Vanha Mary Antony makasi kuolemankielissä.
Piispa ei ollut sallinut kuljettaa häntä priorittaren kammiosta omaansa.
Hän oli käskenyt siirtää kunnianarvoisan äidin vuoteen sisähuoneesta
Neitsyen alttarin eteen. Siinä lepäsi Mary Antony ja piispa itse valvoi
hänen vieressään.
Avoimesta akkunasta lankesi huoneeseen illan valo, luoden kajastuksensa
vanhuksen tyynille kasvoille, joiden ryppyjä kuoleman rauhoittava käsi
jo silitteli pois.
Viisi tuntia oli kulunut siitä kun hänet löydettiin. Oli kestänyt
kauan, ennenkuin hänet oli saatu palaamaan tajuntaan; ja niin
pian kuin hän oli tullut ympäristöstään tietoiseksi ja tuntenut
alapriorittaren ja kaikki lukuisat kasvot ympärillään, hän taas painui
vaiteliaisuuteensa, kieltäytyi vastaamasta mihinkään kysymykseen ja
kiinnitti vain ahdistuneena silmänsä oveen.
Tämän huomatessaan sisar Teresa pujahti huoneesta ja riensi salaa
kertomaan asian piispalle, joka oli vain pikimältään käynyt palatsissa,
ja nyt asteli nurmikolla pylväskäytävän alapuolella.
Piispa saapui heti, ja nähdessään hänen astuvan huoneeseen Mary Antony
huudahti ja koetti nousta pystyyn patjoiltaan.
Vuoteen ääreen astuen piispa laski kätensä vanhuksen väriseville
käsille, jotka tämä hänet nähdessään oli liittänyt yhteen.
Innokas kysymys kuvastui hänen piispaan kohdistetusta katseestaan.
Piispa kumartui vuoteen yli.
"Kyllä", sanoi hän hymyillen.
Silloin katosi katseesta ahdistus, silmät sulkeutuivat. Riemukas hymy
valaisi kuolevan kasvoja.
Kääntyen teki piispa kuiskaavalla äänellä muutamia kysymyksiä
alipriorittarelle.
Mary Antony oli maistanut vähän viiniä, mutta hänen näytti olevan
mahdoton nauttia ruokaa. Hän oli ollut niin kauan ilman ruokaa, että
luonto nyt ei enää näyttänyt siitä huolivan.
"Epäilemättä on hän kuolemaisillaan", totesi aliprioritar, ei tosin
epäystävällisesti, vaan virallisella puhetavalla, missä mikään
mielikuvituksen tai myötätunnon ilmapiiri ei miedonna tosiasian tylyjä
ääriviivoja.
"Tiedän sen", sanoi piispa matalalla äänellä. "Senvuoksi minä olen
tullut ripittämään sisarenne, suorittamaan kirkon viimeiset toimitukset
ja tarjoamaan sen lohdutuksen. Vetäytykää te nyt pois ja jättäkää minut
yksinäni valvomaan sisar Mary Antonyn kanssa."
"Me lähetimme hakemaan isä Peteriä", alkoi aliprioritar. "Mutta Mary
Antony ei kiinnittänyt mitään huomiota kysymyksiin eikä tahtonut --"
Piispa astui kättään kohottaen askelen aliprioritarta kohti ja tämä
kiiruhti ulos.
Piispa seurasi häntä käytävään, missä joukko nunnia viipyi kiihtyneen
odotuksen ilmapiirissä, jonka muutamain mielissä herättää kuoleman
pikainen läheneminen.
"Minä käsken teitä kaikkia käymään kammioihinne", sanoi piispa, "ja
viettämään siellä tunnin vakavasti rukoillen tämän iäkkään nunnan
puolesta, jonka sielu nyt on jättämäisillään tämän maallisen ja joka
niin kauan on elänyt ja vaikuttanut tässä luostarissa. Suljettakoon
kaikki ovet. Viimeisen valvonnan suoritan minä yksin. Avustusta
tarvitessani soitan luostarin kelloa."
Piispa seisoi käytävässä liikkumattomana, kunnes jokainen hahmo oli
hävinnyt näkyvistä ja jokainen ovi sulkeutunut.
Sitten hän palasi priorittaren kammioon ja sulki oven.
