* * * * *
Piispa oli juuri käynyt luostarin hautausmaahan siunaamassa iäkkään
maallikkosisaren kuluneen ruumiin.
Kun hän oli ilmaissut haluavansa itse toimittaa hautausmenot, oli
alaprioritar hämmästyneenä rohjennut ruveta kiistämään vastaan.
Koko nunnakunnan historian aikana ei sellaista kunniaa oltu suotu
edes laitoksen taloudenhoitajattanne, sitä vähemmän kenellekään
maallikkosisarelle. Isä Pietari tai priori ne toimittaisi? Jos
prioritar itse olisi ollut kysymyksessä, silloin olisi ollut toisin --
Harvat muistavat nähneensä Worcesterin piispan ystävällisistä silmistä
purkautuvan äkillisen suuttumuksen salaman. Mutta alaprioritar ei
koskaan unohtanut sen jähmettävää vaikutusta.
Ja suurella komeudella ja juhlallisuudella kuin olisi Valkoisten
sisarten prioritar itse ollut kysymyksessä, laskettiin Mary Antony
eukon halvat jäännökset luostarin hautausmaahan, paikkaan, jonka hän
oli itse valinnut puoli vuosisataa aikaisemmin. Koko järjestö oli
suuren murheen vallassa. Se suuri menetys, minkä he olivat kärsineet,
kun prioritar salaperäisellä tavalla poistui heidän keskuudestaan,
painoi nunnain mieliä raskaasti; ja jollakin tavoin, jota he eivät
osanneet itselleen selvittää, näytti se olevan yhteydessä vanhan
maallikkosisaren kuoleman kanssa.
Kun hautauskulkue verkkaan asteli tietään kappelista kypressikujan ja
hedelmätarhan kautta hautausmaalle, tipahtelivat nunnien murheellisilta
kasvoilta kyyneleet yhtä paljon rakkaudesta entistä prioritarta kohtaan
kuin surusta Mary Antonyn menetyksen johdosta. Maallikkosisarten
pieni ryhmä nyyhkytti lakkaamatta. Sisar Abigail, jota Antony eukko
niin usein oli nimittänyt "rähiseväksi homsuksi", osoitti tässä viime
kohtauksessa nimensä täysin oikeutetuksi.
Kun kulkue taas järjestyi poistuakseen haudalta, tajusi sisar Mary
Seraphine, että nyt, kun Mary Antony oli saatettu leposijaansa, oli
tullut hetki, jolloin hän sopivasti saattoi tulla huomion keskustaksi
ja päästä takaisin luostariin muiden käsivarsien kannattamana.
Senvuoksi yllätti hänet pyörtymiskohtaus ja hän putosi päistikkaa
maahan.
Piispa, hänen kappalaisensa, pappinsa ja apulaisensa pysähtyivät,
epävarmoina, mitä tehdä.
Sisar Theresa ynnä muut nunnat olisivat halunneet kiiruhtaa nostamaan
hänet maasta, mutta alapriorittaren käsky kajahti käskevänä ja selvänä.
"Antakaa hänen maata. Jos hän mieluummin jää makaamaan kuolleen
seuraan, niin ei siitä ole suurta vahinkoa eläville."
Ja hurskaasti ristien kätensä rinnalleen, luoden huntunsa aukosta
vaanivan katseensa oikeaan ja vasempaan, alaprioritar lähti astumaan
eteenpäin nunnien etupäässä.
Piispan kulkue oli taaskin johdossa; juhlallinen veisuu alkoi; ja kun
piispa kääntyi kypressikäytävään, näki hän Mary Seraphinen rientävän
hedelmäpuiden välissä, koettaen huomaamatta päästä taas entiselle
paikalleen muiden joukkoon.
Piispa hymyili, muistaen monia keskustelultaan, joita hänellä oli ollut
priorittaren kanssa Mary Seraphinesta, ynnä ritarin vihastusta, kun hän
pelkäsi heidän tyrkyttävän tätä hölmöä nunnaa hänelle.
Sitten hän huokasi muistaessaan, että luostarin johto nyt oli siirtynyt
alapriorittaren pystyviin käsiin, ja että uuden priorittaren valinta
näiden tavattomien olosuhteiden vallitessa lankesi hänen osalleen.
Kenties hänen tätä seikkaa koskevat keskustelunsa, ensin priorin,
sitten alapriorittaren kanssa, osaksi olivat syynä siihen äärimäiseen
uupumukseen, kun hän nyt lopultakin huomasi olevansa yksinään
kirjastossaan.
* * * * *
Mutta niiden palkka, "joiden voimana on istua hiljaa", oli jo tullut
piispan osalle.
Niin pian kuin hän oli kiinnittänyt katseensa hartauskirjoihin,
alkoivat hänen silmäluomensa hiljaa painua. Uni oli jo
yllättämäisillään hänet, kun hän päätti antaa palatsin, kaupungin,
jopa katedraalinkin mennä menojaan, kunhan hän vain saisi pitää
priorittaren. Ja kun hän Moran kanssa nousi ylös kultaisia portaita,
oli hänen mielensä päässyt lepoon: hänen uupunut ruumiinsa oli vaipunut
uneen.
Muutaman harvan minuutin uni riitti piispalle; ja herätessään hän
kuvitteli kuulleensa itsensä sanoneen: "Ei, Hugh. Ei kukaan muu kuin
vanha maallikkosisar Mary Antony."
