"LOISTAVA RITARI".
Warwickin linnan portailla seisoi ritari morsiamineen.
Heidän katseensa oli vielä kääntyneenä kohti holvikäytävää, jonne
Symonin, Worcesterin piispan ylväs hahmo, mustan tammansa Shulamiten
seljässä, juuri oli hävinnyt heidän näkyvistään.
Vihkimys oli toimitettu linnan kappelissa puoli tuntia aikaisemmin
hämmästyttävällä loistolla ja juhlallisuudella. Pappeja oli odottamatta
astunut esiin. Notkeavartiset liljat hehkuivat valkeina pyhäkön
varjossa. Juhlallinen soitanto paisui ja taantui, Gregoriuksen virsien
kumea pauhu alkoi matalalta kuin jättiläismehiläisten hyminä suuressa
apilapellossa; sitten se paisui täysiääniseksi soinnuksi ja kohosi
mahtavana ääniaaltona korkeuteen, ja kaiku vastasi klerestoriosta;
sitten se taantui hiljaiseksi taas.
Morsiuspari, joka seisoi pyhän katoksen alla, kohotti silmänsä korkeaan
alttariin päin ja näki keskellä suitsutuspilviä piispan, joka komeassa
puvussaan astui sen portaita alas heitä kohti.
Moran kiitolliseen muistiin jäi siitä mikä nyt seurasi, se ihme, että
kun hän oli peljännyt tuntuvan pyhän häväistykseltä antaa toiselle se
mikä jo oli pyhitetty Jumalalle, osasi piispa sensijaan saada hänet
tuntemaan, että hän vielä saattoi hengessään olla Kristuksen morsian,
vaikka hän täyttikin lupauksensa Hugh'lle, ja myöskin, että hän
astuessaan uuteen kutsumukseensa ei ollut vaipunut alaspäin entisestä
asemastaan, vaan ennemmin noussut sen yläpuolelle.
Ja kun ne sanat lausuttiin, jotka tekivät hänestä vaimon, tuntui kuin
piispa olisi lempeästi uudelleen verhonnut hänet arvokkuuteen, jonka
hän oli menettänyt niinä nöyryytyksen hetkinä, jolloin hän Hugh'n
käskystä oli laskeutunut pitkäkseen paareille.
Piispa suoritti toimituksen vaikuttavalla mahtiponnella; ja kun
Hugh hänen käskystään tarttui morsiamensa oikeaan käteen omalla
oikealla kädellään ja piispa laski omansa kummallekin puolelle heidän
yhteenliitettyjä käsiään ja julisti heidät mieheksi ja vaimoksi,
tuntui todellakin siltä kuin jumalallinen kosketus olisi yhdistänyt
heidät, kuin jumalallinen ääni olisi vahvistanut heidän lupauksensa ja
pyhittänyt heidän liittonsa.
Mora ei ollut koskaan ennen nähnyt miehen niin täydellisesti vaipuneen
korkean toimensa täyttämiseen.
Ja kun kaikki oli ohi, kun piispa astui Shulamiten selkään ja
ratsasti pois, oli hänellä pihasta lähtiessään sama ryhti kuin
temppeliritarilla, joka pyhässä sodassa käy taisteluun.
Morasta tuntui, että hän oli jättänyt hyvästit sille vanhalle
ystävälle, joka samana aamuna, kun he poistuivat ruusutarhasta, oli
hymyillyt hänelle niin ystävällisin ja iloisin silmin ja laskenut niin
hilpeätä pilaa.
Jäljelle jäi vain miehistä toinen: "loistava ritari", joka oli
ilmestynyt vanhan Antonyn näyssä; rakastaja, joka oli ajanut häntä
takaa luostariin saakka, kosinut häntä hänen omassa kammiossaan
antamatta hänen asemansa arvon itseään aristaa, kukistanut hänen
tahtonsa, pakoittanut heräämään hänen jähmettyneen sydämensä, jonka
vasten tahtoa virinneen hellyyden väre oli hämmentänyt, saattanut hänet
järkytyksen valtaan ehdottomasti lopulliselta näyttävän lähtöhetken
ahdistuksen avulla, voittanut puolelleen piispan ja hänen kauttaan
paavin, ja lopuksi itsepintaisella rukouksellaan saanut pyhän Neitsyen
toimittamaan näyn hänen hyväkseen.
