Ritari seisoi taustalla, jäykkänä, henkeään pidättäen.
Silloin kun kukin nunna astui seinässä olevasta holviovesta kryptan
permannolle ja astui kohti maanalaiseen käytävään vieviä portaita,
hävisi hän seuraavan nunnan näkyvistä, joka silloin vielä oli
kiertoportaissa. Tähän oli ritari perustanut suunnitelmansa.
Kuudes, seitsemäs, kahdeksas...
Pyhä Antony, kuinka verkkaan ne astuivat!
Yhdeksäs, kymmenes, yhdestoista...
Ritari tarttui kaapuun ja peräytyi vielä askeleen varjoon päin.
Kahdestoista...
Järkähtivätkö pylväät? Oliko tämä uusi suuri tuomiokirkko
suistumaisillaan hänen päälleen?
Kolmastoista...
Prioritar oli hänen vieressään varjossa.
Hän oli astunut syrjään.
Kahdestoista valkoinen sisar asteli poispäin, selin heihin.
Neljännentoista askeleita kuului portaissa, mutta hän ei ollut vielä
näkyvissä.
Hugh pujotti vasemman käsivartensa priorittaren ympäri ja veti hänet
itseensä kiinni; sitten hän heitti kaavun poimut ylt'yleensä hänen
ympärilleen ja yli oman vasemman hartiansa ja painoi hänen päänsä
rintaansa vasten.
Näin seisoivat he liikkumattomina; priorittaren kasvot olivat kätkössä,
ritarin silmät tuijottivat seinän ahtaaseen holvioveen.
Neljästoista valkoinen sisar tuli näkyviin. Ilmeisesti huomasi hän
odottamattoman pitkän välin itsensä ja kaukaisen, melkein jo portaissa
olevan hahmon välillä, ja kiiruhti eteenpäin.
Viidestoista teki samoin.
Kuudestoista oli sattunut laskeutumaan portaat pikemmin; hän tuli
näkyviin melkein heti eikä huomannut mitään aukkoa.
Seitsemästoista, kahdeksastoista, yhdeksästoista, kahdeskymmenes...
Ainoakaan ei ollut kääntänyt päätänsä pylvääseen päin.
Kulkue eteni juhlallisin askelin totuttua tietään.
Suloinen turvallisuuden tunne valtasi Hugh d'Argentin. Hänen
rakastamansa nainen oli hänen sylissään. Häntä oli hänen iäti
suojattava ja varjeltava.
Kahdeskymmenes ensimäinen, kahdeskymmenes toinen.
Mora oli tullut hänen luokseen -- tullut omasta vapaasta tahdostaan.
Kuinka kovalta oli tuntunut päästää ja jättää hänet. Ja kuinka iloinen
hän nyt kuitenkin oli, että oli tehnyt niin.
Kahdeskymmenes kolmas, kahdeskymmenes neljäs.
Kun kaikki nämä valkeat hahmot ovat menneet ohi ja alkaneet
peninkulmaisen vaelluksensa, ja ovi lukittu heidän jälkeensä -- silloin
aukaisisi hän kaavun, kääntäisi Moran suloiset kasvot ylöspäin ja
painaisi huulensa hänen huulilleen.
Kahdeskymmenes viides.
Kiitetyt olkoot pyhimykset! Viimeinen! Mutta mikä vanha nuuskija!
Niin -- hetkeksi teki aliprioritar ritarin levottomaksi. Hän pälyili
oikeaan ja vasempaan. Hän oli näkemäisillään hopeahäivän sinistä vasten
-- mutta ei nähnyt sitä kuitenkaan.
Sieraimillansa vainuten hän astui eteenpäin mutta vastahakoisin jaloin,
ikäänkuin toinen olisi ollut toisen tiellä. Hän raotti huntuaan
kääntyessään ja laskeutuessaan portaille.
Hugh hehkui ja värisi kiireestä kantapäähän saakka.
Vihdoinkin!
Kuului, kuinka ovi suljettiin.
Verkkaan kääntyi avain reiässään, ja vedettiin pois.
Sitten oli hiljaista.