Hän nousi istumaan, ihmetellen mitä tämä lause saattoi tarkoittaa,
milloin ja missä se oli mahtanut tulla lausutuksi.
Näin kummeksiessaan hän sattui kohdistamaan katseensa valkeaan kiveen,
jonka hän oli heittänyt Severniin ja jonka ritari, syöksymällä
kaiteelta jokeen, oli tuonut sen pohjasta. Kivi näytti jollakin tavoin
olevan yhteydessä tämän satunnaisen lauseen kanssa, joka oli hänen
aivoissaan toistunut.
Piispa nousi, astui työpöytänsä ääreen, otti valkean kiven käteensä ja
seisoi liikkumattomana, mietteisiin vaipuneena. Sitten astui hän ulos
kentälle ja käveli edestakaisin pihaan johtavan holviportin ja jokea
reunustavan rintamuksen väliä.
Niin -- täällä se tapahtui.
Hän oli ratsastanut Shulamiten selässä kaupunkiin sen yläpuolella
olevilta kummuilta, mistä hän oli katsellut, kuinka prioritar oli
ratsastanut joen rannalla olevalla niityllä.
Hän oli tavannut Hugh d'Argentin itseään odottamassa ja yhdessä he
olivat käyskennelleet tällä kentällä vakavaan keskusteluun vaipuneina.
Hugh oli ollut kovin halukas kuulemaan joka yksityiskohdan, mikä
oli sattunut piispan käydessä luostarissa, kohtauksen priorittaren
kammiossa, kun piispa oli näyttänyt hänelle paavin vast'ikään
Roomasta saapuneen lupakirjan. Puhuessaan siitä, millä tavoin asiat
lähituntien kuluessa saattaisivat kehittyä, Hugh kysyi, tiesikö Moraa
lukuunottamatta luostarissa kukaan hänen olostaan Worcesterissa, siitä,
että hänen oli onnistunut tunkeutua pylväskäytävään kryptan kautta,
valepuvussa päästä Moran kammioon ja puhua hänen kanssaan.
Piispa oli vastannut, ettei tästä tiennyt kukaan lukuunottamatta vanhaa
maallikkosisarta Mary Antonya, joka oli priorittarelle ehdottomasti
uskollinen, joka oli viekastunut yhdeksänkymmenen vuoden ajan
pettäessään ylempiään, mutta ansaitsi täyttä luottamusta.
"Kuinka tuli hän tietämään asian?" luuli piispa muistavansa ritarin
kysyneen. Siihen oli piispa vastannut, että hänellä ei siitä vielä
ollut varmaa käsitystä, mutta että hän oli taipuvainen luulemaan, että
kun prioritar oli käskenyt eukon poistua, oli tämä pujahtanut johonkin
kätköpaikkaan, mistä hän oli nähnyt ja kuullut jotakin mitä kammiossa
tapahtui.
Tähän ei ritari maininnut mitään; ja kävellessään nyt edestakaisin
kentällä, valkea kivi kädessään, ei piispa saattanut tuntea itseään
vallan varmaksi siitä, oliko Hugh täysin käsittänyt hänen sanainsa
merkityksen; kuitenkin hän tiesi että lauseet, jotka kulkevat korvain
ohi melkein huomaamatta, kun ajatus on muualla, helposti juolahtavat
mieleen uudelleen ja paljastuvat täydessä merkityksessään, kun sattuu
jotakin, johonka ne luovat valaistusta.
Tämä asianvaihe siis oli saanut piispan kävelemään kentälle, missä hän
palautti mieleensä joka askelen siellä tapahtuneessa keskustelussa.
Ennemmin tai myöhemmin Mora kertoisi miehelleen Mary Antonyn
ihmeellisen näyn. Jos hänen onnistuu keskeytetyksi tulematta kertoa se
loppuun, on kaikki hyvin. Ritari on huomaava, kuinka tärkeätä on pitää
salassa, että vanha maallikkosisar -- aivan maallisella tavalla -- oli
saanut tietoonsa ritarin luostarissa käynnin. Mutta jos Mora sensijaan
alottaisi kertomuksensa huomauttamalla, ettei kukaan luostarissa
tiennyt hänen käynnistään, niin ritari epäilemättä heti lausuisi:
"Ei, siinä sinä erehdyt! Minä olen kuullut piispalta, että vanha
maallikkosisar Mary Antony tiesi sen; hän oli piileksinyt paikassa,
mistä hän oli nähnyt ja kuullut paljon siitä, mitä tapahtui; mutta kun
hän on hyvin uskollinen ja tavallista viekkaampi, saattaa häneen --
lausui piispa -- täydellisesti luottaa."
Tästä saattoi koitua korjaamatonta vahinkoa, sillä Mora huomaisi heti,
että hänet oli petetty, ja hänen omantunnonrauhansa häiriintyisi,
ehkäpä kokonaan järkkyisikin.
Yksi seikka oli piispan mielestä selvä.
Hugh'ta täytyi varoittaa. Otaksuttavasti ei vielä ollut mitään vahinkoa
tapahtunut. Näky oli Moralle niin pyhä asia, että viikkoja saattoi
kulua ennenkuin hän puhuisi siitä miehelleen.
Niin pian kuin mahdollista oli Hugh'ta varoitettava.