Sellainen oli tämä "loistava ritari", jota vastaan tähdet totisesti
eivät olleet taistelleet. Kaikki esivallat ja mahdit olivat olleet
hänen puolellaan, ja häntä vastassa vain nainen ja hänen omatuntonsa --
ja ritari oli voittanut.
Kun ritari heidän ensi kohtauksessaan, hänen kammiossaan, oli
vastaukseksi Moran kysymykseen:
"Miksi ette ole vaimonne luona?" lausunut: "Minä _olen_ vaimoni luona;
ainoa vaimo, jota olen koskaan pyytänyt, ainoa vaimo, jonka kanssa
minut koskaan vihitään, on tässä" -- oli Mora ollut valmis iskemään;
häntä tikarilla vastaukseksi yritykseen loukata hänen puhtauttaan ja
yrittänyt säälivästi hymyillä tälle tyhjälle kerskailulle.
Mutta nyt? Jos ritari nyt sanoisi: "Vaimoni on tässä", ja tavoittaisi
häntä omistajan elein, saattaisi Mora vain alistuvaisesti ristiä
kätensä rinnoilleen ja lausua: "Niin, herrani. Minä olen sinun. Tee
minulle mitä tahdot."
Kun piispan purppuravaippa ja hänen ylväs hahmonsa hävisivät näkyvistä,
niin joukkokin, joka tähän saakka oli ympäröinyt morsiusparin, hajosi
kuin taikasauvan kosketuksesta. Ensi kertaa katedraalin kryptassa
vietetyistä jännittyneistä hetkistä saakka Mora nyt oli kahden Hugh'n
kanssa.
Hän ei ollut kyllin nuori ollakseen hämmästynyt, mutta kylliksi
vanha ollakseen peloissaan, peloissaan hallitsijanluonteensa ja
käskevän tahtonsa takia, joka aina oli ollut taipuvainen pikemmin
murtamaan kuin taivuttamaan esteitä, joita sen tiellä oli, ja samalla
peloissaan jonkin vuoksi, joka hänessä virisi vastaukseksi ritarin
ylvääseen voimaan, jonkin vuoksi, joka kaipasi käskynalaisuutta,
ikävöi antautumista, halusi totella; mutta jos hän olisi päästänyt
sen valloilleen, olisi se tuhonnut hänen henkensä ja kääntänyt hänen
heränneen hellyytensä halveksunnaksi itseään ja vihaksi ritaria kohtaan.
Näin seisoi Mora, pelko sydämessään, päivänpaisteessa ja katseli
kohti tyhjää holviporttia, jonne viimeinen rengas, joka vielä yhdisti
hänet luostarielämään, oli hävinnyt; ja katsomatta ympärilleen oli
hän tietoinen siitä, että Debbie, joka niiaillen oli seissyt hänen
takanaan, ei enää ollut siellä, että Martin Goodfellow, joka oli
pidellyt Shulamiten päitsiä piispan noustessa satulaan, oli hävinnyt
yhtäänne ja muut miehet toisaanne; hän oli elävästi tietoinen
siitä, että hän ja Hugh nyt olivat kahden; ja peloissaan värisi hän
uudelleen, kuten hän oli värissyt kryptassa, sitten hän äkkiä tuli
tästä tietoiseksi ja äkillinen yllyke, häpeä ja mielipaha, sai hänet
kääntymään ja katsahtamaan Hugh'hun.
Tämä oli tosiaankin Mary Antonyn näyn "loistava ritari"! Hän oli
vihkiäisiään varten pukeutunut hopealla kirjailtuun valkeaan pukuunsa,
joka hänellä viimeksi oli ollut yllään illallisilla piispan luona
palatsissa. Tämän asun vaikuttavana vastakohtana oli hänen tumma päänsä
ja hänen vartalonsa ylväs kauneus, ja Mora, joka etupäässä muisti hänet
soreana, sulavana ja hilpeänä nuorukaisena, havaitsi ensi kertaa hänen
miehisen muhkeutensa ynnä muutoksen, minkä kaikki hänen kokemansa,
hänen kärsimänsä ja kestämänsä oli hänessä aiheuttanut.
Kryptassa edellisenä päivänä ja sitä seuraavina tunteina hän tuskin
oli sallinut silmäinsä kohdistua Hugh'hun; vaikka tämä alituisesti oli
hänen vieressään, oli hän pysynyt Moran näköpiirin ulkopuolella.