Pyhän öljyn laski hän portaalle Neitsyen alttarin eteen, mihin vanha
Antony oli kumartunut rukoillessaan että pyhä Neitsyt valaisisi hänen
vanhaa järkeään.
Sitten otti piispa esiin pienen pullon harvinaista italialaista juomaa,
tipahutti sitä muutaman pisaran juomalusikalliseen viiniä ja työnsi
nesteen vanhan maallikkosisaren avonaisten huulien väliin.
Hetken jännitys -- sitten kuuli piispa hänen nielevän.
Senjälkeen piispa veti priorittaren tuolin vuoteen ääreen ja istuutui
odottamaan.
Tuokion kuluttua koriseva hengitys taukosi, avoin suu sulkeutui. Mary
Antony huokasi kolmasti, kuten lapsi, joka on nukahtanut itkuunsa.
Sitten hän avasi silmänsä ja kiinnitti ne piispaan.
"Kunnianarvoisa isä --" alkoi hän puhua, sitten hän naurahti keveästi.
Hän oli saanut puhekykynsä takaisin, ja hän tunsi henkensä hyvin
joustavaksi, vaikka hänen peitteellä lepäävät kätensä tuntuivat
kuuluvan jollekin toiselle, niin että hän toivoi, etteivät ne vain
rupeaisi lyömään häntä. Jalkojaan hän ei saattanut tuntea ensinkään,
mutta nähdessään mukavasti lepäävänsä täällä mielipaikassaan, miksi
olisi hän tarvinnut jalkojaan? Jalat ovat joutavia kappaleita --
suurempi lepo on ilman niitä.
"Puhu matalalla äänellä", sanoi piispa kumartuen eteenpäin. "Puhu
matalalla äänellä, rakas sisar Mary Antony, sekä säästääksesi voimiasi,
että siksi, että vaikka minä olen lähettänyt kaikki valkoiset sisaret
kammioihinsa, meidän kunnon alipriorittaremme, joka tietenkin on
huolissaan sinun voinnistasi, kenties nytkin on oven ulkopuolella."
Mary Antony naurahti.
"Jospa voisimme työntää naulan hänen korvaansa", kuiskasi hän. Mutta
sitten hän äkkiä kävi vakavaksi ja teki saman kysymyksen, minkä
hänen silmänsä äsken: "Onnistuiko minun pitää heidät tietämättöminä
kunnianarvoisan äidin paosta, kunnes te saavuitte, kunnianarvoisa isä?"
"Kyllä, uskollinen sydän. Sinä toimit aavistamattoman viisaasti."
Mary Antony naurahti taas.
"Minä salpasin heidät käytävään", sanoi hän viekkaan näköisenä.
"Ja kuinka minä heidät puijasin. Monta kertaa kutsuivat he minua
'kunnianarvoisaksi äidiksi'. 'Nöyrästi pyydän teitä, kunnianarvoisa
äiti, avaamaan oven', aneli aliprioritar avaimenreiästä. '_Dixi:
Custodiam vias meas_' ['Olen sanonut: pidän itse huolta askeleistani'],
veisasi Mary Antony ihanalla äänellään. Avatkaa, avatkaa,
kunnianarvoisa äiti!' pyysi joukko oven takaa. '_Quid multiplicati sunt
qui tribulant me_' ['Ketkä siellä monilukuisina häiritsevät minua'?],
lauloi Mary Antony sisällä... 'Kaikkein rakkain kunnianarvoisa äiti',
rukoili sisar Mary Rebecca puoliyön aikaan, 'minulla on jotain ylen
tärkeätä teille sanottavaa.' -- '_Dixit insipiens_' ['Tyhmyri puhui'
-- Munkkilatinaa. (Suom.)] oli Mary Antonyn asianmukainen vastaus. Ja
kun sisar Mary Rebecca luuli, ettei kukaan huomannut häntä, koetti
hän yöllä kuutamossa kiivetä puuhun. Kunnianarvoisan äidin akkunat
olivat tarkoin verhotut, mutta vanha Antony pisti silmänsä rakoon ja
tämä näky, kun sisar Mary Rebecca kiipesi puuhun, sai kaikki muut
puut tärisemään naurusta, mutta sitä ei voi kuvata jalolle herra
piispalle... No mitä nyt!" -- häneltä pääsi hämmästynyt huudahdus. --
"Miksi tämä pahkainen sormi kohotaiksen ja puistaa itseänsä minulle?"
