut hänen käteensä, tiesihän hän, että Hugh täten saattoi
uskollisesti häntä kaivata, ja että hän saattoi niin tehdä vain
ehdolla, ettei hän koskaan hellittänyt ankaraa itsehillintäänsä.
Ja samalla alkoi Mora toivoa, että Hugh olisi vähemmän ankara ja
uskollinen itselleen, niin että hän hetkeksi saisi tuntea hänen
käsivarsiensa lujan otteen ympärillään. Hugh'n jyrkkä pysyminen
lupauksessaan oli Morasta kuin rangaistus siitä, että hän oli vavissut.
Miksi hän olikaan vavissut?... Vapisisiko hän nyt...?
Tämä ihmeellinen ensi ilta oli kulunut sukkelaan; he olivat käyskelleet
huoneesta huoneeseen, astelleet puutarhassa ja illastaneet pitosalissa,
missä heitä palvelivat Mark ja Beaumont ja Zachary ylivalvojana seisoi
Moran tuolin takana.
Sitten he vielä kerran olivat käyneet penkereellä, juhlallisesti
toivottaneet hyvää yötä tähdille, ja viimeksi oli hän viettänyt tämän
rauhaisen mietehetken omassa huoneessaan.
Hän ei tajunnut olevansa naimisissa Hugh'n kanssa, vaan hänen mieltänsä
avarsi ajatus, että hän oli Hugh'n kihlattu. Ja hän oli onnellinen --
syvästi onnellinen.
Akkunasta poistuen hän polvistui pyhän Neitsyen alttarin eteen, missä
hän muinoin oli kohottanut niin monta hehkuvaa rukousta lemmittynsä
onnellisen paluun hyväksi.
"Pyhä Neitsyt", lausui hän, "minä kiitän sinua siitä, että olet
lähettänyt minut kotiin."
Vuodet luisuivat hänen yltään. Hän tunsi olevansa lapsi taas. Hän
kaipasi äitinsä osaaottavaa hellyyttä. Kun äiti oli poissa, hän kääntyi
armaan Jumalanäidin puoleen.
Kuvassa, jonka edessä hän polvistui, näkyi pyhä Neitsyt seisaallaan,
kookkaana, kauniina ja armollisena; Vapahtaja-lapsi istui hänen
vasemmalla kädellään, oikealla kädellään nojasi Neitsyt poikaansa
itseään vasten ja poika ojensi käsivartensa ulospäin. Ei kumpikaan
hymyillyt. Molemmat olivat vakavat, jopa synkätkin.
"Kotiin", kuiskasi Mora. "Pyhä Neitsyt, minä kiitän sinua siitä, että
olet lähettänyt minut kotiin."
"Ei", vastasi ääni hänen sisässään. "Minä en lähettänyt sinua kotiin.
Minä annoin sinut hänelle, jolle sinä kuulut. Hän on tuonut sinut
kotiin. Mitä lausui näky? 'Ota hänet. Hän on sinun. Minä olen ottanut
hänet vain antaakseni hänet sinulle.'"
Ja kuitenkaan Hugh ei tiennyt mitään tästä armollisesta ilmoituksesta,
tästä näystä, josta hänen oli Moraa kiittäminen. Tähän saakka oli Moran
ollut mahdoton kertoa hänelle siitä. Nyt kaipasi hän Hugh'ta jakamaan
tämän ihmeen kanssaan.
Mora meni vuoteelleen, mutta uni ei ottanut tullakseen. Kuudan oli
liian kirkas; huone liika suloisesti tuttu. Ja tuntui kuin olisi hän
vasta eilen eronnut Hugh'sta muurilla, kiihkoisan lemmen ja kaipauksen
vallassa.
Hänessä virisi voimakas halu nousta tälle muurille ja seista uudelleen
siellä, missä hän oli seisonut lausuessaan ritarilleen jäähyväiset.
Hän nousi.
Hänen käytettäväkseen asetettujen vaatteiden joukossa sattui olemaan
sama punasamettinen puku, joka hänellä tuona yönä oli ollut yllään.
Hän puki sen ylleen, jalokivineen, joita oli rinnalla ja vyötäisillä.
Kärpännahkavaippa hartioillaan ja hänen kauniin tukkansa verhotessa
häntä hunnun tavoin hän poistui huoneestaan, astui hiljaa käytävään,
löysi kiertoportaat ja nousi muurille.
Astuessaan taivasalle tornin kiertoportaista sai näkemän ylevä kauneus
hänet huudahtamaan: keskiyön helmassa nukkuva maailma ui kuutamon
hopeisessa valossa ja kuusien varjot lankesivat kuin mustat vyöt
linnantien poikki.
"Täältä minä näin hänen ratsastavan pois", lausui Mora, tehden
kädenliikkeen tietä kohti, "katselin häntä, kunnes musta metsä nielaisi
hänet. Ja täällä", -- kädenliike tornia kohti -- "täällä me erosimme."
Hän kääntyi, pidätti henkeään.
Seinää vasten nojaten, käsivarret rinnalla ristissä, seisoi Hugh.