Mutta kuullessaan avaimen kiertyvän vavahti hänen sylissään oleva
nainen; se oli vainotun sielun vitkaista, kolkkoa vavistusta; ja äkkiä
tajusi ritari, että Mora tullessaan hänen luokseen oli valinnut sen
osan, mikä hänestä näytti vaikeammalta.
Tämän tietoisuuden aiheuttaman ensimäisen tunneaallon mukana tuli
voimakas viekoitus työntää hänet luotaan, rientää portaita alas, painaa
auki raskas ovi, työntää Mora luostariin vievään käytävään ja sulkea
ovi hänen jälkeensä, ja lähteä sitten itse maailmalle ja heittäytyä
hurjana kaikkeen mitä ikinä syntiä ja uhmailua on.
Mutta tätä hillitöntä halua kesti vain silmänräpäyksen; hänen oma
ilonsa iski häneen sokaisevan, huumaavan iskun.
Kymmenessä sekunnissa oli hän voittanut itsensä. Hänen käsivartensa
kiertyivät kiinteämmin Moran ympäri.
Mora oli tullut hänen luokseen. Monimutkaiset mielenliikutukset
mahtoivat nyt järkyttää häntä -- se oli varma. Mutta myöskin se, että
hän oli tullut omasta vapaasta tahdostaan. Jalka, joka oli rohjennut
polkea paavin viestin revittyjä siekaleita, oli samalla uljuudella
poikennut syrjään sovinnaisuuden tieltä ja tuonut hänet ritarinsa
käsivarsille.
Hän ei voinut työntää Moraa luotaan. Hän oli saatava turvaan. Mutta
häntä oli myös suojeltava ja varjeltava, eikä vain ulkoisia vaaroja
vastaan, vaan myös kaikelta, mikä hänessä, ritarissa itsessään, saattoi
hänelle tuottaa tuskaa ja levottomuutta, ja näin vaikeuttaisi hänen
jaloa tarjoumustaan.
Sanat, jotka piispa pitosalissa oli hänelle lausunut, palasivat hänen
mieleensä täydessä merkityksessään.
Ritarissa heräsi ilo, joka oli syvempi hänen intohimonsa hehkua;
uskollisen, kärsivällisen ihmisen ilo; väkevän miehen ilo, kun hän
vallitsee väkevintä viettiä itsessään; rakastajan ilo, kun hän varmalla
vaistollaan ymmärtää sen, mitä eivät selvimmätkään sanat pystyisi
selittämään.
Hänen rakkautensa kohosi kuninkaallisena, kruununaan Moran luottamus
häneen.
Avatessaan kaavun oli ritari kohottanut katseensa holvikaareen päänsä
päällä. Ja hämyisessä helmenkarvaisessa valossa ilmestyi hänelle näkynä
kotinsa madonna.
Kaavun kätkö liikahti, prioritar katsahti ympärilleen hämmästynein
silmin, joista kuvastui suunnaton pelko, sitten loi hän ne rakastajansa
kasvoihin ja näki ne pyhän aivoituksen ja suuren päätöksen
kirkastamiksi.
Mutta hänen vielä näin katsoessaan ritari irroitti käsivartensa hänen
ympäriltään, astui askeleen eteenpäin, jättäen hänet varjoon ja vihelsi
kolmasti jäljitellen rastaan kutsuääntä.
Silmänräpäyksessä olivat asemiehet jaloillaan, asettuivat sukkelaan
kryptan sisäänkäytävän eteen ja pysähtyivät siihen, estäen ketään
pääsemästä sisään.
Kun heidän kiireiset askeleensa vielä kajahtivat portailla, kuului
kryptasta hiljaa kuovin haikea kutsu.
Paareilla makaava mies nousi, jätti siteensä paikoilleen ja vilkkumatta
kummallekaan puolelleen astui pylväsmetsään ja hävisi näkyvistä.
Käytävää, jonka vartiana hän oli, ei voinut alttarilta nähdä. Molemmat
olennot, jotka vielä seisoivat hiljaa varjossa, olivat nyt täysin
turvassa ja yksin.
Sitten ritari kääntyi priorittaren puoleen, tarttui vasemmalla
kädellään hänen oikeaansa ja vei hänet alttarin eteen.