Piispa tarttui sierettyneeseen vanhaan käteen, joka nyt oli kylmä kuin
kivi, painoi sen takaisin peitteelle ja peitti sen omalla kädellään.
Hänen antamansa juoma oli kylläkin virittänyt vanhuksen jälelläolevat
voimat toimintaan, mutta liiaksi kiihoittuneet aivot olivat
joutumaisillaan pois tasapainosta.
Piispa palautti hänet todellisuuteen lausumalla nimen, jonka hän tiesi
vaikuttavan tehoisan loihdun tavoin.
"Tahdotteko kuulla uutisia priorittaresta, sisar Antony?"
Heti kävivät silmät innokkaiksi.
"Onko hän turvassa, kunnianarvoisa isä? Voiko hän hyvin? Onko hän
tarttunut onneensa molemmin käsin, enää torjumatta sitä luotaan?"
"Onni on tarttunut häneen molemmin käsin", sanoi piispa. "Tänä aamuna
minä siunasin hänen liittonsa jalon ritarin kanssa, jolle hän oli
kihlattu, ennenkuin tuli tänne."
"_Minä_ tiedän sen", kuiskasi vanha Antony haltioissaan. "Minä kuulin
sen kaiken, minä ynnä lihakirveeni, jotka olimme piilossa tuolla
-- kun emme tahtoneet antaa kunnianarvoisan äidin antautua vaaraan
yksinään. Ja minun täytyi työntää kirveen varsi leukapielieni väliin,
etten huutaisi 'Oikein tehty!', kun jalo ritari ja hänen asemiehensä
heittivät nuoran vahvan oksan yli ja hirttivät siihen kirjurin -- tuon
laihan lurjuksen. Ah, se oli kunnon teko! Minä kuulin sen kaiken! Minä
näin sen kaiken!"
Mutta sitten ilo haihtui, ja häpeän ja alakuloisuuden ilme kuvastui
vanhoilla kasvoilla.
"Mutta kaiken tämän näkeminen ja kuuleminen saattoivat minut
surullisella tavalla tekemään syntiä, kunnianarvoisa isä. Ah, minä olen
lausunut valheita pyhistä asioista ja pelkään tehneeni syntiä, jota ei
voi anteeksi antaa, vaikka minä sillä tarkoitinkin hyvää. Saanko kertoa
kaikki teille, kunnianarvoisa isä, jotta voisitte arvostella pyhän
Neitsyen tahdon mukaisesti, vai onko sydämeni vilpillisyys johdattanut
minut kuolemansyntiin?"
Piispa loi jännittyneen katseen aurinkoon, joka verkkaan vaipui
länteen. Hänen antamansa juoman teho kestäisi vielä tunnin ajan, jossa
sen valhevoima huolella käytettiin. Hän arvioi neljänneksen tästä
tunnista jo kuluneen.
"Kerro minulle alusta saakka mitään salaamatta, rakas Antony", sanoi
hän. "Mutta puhu matalalla äänellä, jotta vain minun korvani kuulevat.
Muista mahdollisia kuuntelijoita oven takana!"
Ja niin kertoi vanha Antony koko tarinansa monin sukkelin kääntein.
Ja piispan sydän heltyi vanhuksen kuiskatessa tarinansa ja hän totesi
sen kiintymyksen voiman, joka itseänsä ajattelematta oli uhkarohkeasti
ryhtynyt tekemään onnelliseksi rakastamaansa prioritarta, vaikka hänen
omatuntonsa oli arka, niin että hän nyt vapisi ajatellessaan, mitä
hänen peloton sydämensä oli tehnyt.
"Minä lausuin valheita pyhistä asioista; minä pistin sanoja pyhän
Neitsyen suuhun; minä sanoin hänen liikahuttaneen kättään. Mutta tehän
sanoitte minulle, kunnianarvoisa isä, että kunnianarvoisa äiti oli
päättänyt molemmin käsin torjua luotaan onnen, ellei pyhä Neitsyt
soisi hänelle jotain näkyä tai ilmestystä. Ja mitään näkyä ei olisi
ollut, ellei vanha Antony olisi aikaansaanut sellaista. Mutta nyt minä
pelkään, ettei tätä rikosta koskaan anneta minulle anteeksi; minun
sieluni täytyy ainaiseksi jäädä vaivaan."
Kyyneleet juoksivat pitkin hänen laihtuneita poskiaan.