Siitä saakka kuin Hugh kryptassa oli verhonnut hänet vaippaansa,
ei hän ollut koskenut häneen kertaakaan, kunnes kirkko vastikään
mahtisanallaan oli käskenyt hänen tarttua morsiamensa oikeaan käteen.
Moran mieli palasi edellisen päivän tapahtumiin. Muistelevan ajatuksen
välähtävällä nopeudella hän taas eli jokaisen kokemuksen siitä hetkestä
saakka kun mustarastaan kutsu kajahti kryptassa. Hän tunsi avuttoman
kauhunsa, kun näkymättömät kädet nostivat hänet ilmaan; verkkaisan,
huojuvan etenemisen, jota asemiesten tahdikas astunta säesti,
tukahuttavan pimeyden, kun raskas vaippa sulki pois ilman ja valon,
josta huolimatta hänellä oli selvä tietoisuus siitä, minä hetkenä
paarit siirtyivät tuomiokirkosta ulos päivänpaisteeseen; äkillisen
pysähdyksen, kun piispa kohtasi paarit, ja sitten hänen yhä avuttomana
maatessaan heidän välillään
-- Symonin kysymyksen ja Hugh'n vastauksen, jotka olivat täynnä
salattua merkitystä ja täyttivät hänet voimattomalla vihalla, ne kun
osoittivat, mitenkä täydellisesti piispa oli Hugh'n salajuonessa
mukana. Sitten Hugh'n pyynnön, piispa käden, jonka hän tunsi päällään
ja piispan äänen, joka kohosi siunaukseen. Sitten uudelleen vain
tahdikasta astuntaa ja paarien säännöllistä huojumista, mutta nyt
miesten kannat kolahtivat katukiviin ja ääniä kuului kaikilta tahoilta,
hilpeitä tervehdyksiä, laulunpätkiä, keveitä sukkeluuksia, jotain
kauppaa tai kokousta koskevia satunnaisia sanoja, karkeita kirouksia;
ja kaiken aikaa samaa tahdikasta astuntaa ja Hugh'n kannusten kilinää.
Moran voimat raukenivat ja hänestä tuntui kuin kuolisi hän vaipan alle,
ja että kun Hugh vihdoin poistaisi sen, osoittautuisi se paariliinaksi,
jonka alla makaisi kuollut morsian.
"Kuollut morsian! Kuollut morsian!" kajahtelivat askeleet. Ja koko
matkan Moraa vaivasi kuvittelu, joka pimeässä oli käynyt hänen
hämääntyneitten aistiensa kimppuun, että isä Gervaisen henki oli
tullut paareja vastaan, että se oli hänen äänensä, joka oli lempeästi
kuiskannut: "Älä ole peloissasi äläkä murehdi. Mene rauhaan."
Samalla oli hänessä virinnyt todellinen kammo ulkomaailmaa kohtaan,
luostarin tarjoaman suojan hurja kaipaus ja suorastaan ruumiillinen
pelko sitä hetkeä kohtaan, jolloin verhoava vaippa poistettaisiin ja
hän joutuisi olemaan kahden rakastajansa kanssa, joka tavoittaisi hänet
syliinsä, kun hän nousisi paareilta.
Ja kun hänet sitten oli nostettu portaita ylös, ja hän huomasi käytävän
hiljaisuuden ja kohta huoneen vielä suuremman äänettömyyden, kun paarit
oli laskettu maahan ja kantajain askeleet lakanneet kuulumasta, lausui
Hugh syvällä äänellään hiljaa: "Vaihda nopeasti vaatteita, rakkaani.
Me emme saa menettää aikaa yhtään." Mutta hänen kätensä ei koskettanut
vaippaa ja hänenkin askeleensa lakkasivat kuulumasta.
Silloin hän työnsi yltään raskaat poimut ja noustessaan istualleen
hän havaitsi olevansa yksinään makuuhuoneessa, jossa kaikki, mitä hän
saattoi tarvita oli valmiina esillä, ja vuoteella oli hänen vihreä
ratsastuspukunsa, josta hän oli luopunut ainaiseksi kahdeksan vuotta
aikaisemmin!
Seuraavan puolituntisen hän mielessään sivuutti.
