Symon, Worcesterin piispa, istui viileässä kirjastossaan.
Hän oli uupunut tavalla, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut,
eikä hän ollut voinut kuvitella, että mies saattaa olla henkisesti
ja ruumiillisesti niin uupunut ja kuitenkin edelleenkin hengittää ja
ajatella.
Muutamissa ihmisissä äärimäinen väsymys aiheuttaa ruumiillista
levottomuutta. Toisin oli piispan laita. Kuta väsyneempi hän oli, sitä
liikkumattomampana hän istui paikallaan; jalat hänellä oli ristissä,
kyynärpäät tuolin nojapuissa, molempien käsien sormet keveästi toisiaan
vasten painettuina, pää nojaten tuolin korkeata selustaa vastaan, katse
kohdistettuna yli joen avautuvaan näköalaan.
Katsellessaan mitään näkemättömin silmin niittylakeutta, etäistä
metsänreunaa ja Malvernin kukkuloiden pehmeätä ääriviivaa, hän
ajatteli, kuinka mieluista olisi, jos ei tarvitsisi koskaan enää
poistua tästä rauhallisesta huoneesta, ei koskaan enää nousta
tuolistaan, ei koskaan enää hymyillä, kun sydän oli sairas, eikä
kumartaa, kun mieli oli synkkä!
Henkilöt, jotka parhaiten tunsivat piispan, puhelivat usein keskenään
hänen ihmeteltävästä elinvoimastaan ja tarmostaan ja heidän
mielilauseensa hänestä oli, ettei hän ollut koskaan väsynyt. He
olisivat osuneet oikeampaan, jos olisivat sanoneet, etteivät he koskaan
olleet nähneet häntä väsyneenä.
Piispalla oli kauan ollut elämänohjeena, ettei ruumiin eikä sielun
väsymystä koskaan pitänyt näyttää muille. Kuta väsyneempi hän oli, sitä
valmiimpi oli hän hymyilemään, sitä keveämmät hänen liikkeensä, sitä
alttiimpi oli hän kallistamaan korvansa anojille, jotka vetosivat hänen
myötätuntoonsa tai harrastukseensa.
Seurassa hän ei koskaan huokaissut, kuten isä Pietari teki, kun
hän nautittuaan ylen runsaasti lohta, paistettua metsänriistaa ja
rusinapiirakkaa oli vatsanväänteitten takia taipuvainen alakuloisuuteen.
Hän ei koskaan haukotellut kirkonkokouksessa, yhtä vähän säädyllisesti
peittämällä suunsa kädellään kuten laiha espanjalainen kardinaali
teki, kuin häpeämättömästi avoimin suin, kuten teki Eveshamin pyöreä
ja punakka apotti, paljastaen vastassaan istuville hämmästyneille
veljille ontelomaisen nielunsa, punaisen ja vahvan kielensä ja terveen
hammasrivinsä.
Sitäpaitsi piispa olisi yhtä hyvin saattanut tuoda ruttosairaan
vaatteen taloon, jossa oli terveitä lapsia, kuin astua johonkin seuraan
väsynein ilmein ja ikävystyneellä tavalla.
"Hän ei ole koskaan uupunut", sanoivat senvuoksi hänen ystävänsä.
"Hän ei tiedä, mitä väsymys onkaan", myönsivät hänen tuttavansa.
"Ei sellaista työtä voida lukea ansioksi, joka ei tekijälleen ole
miksikään taakaksi, vaan pikemminkin huviksi", lausuivat hänen
kykyjensä kadehtija!
"Häntä riivaa tarmon paholainen", pilkkasivat hänen vihamiehensä. "Jos
tämä paholainen ajettaisiin hänestä ulos, raukenisi hän samassa."
"Hän on täynnä pyhää henkeä", selittivät hänen ihailijansa, "ja siitä
saa hän sellaisen voiman, että hän voi tehdä työtä lakkaamatta,
tietämättä mitään ihmisten tavallisesta heikkoudesta".
Eikä kenkään tiennyt, että piispa Symonin uskontoon kuului salata
väsymyksensä muilta.
Kerran kuitenkin, kun hän oli istunut puhelemassa priorittaren
kammiossa, oli tämä äkkiä noussut sanoen: "Te olette väsynyt, isä.
Jääkää tänne hiljaa istumaan; minä kirjoitan sill'aikaa messukirjaani."
Prioritar oli astunut pöytänsä ääreen, ja piispa oli jäänyt istumaan
kuten nytkin, paitsi että hänen katseensa silloin saattoi viipyä
priorittaren kasvoilla, kun tämä istui kirjansa ylle kumartuneena.
Hetkisen kuluttua oli piispa kysynyt: "Mistä te tiedätte, että minä
olin väsynyt, rakas prioritar?"
Katsettansa kohottamatta tämä oli vastannut:
"Siitä, että te hymyilitte kahdesti, vaikkei ollut mitään aihetta
hymyillä."
Taas kesti tuokion lepoisaa hiljaisuutta -- prioritar työskenteli ja
piispa katseli sitä. Sitten jälkimäinen huomautti: "Ystäväni sanovat,
etten minä ole koskaan väsynyt."
Ja prioritar oli vastannut: "He puhuisivat enemmän totta, jos he
sanoisivat, että te ette koskaan paljasta itseänne."