Täällä ritari päästi hänen kätensä, kun he polvistuivat vierekkäin,
ritarin kädet miekan ristikahvalla, priorittaren ristissä rinnallaan.
Silloin irroitti prioritar vihkisormuksensa vasemman kätensä
neljännestä sormesta ja antoi sen ritarille.
Vaistoten hänen halunsa tämä nousi, laski sormuksen alttarille ja
polvistui uudelleen.
Kohta hän nousi taas, otti sormuksen, suuteli sitä kunnioittavasti ja
pujotti sen vasemman kätensä pikku sormeen.
Priorittaren alakuloiset silmät, jotka tuijottivat häneen, eivät
ilmaisseet tällöin hyväksymistä eivätkä kieltoa.
Nousten odotti hän nöyrästi, mitä ritari käskisi.
Sininen kaapu käsivarrellaan kääntyi ritari paareihin päin, keräsi
siteet ja puhui sitten priorittarelle hyvin hiljaa, häneen katsomatta.
"Laskeudu pitkällesi tuohon", sanoi hän. "Minun on ikävä pyytää sitä
sinulta; mutta ei ole mitään muuta keinoa huomaamatta viedä sinut
täältä."
Prioritar astui kaksi askelta eteenpäin ja seisoi paarien ääressä.
Moneen vuoteen ei hän ollut laskeutunut pitkälleen toisen ihmisen
läsnäollessa. Seisten, kävellen, istuen, polvistuen oli hän ollut
nunnien nähtävänä, mutta pitkällään ei koskaan.
Vaikka hän jo oli menettänyt virkaristinsä ja pyhän sormuksensa, näytti
hänen arvokkuutensa ja käskyvaltansa vielä kuuluvan hänelle niin kauan
kuin hän komeana ja kookkaana seisoi pystyssä.
Hän epäröi. Ritarin puolusteleva äänensävy näytti lisäävän hänen
epäröintiään ja teki alistumisen vain vaikeammaksi.
Kävi hetki hetkeltä mahdottomammaksi saada häntä asettumaan paareille.
"Laskeudu pitkällesi", lausui ritari ankarasti.
Tämän lyhyen käskyn kuullessaan värähti prioritar uudelleen; mutta
sanaakaan hiiskumatta laskeutui hän pitkälleen paareille, sulki
silmänsä ja risti kätensä rinnalleen. Kalpea hän oli, niin äänetön,
niin liikahtamaton. Kun Hugh d'Argent, siteet käsissään, katseli
häntä ylhäältäpäin, näytti nainen haudasta nostetun priorittaren
marmorikuvalta. Mutta ritarin katsellessa näitä kauniita ylväitä
kasvoja, pusertui kaksi polttavaa kyyneltä hänen suljettujen ripsiensä
alta ja vieri avuttomasti kalpeita poskia pitkin alas.
Hän ei voinut nähdä Hugh'n silmien hellää sääliä ja ihailevaa rakkautta.
Hänen häpeänsä, hänen äärimäinen nöyryytyksensä näytti täydelliseltä.
Worcesterin valkoisten sisarten prioritar ei hän lakannut olemasta
silloin, kun hän otti jalokivillä koristetun ristinsä ja laski sen
pyhän Neitsyen käteen, ei silloin, kun hän astui syrjään ja salli
kätkeä itsensä kaapuun, ei silloinkaan kun hän irroitti sormuksensa
ja ojensi sen Hugh'lle, vaan nyt, kun hän laskeutui pitkälleen
pyhän Oswaldin alttarin eteen ja lepäsi siinä paareilla pitkällään,
rakastajansa jalkain juuressa.
Hugh kumartui ja kätki siteet hänen viereensä. Hän ei saanut kosketuksi
eikä peitetyksi tätä rakasta päätä. Sensijaan peitti hän hänet kaavulla
kokonaan ja sanoi, äänessään ääretön hellyys:
"Pyhä Neitsyt olkoon kanssasi. Kovin kauan ei tätä kestä."
Sitten kajahti, räikeänä kryptan hiljaisuudessa, mustarastaan heleä
huuto.