Viimeistä kertaa ritari odotti kryptassa.
Laskettuaan kantamuksensa alttarin ääreen soturit nojausivat
kukin pylvääseensä jäykkinä ja välinpitämättöminä, mutta valmiina
polvistumaan heti kun vesper-laulu ennättäisi kryptaan ylhäältä kuorista
Mies lepäsi paareilla liikahtamatta, pää siteissä mutta hänen
silmänsä olivat valppaat ja kirkkaat ja pään kääntyminen ilmaisi
hänen kuulostelevan. Tummansininen, hopealla päärmätty vaippa peitti
kauttaaltaan hänen ruumiinsa.
Hugh d'Argent seisoi erään pylvään varjossa vastapäätä seinässä olevaa
kapeata oviaukkoa, josta kierreportaat johtivat ylös klerestorioon.
Tästä paikasta hän saattoi myöskin nähdä portaat, jotka johtivat
kryptaan maanalaisesta käytävästä, sekä sen osan kryptaa, jonka poikki
Valkoisten sisarten oli kuljettava päästäkseen näistä rappusista
seinässä olevaan portaikkoon.
Tässä ritari vartioi viimeistä kertaa.
Omituinen iloisuus oli vallannut hänen mielensä. Hän tuntui jättäneen
masentuneisuutensa ikäänkuin raskaan taakan joen pohjaan. Hugh oli
ollut voitostaan varma aina siitä hetkestä pitäen, jolloin hän melkein
tukehtumaisillaan oli nähnyt ja siepannut piispan kiven tuoden sen
riemuitsevana pinnalle. Niin, jo ennen kuin Symon oli heittänytkään
tuon kiven, jo silloin kun ritari oli, piispan esittäessä epäilyksensä
Pyhän Neitsyen hymyyn nähden, vastannut hänelle: "Minä luotan rukouksen
voimaan", oli hänessä herännyt iloinen tietoisuus. Hän oli ojentanut
kuihtuneen uskonsa oikean käden, ja katso, se oli osoittautunut
väkeväksi ja elinvoimaiseksi.
Mutta kun hän nyt kryptan painostavassa hiljaisuudessa kuuli
avaimen kiertyvän lukossa, lakkasi hänen sydämensä sykkimästä ja
mieli jännittyi jäykäksi ensimmäisen hunnutetun olennon liukuessa
varjomaisena ja aaveen kaltaisena näkyviin.
Se ei ollut hän, tuo odotettu.
Ritarin suonet alkoivat jälleen sykkiä. Hänen sydämensä jyskytti
rajusti, kun määrätyin välin matkoin yhdeksän, kymmenen, yksitoista
valkoista olentoa vaelsi ohitse.
Sitten -- kahdestoista: pitkä nunna, melkein Moran kokoinen; mutta ei
kuitenkaan hän.
Sitten -- kolmastoista: oi, siunattu Neitsyt! Oi, Jumalan pyhät! Mora!
Hän, hän itse. Mahdotonta oli erehtyä hänen ryhdistään, hänen päänsä
kuninkaallisesta asenteesta. Kaikista hunnuista ja viitoista huolimatta
hän oli varma asiastaan. Se oli Mora; ja koska hän astui kulkueen
keskivaiheilla niin hänen kävisi verraten helposti siirtyminen syrjään.
Eikä kuitenkaan -- --
Mutta samassa tuokiossa Mora käänsi ohitse astuessaan päätänsä, ja
hetkisen ajan hänen silmänsä kohtasivat varjostosta tähystävän ritarin
silmät.
Seuraavassa tuokiossa hän oli kadonnut kierreportaikkoon.
Mutta se silmänräpäys riitti. Kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa,
tiesi Hugh d'Argent samassa, että hänen morsiamensa oli jälleen hänen
omansa.
Hänen sydämensä lakkasi jyskyttämästä; suonet sykkivät taasen
tasaisesti.
Hänet valtasi suuren, iloisen varmuuden tuottama tyyneys, uskomaton
riemu. Ja kuitenkin hän tiesi olleensa siitä varma aina siitä pitäen,
kun oi noussut Severnin syvyydestä päivänvaloon kädessään valkoinen
kivi.
"Minä luotan rukouksen voimaan... Anna hänet minulle! Anna hänet
minulle! Pyhä Neitsyt, anna hänet minulle! 'Veistokuvan hymy'? Ei,
herra piispa. Minä luotan rukouksen voimaan!"
* * * * *
Munkkien juhlallinen laulu kantautui hiljaa alas kaukaisesta kuorista.
Vespermessu oli alkanut.
Ritari astui alttarin ääreen ja lepäsi siinä polvillaan muutaman
minuutin, kädet miekkansa ristikahvan ympärille liittyneinä.
Sitten hän nousi ja puhui matalalla äänellä sotureilleen.
"Kun rastas kutsuu, silloin teidän on poistuttava kryptasta ja
vartioitava sisäänkäytävää ulkopuolelta; eikä ketään saa minkään syyn
nojalla päästää sisään. Kun mustarastas viheltää, silloin te palaatte,
nostatte paarit maasta ja kannatte ne kuten ennenkin tuomiokirkosta
majataloon."
Sitten ritari palasi alttarin luo ja kumartui paareilla lepäävän miehen
puoleen.
"Martin", hän virkkoi puhuen varsin hiljaa, niin että vain hänen
luotettava kasvinveljensä saattoi sen kuulla. "Kaikki on hyvin.
Toivioretkemme lähenee loppuaan ja, kuten olemme toivoneet, se parantaa
monta haavaa. Kun isonkuovin kutsu kajahtaa, hypähdä silloin paareilta
ja jätä siteet sen viereen; mene sisäänkäytävän luo vartioimaan sitä
sisäpuolelta, mutta älä käännä päätäsi tännepäin, ennenkuin mustarastas
viheltää; piiloudu tällöin pylväiden joukkoon äläkä näyttäydy
kenellekään, ennenkuin me olemme poistuneet. Pyri sitten täältä pois
sopivalla tavalla ja kohtaa minut majatalossa, minne sinun on tultava
puutarhan ja ikkunan kautta näyttäytymättä pihassa."
Terävät silmät hymyilivät suostumustaan kääreiden varjosta.
Kumartuen nosti ritari kaapua, kiinnitti sen vasempaan olkapäähänsä,
ja veti sen ympärilleen, kooten sen monet poimut suurimmaksi osaksi
oikeaan käteensä.
Ylhäällä veisasivat munkit messua _Nunc dimittis_.
Vähitellen vaikenivat äänet.
Iltamessu oli ohi.
* * * * *
Varovaisia pehmeitä askeleita saapui seinäportaita myöten.