Piispa hämmästyi huomatessaan olevansa näin hyvin ymmärretty. Hän
tuskin pystyi panemaan hiippaa päähänsä, niin oli prioritar kukkuroinut
hänen päänsä kiitoksen laakerilla. Ja tämä oli ainoa hetki, jolloin
piispa kysyi itseltään, uskoiko prioritar tosiaan, että isä Gervaise
lepäsi valtameren pohjassa. Miehelle tuottaa aina hämmästystä, kun
naisen hairahtumaton vaisto kohdistuu häneen itseensä.
Nyt, tänä musertavan uupumuksen hetkenä hän palautti mieleensä kuvatun
kohtauksen. Sulkien edessään olevan avaran näköalan silmistään ja
avaten nämä kohti muistojensa lumottuja maisemia, hän oli näkevinään
nuo tyvenet kasvot, niiden jaloa itsehillintää tulkitsevan puhtaan
ilmeen, kun hän istui siinä kumartuneena kirjailemansa sivun yllä. Hän
näki priorittaren riippuvan hunnun vakavat viivat ja poimut, hänen
pitkien sormiensa hienostuneet liikkeet, jopa hänen povellaan riippuvan
jalokivillä koristetun ristinkin, hänen korkean toimensa merkin.
Näin menneisyyteen silmäten piispa palautti mieleen tämän hiljaisen
hetken suuren rauhan, priorittaren istuessa työnsä ääressä. Mitään
sanoja ei tarvittu. Piispalle soi levon priorittaren pelkkä läsnäolo
ja tietoisuus, että hän tiesi hänet uupuneeksi. Taas katsahti piispa
mielikuvaansa. Mutta nyt olivat hunnun poimut hävinneet. Kultainen kehä
ympäröi hänen kauniit loistavat hiuksensa.
Piispa avasi väsyneet silmänsä ja kiinnitti ne uudelleen maisemaan.
Hän arveli, että kahden perättäisen päivän pitkät ratsastukset olivat
ruumiillisesti taittaneet hänet; ja hänen ponnistuksensa taatakseen
naiselle, joka oli hänelle kalliimpi kuin oma elämä, turvan ja onnen
oli nyt vaihtunut henkiseksi uupumukseksi, joka näytti tekevän hänet
kykenemättömäksi katsomaan silmästä silmään tulevia yksinäisiä vuosia.
Ajatus että prioritar nyt oli ritarin luona, ei tuottanut hänelle
kärsimystä. Pelkoa aiheutti hänessä vain ajatus että tapahtuisi
jotain odottamatonta, joka estäisi heidän onnensa puhkeamasta täyteen
kukoistukseensa.
Piispa ei ollut koskaan rakastanut Moraa niinkuin mies sitä naista,
jonka kanssa hän tahtoo solmia avioliiton; -- ainakin oli hän heti
tukehduttanut ja ehkäissyt tämänsuuntaiset rakkautensa oireet.
Hänestä tuntui, että hän alusta saakka oli rakastanut häntä niin kuin
Josef oli mahtanut rakastaa neitsyttä, joka oli hänen huomaansa uskottu
-- joka oli hänen eikä kuitenkaan hänen, josta näyssä oli lausuttu
"Maria, sinun vaimosi", mutta joka kantoi tätä nimeä vain siksi, että
Josefilla olisi oikeus varjella ja hoitaa häntä, joka oli pyhimmän
lipas ja Korkeimman siipien suojassa: Jumalan Äiti, pyhä Neitsyt
iänkaiken.
Piispasta tuntui, että ilo, jota hän oli tuntenut siitä saakka kuin hän
oli joutunut Worcesterin piispanistuimelle ja ollut Moran suojelijana,
oli sellainen, että Josef hyvin olisi saattanut sen ymmärtää; ja nyt
hän oli tehnyt suurimman uhrauksensa, ja se oli jättänyt hänet itsensä
epätoivon valtaan.
Edellisenä iltana, heti kun vanhan maallikkosisaren ruumis oli
poistettu priorittaren kammiosta, oli piispa kerännyt kaikki sellaiset
esineet, joille Mora pani erikoista arvoa ja jotka hän oli pyytänyt
piispan varaamaan itselleen; ne olivat enimmäkseen piispan lahjoja
hänelle.
Hartauskirjat, joita Mora niin usein oli jäljentänyt ja kääntänyt,
lepäsivät nyt piispan pöydällä.
Hänen uupunut katseensa viivähti niissä. Kuinka usein olikaan hän
nähnyt noiden valkeiden sormieni avaavan niiden raskaat hakaset ja
verkkaan kääntävän niiden lehtiä.
Kirjat jäivät jälelle, mutta Mora oli mennyt.
Piispan uupuneet aivot toistivat yhä uudelleen tätä selvää seikkaa;
sitten alkoivat ne kuvitella sen vastakohtaa. Mitähän, jos kirjat
olisivat menneet, mutta Mora itse jäänyt...? Ja hänen mielessään
muodostui aivan luettelo kaikesta siitä, mikä kernaasti olisi
saanut mennä menojaan, ilman että hän olisi sitä kaivannut, kunhan
vaan tuo rakas olisi jäänyt... Pian oli palatsi... kaupunki...
luostarikirkkokin siirtynyt luetteloon... Hän eli yksinään Moran kanssa
auringonlaskussa... ja taivaanranta hohti... ja kohta hän ja Mora
astuivat Mary Antonyn kultaisia portaita myöten ylös, yhdessä...