Piispa polvistui vuoteen ääreen.
"Rakas Antony", sanoi hän. "Kuuntele minua. 'Täydellinen rakkaus
karkoittaa pelon, sillä vain pelko tuntee vaivan.' Sinä olet rakastanut
täydellisellä rakkaudella. Luota Jumalan rakkauteen, Vapahtajan
kalliiseen vereen, joka puhdistaa kaikesta synnistä, pyhän Neitsyen
lempeään ymmärtämykseen, hänen joka tuntee naisen sydämen. Sinä
tarkoitit hyvää; ja vaikka sinä tällöin käytit vääriä keinoja, niin
jumalallinen rakkaus, joka arvostelee meitä aikeittemme mukaan, on
antava rikkomuksen anteeksi. 'Jos me tunnustamme syntimme, niin hän
vanhurskaana antaa meille syntimme anteeksi ja puhdistaa meidät
kaikesta vääryydestä'. Ajattele vain tätä. Luota vain meidän Herraamme.
Vaienna pelkosi toistamalla: 'Hän on uskollinen ja vanhurskas'."
"Luuletteko, kunnianarvoisa isä", lausui vanhuksen intohimoinen,
värisevä ääni, "että vanha Antony joskus pääsee helvetistä tunnin
ajaksi istumaan jalokivi-istuimelle ja katsomaan, kuinka kunnianarvoisa
äiti nousee ylös kultaisia portaita, tuo loistava ritari toisella ja
jalo herra piispa toisella puolellaan?"
"Sisar Mary Antony", vastasi piispa selvällä, juhlallisella äänellä,
"helvetissä ei ole niin uskollisen ja rakastavan sydämen paikka
ollenkaan. Sinä saat astua suoraan jalokivi-istuimellesi; ja koska
Jumalan luona yksi päivä on kuin tuhannen vuotta ja tuhannen vuotta
kuin yksi päivä, ovat silmäsi tuskin ehtineet tottua tähän suureen
loistoon, ennenkuin saat nähdä kunnianarvoisan äidin tulevan, näiden
kahden välissä kävellen, jotka ovat uskollisesti häntä rakastaneet;
ja sinä, joka myös olet häntä uskollisesti rakastanut, saat myös
nousta ylös kultaisia portaita, ja me saamme yhdessä polvistua Luojan
valta-istuimen eteen ja vihdoinkin ymmärtää näiden ihmesanojen täyden
merkityksen: _Jumala on rakkaus_."
Hellä ilo valaisi kuolevan kasvoja. "Suoraan jalokivi-istuimelleni",
sanoi hän, "katsomaan -- odottamaan --".
Sitten raukeni äkkiä hänen teennäinen voimansa. Piispa ojensi kätensä
ja tavoitti pyhän öljyn.
* * * * *
Laskevan auringon kultainen valo täytti säteilevänä huoneen.
Piispa odotti vielä vuoteen ääressä. Mary Antony oli virkistynyt sen
verran, että hän saattoi tehdä viime rippinsä, joka oli lyhyt ja
yksinkertainen kuin lapsen; hän oli saanut synninpäästön ja kirkon
viimeiset sakramentit ja vaipunut rauhalliseen uinailuun.
Piispan oli pakko kumartua kuuntelemaan, ollakseen varma siitä, että
hän vielä hengitti.
Äkkiä hän avasi silmänsä ja katsoi piispaa suoraan kasvoihin.
"Tekö vihitte kunnianarvoisan äidin ja loistavan ritarin?" kysyi hän,
ja hänen äänensä oli taas ponteva ja luonnollinen, ja kuin ennen tuntui
siinä pieni uteliaisuuden ja hyväntuulisuuden häivähdys.
"Tänä aamuna", vastasi piispa, "minä vihin heidät."
"Suuteliko ritari häntä?" kysyi Antony vanhus, silmissään kuvaamaton
rattoisan ilon tuike, vaikka nämä välkehtivät silmät nyt näyttivätkin
olevan ainoat, mikä iäkkäissä kasvoissa eli.
"Ei", vastasi piispa. "Ne jotka vaihtavat oikeita suudelmia, eivät
suutele julkisesti."
"Ah", kuiskasi Mary Antony. "Niin tosiaankin, niin sen täytyy olla."