Hän näki ilmestyvänsä ovelle portaitten päähän, jotka johtivat
majatalon pihalle, missä ratsasjoukko odotteli ja Iconia, piispan
kaunista valkoista ratsua, kuletettiin edestakaisin ja Hugh seisoi
avattu kirje kädessään.
Kun hän epäröiden pysähtyi ovelle ja loi silmänsä odottavaan
joukkoon, katsahti Hugh ylös ja näki hänet. Hänen silmissään välähti
voitonriemuinen ilo, jumaloiva rakkaus ja ihailu. Mora oli välttänyt
katsomasta kuvastimeen, mutta kun Hugh portaita myöten astui häntä
vastaan, heijastui hänen kasvoistaan hänen morsiamensa sulo. Hänelle
oli tuottanut sellaista sydämen ahdistusta luopua pyhästä puvustaan
ja ottaa ylleen nämä maailmalliset vaatteet, jotka kuuluivat elämään,
jonka hän jo kauan sitten oli jättänyt taakseen, että Hugh'n ilmeinen
ihastus muutoksen johdosta sai hänen tuntemaan järjetöntä katkeruutta.
Ja Hugh'n tummissa silmissä näkynyt äkillinen lemmenvälähdys huikaisi
hänen sydäntään, kuten välähtävä auringonsäde huikaisee alituiseen
hämärään tottunutta silmää.
Mora otti piispan kirjeen poiskääntynein silmin, luki sen ja astui
sitten nopeasti portaita alas odottavan Iconin luo.
"Nosta minut satulaan", sanoi hän Martin Goodfellowille saapuessaan
hänen luokseen, ja Martin Goodfellow heilautti hänet satulaan.
Sitten pelästyi hän tekoaan, yllykettä, joka oli saanut hänet
vetäytymään Hugh'n luota pois.
Kun Hugh'n hevosen tumma harja eteni Iconin pään viereen ja he
vieretysten ratsastivat pihasta ulos, pelkäsi Mora näkevänsä
ukkospilven ritarin otsalla ja paras, mitä hän luuli voivansa odottaa,
oli yrmeä vaitiolo. Mutta Hugh'n ääni kaikui tyynenä ja lempeänä hänen
korvaansa ja luodessaan häneen pikaisen katseen, Mora yhä näki hänen
kasvoillaan saman valon, joka äsken oli hänen sydäntään huikaissut.
Kuitenkaan ei Hugh saanut puhua ainoatakaan sahaa, jota eivät kaikki
saaneet kuulla, eikä kertaakaan laskea kättään Moran käteen. Joka
kerran kun he laskeutuivat ratsailta, näki Mora hänen antavan merkin
Martin Goodfellowille, ja Martin auttoi hänet maahan.
* * * * *
Nopeana muistelona välähti kaikki tämä Moran mielessä, hänen
seisoessaan loistavan ritarinsa vieressä ja hänet masensi tietoisuus,
että hän oli vavissut ja että Hugh oli sen huomannut; ja hän pelkäsi
Hugh'n aavistavan, kuinka hänen sydämensä oli vetäytynyt pois hänen
luotaan, pois rakkaudesta, pois kaikesta mitä rakkaus merkitsi. Ah --
miksi kiinnittikään tämä mies -- tämä inhimillinen, hehkuva, rakastava
mies -- kaikki onnentoiveensa nunnan sydämeen? Olisiko mahdollista,
että Hugh ymmärtäisi, että kahdeksan luostarielämässä vietettyä vuotta
ei voinut yhdessä päivässä hävitä jäljettömiin?
Mora katsahti häneen taas. Nämä ankarat kasvot olisivat hyvin voineet
lausua: "Vapiseppas vielä, niin minä teen sinulle jotain, joka
tosiaankin saa sinut vapisemaan!"
Ja samalla hetkellä Hugh puhuikin, ja hänen äänensä oli sanomattoman
lempeä.
"Tuossa ratsastaa tosi ystävä", sanoi hän. "Mies, joka on oppinut
rakkauden syvimmän sanan."
"Mikä on rakkauden syvin sana?" kysyi Mora.
Hugh kääntyi ja katsahti häneen ja hänen tummain silmiensä hehku hukkui
hellyyteen.
"Että tosi rakkaus merkitsee itseuhrausta", vastasi hän. "Tule
rakkaani. Menkäämme kävelemään puistoon, missä saamme rauhassa laatia
suunnitelmia tulevia päiviä varten."