Hän nosti verkkaan sormensa ja pitkän hapuilemisen jälkeen hän kosketti
otsaansa, kasvoillaan onnekas hymy.
Käsittämättä mitä tämä ele oikeastaan tarkoitti, kumartui piispa
eteenpäin ja teki ristinmerkin hänen otsalleen.
Mary Antonylta pääsi pieni hilpeä hihitys, jolla hänen aina oli ollut
tapana ilmaista iloaan, kun oppineet miehet hairahtuivat. Se saattoi
hänet omissa silmissään näyttämään kovin sukkelalta.
Mutta sitten sammui iäkkäiden silmien valo, ja piispa alkoi jo ajatella
etteivät ne enää aukenisikaan tähän maailmaan, kun tapahtuikin kumma
seikka.
Kuului siipien suhahdus ja avoimesta akkunasta lensi satakieli
huoneeseen.
Ensin se pysähtyi madonnan marmorikädelle. Sitten se päästi iloisen
liverryksen ja hypähti suoraan vuoteelle, jolla Mary Antony lepäsi.
Kuullessaan tämän liverryksen Mary Antony avasi silmänsä ja näki
rakkaan pikku lintunsa iloisesti hypähtelevän peitteellä.
"Hei, sinä pikku houkko!" sanoi hän. "Senkin hupsu sämpyläsaksa! Oletko
tullut katsomaan vanhaa Antonya hänen sairasvuoteellaan? Herra piispa
pian hirttää sinut."
Satakieli hypähti lähemmäs ja nokki hiljaa kättä, joka niin usein oli
sitä ruokkinut, mutta nyt lepäsi avuttomana pieluksella.
Suloinen mielihyvä loisti vanhuksen katseesta.
"Ah, pieni hurmepukuinen ritarini", kuiskasi hän, "kaipaatko juustoani?
Odota hetkinen, niin Antony vanhus katsoo laukustaan."
Hän nousi äkkiä istumaan kuin jotakin etsien.
Sitten tuli hänen kasvoihinsa hämmästynyt katse. Hän ojensi apua
anovasti kätensä piispaa kohti.
Heti otti tämä ne omiinsa.
"Älä pelkää, rakas Antony", sanoi hän. "Kaikki on hyvin."
Satakieli levitti siipensä ja lehahti akkunasta ulos. Ja Mary Antonyn
rakastava sielu lähti sen mukana.
Piispa laski nääntyneen ruumiin hiljaa takaisin vuoteelle, sulki
vainajan silmät ja asetti hänen kätensä rinnalle ristiin.
Sitten hän astui akkunan ääreen ja katseli kohti kaupungin muureja,
jotka kultaisina hehkuivat auringonlaskun iltataivaan herkkää sineä
vasten.
Ja piispa tunsi sielunsa olevan suuresti yksinään, hänen seisoessaan
siinä tyhjässä kammiossa.
Prioritar oli mennyt; satakieli oli mennyt; Mary Antony oli mennyt; ja
piispa toivoi hartaasti, että hänkin pääsisi lähtemään.
Nyt hän kääntyi priorittaren pöytää kohti. Prioritar oli lähettänyt
palatsiin paavin kirjeestä tekemänsä jäljennöksen. Mutta hän oli
jättänyt pöydälle pergamenttikaistaleita, joille hän valvontaöinään oli
jäljentänyt ja kääntänyt palasia rukouskirjoistaan. Piispa keräsi ne ja
luki ne seisoessaan siinä. Kaksi hän pisti vyöhönsä, mutta kolmannen
hän asetti vuoteelle, yhteenliitettyjen käsien viereen.
"Ota tämä mukaan jalokivi-istuimellesi, rakas uskollinen sydän", sanoi
hän, "sillä totisesti oli sinun suotu käsittää, mitä sinun piti tekemän
ja myöskin armoa ja voimaa toteuttaa se!"
Rauhalliset kasvot, jotka teki kauniiksi se ikuisen nuoruuden ilme,
jonka kuolema tuo mukanaan iäkkäillekin, näyttivät hymyilevän, kun
kallisarvoinen pergamentti pujottui yhteenliitettyihin käsiin. Piispa
polvistui pitkään kiitosrukoukseen. Vihdoin hän kohotti kasvonsa ja
lausui: "Ja suo, oi Jumalani, minunkin pysyä uskollisena kuolemaani
saakka."
Sitten hän nousi ja soitti luostarin kelloa.