Sillä jotta Pyhä Neitsyt antaisi selvän merkin, siihen tarvittaisiin
ilmeinen ihmeteko. Ja joskaan ei piispa olisi myöntänyt sitä
priorittarelle, niin silti hän uskoi sydämensä syvimmässä, että
ihmetekojen aika oli ohitse.
Ihminen, joka oli niin luja päätöksessään, niin itsepintainen
vakaumuksessaan, kykenisi tuskin kuulemaan jumalallisen neuvonnan
sisäisiä kuiskauksia.
Jos siis Pyhän Neitsyen oli tässä autettava selvin ohjein, täytyi sen
tapahtua ihmeteon muodossa. Ja huoahtaen piispa virkkoi: "Voi Hugh
rukkaa!"
Hänen katseensa osui lattialla viruviin pergamenttipalasiin. Hän
kurkotti kättään.
Prioritar keräsi siekaleet ja laski ne piispan ojentuneeseen käteen.
"Voi, jalo herra", hän sanoi, "te olette ollut todistamassa minun
kurjan syntini, kun revin rikki Hänen Pyhyytensä armollisen viestin.
Ettekö suvaitsisi määrätä minulle rangaistusta, jos sellaista tekoa käy
laisinkaan sovittaminen?"
"Se synti, tyttäreni, on tuskin niin suuri kuin kuvittelet, kuten
heti osoitan sinulle. Mutta olipa se millainen tahansa, sen
aiheutti tyyneyden ja tuon mielen tasapainon puute, joka purjehtii
järkkymättömänä ristiriitaisuuden meren poikki. Ärtyväisyys, joka
ilmaiseikse äkillisinä kiivauden puuskina, on niin vieras teidän
luonteellenne, että se todistaa teidän kärsineen aivan erikoista
jännitystä, sekä henkistä että ruumiillista. Mahdollisesti olette
antaunut liian pitkälliseen paastoon ja valvontaan kamppaillessanne
tämän ankaran kysymyksen kanssa, josta tulevaisuudessa riippuu niin
paljo.
"Koska pyydätte minulta rangaistusta, niin määrään teille kaksikin:
toinen hyvittää teidän harkitsemattoman tekonne, toinen auttaa
parantamaan tuon teon syyn.
"Ensinnäkin teidän on sovitettava nämä kappaleet yhteen ja
jäljennettävä uudelle pergamentille tämä kirjoitus, jonka olette
tuhonnut.
"Toiseksi teidän on, voittaaksenne takaisin mielenne tavallinen
tasapaino, ratsastettava tänään tunnin aika jokiniityllä. Valkoinen
hevoseni, Ikonoklastes, on odottava kartanolla puolipäivän aikaan.
Eilen, tyttäreni, te ratsastitte huviksenne. Tänään saatte ratsastaa
rangaistukseksi; ja siinä ohella" -- vastustamaton pikku hymy kiersi
piispan suupieliä ja vilkkui hänen silmissään -- "siinä ohella,
tyttäreni, te pääsette vapautumaan eräänlaisesta jäykkyydestä, joka
varmaankin vaivaa teitä tottumattomuuden vuoksi. Niin", jatkoi piispa,
"sellainen on Jumalallinen menettelytapa. Rangaistuksen pitäisi
parantaa samalla kuin se pelottaa. Meillä on mielessä paljo jäykkyyttä,
josta olisi vapauduttava, ennenkuin voimme kyyristyä kylliksi ja
kulkien ahtaasta portista astua Taivaan valtakuntaan pienten lasten
lailla."
Piispa nousi ja ojentaen kätensä priorittarelle nosti tämän pystyyn.
"Herra piispa", sanoi prioritar, "te olette perin ystävällinen minulle
kuten aina ennenkin. Pelkään kuitenkin, että olette ollut liian
leppeä oman mielenrauhani vuoksi. Kun on vihapäissään tuhonnut Hänen
Pyhyytensä kirjelmän --"
"Ei, tyttäreni", sanoi piispa. "Hänen Pyhyytensä kirjelmä, joka on
laadittu pergamentille ja josta riippuu Vatikaanin iso sinetti, on
varmassa tallessa kallisarvoisimpien asiakirjaini joukossa. Te olette
vain tuhonnut tunnin huolellisen työn tuloksen. Nousin tänä aamuna
varhain laatiakseni tämän jäljennöksen. En olisi sallinut teidän repiä
sitä, ellei kirjoitus olisi ollut omaani. Mutta koetin parastani, jotta
saisin kirjoitustyylin aivan samanlaiseksi kuin Roomassa käytetty on;
ja te saatte menetellä samaten jäljentäessänne."
Piispa kääntyi ja polvistui tuokioksi rukoilemaan Madonnan eteen. Hän
ei voinut selittää syytä, mutta hänestä tuntui siltä, että ainoa toivo
Hugh'n asiassa liittyi juuri siihen paikkaan.
Rohkaisevalta ei kuitenkaan tuntunut, että hänen kohottaessaan vakavana
ja levottomana katseensa Pyhä Neitsyt hymyili ja suloinen Pienokainen
näytti hilpeältä.
Nousten piispa kääntyi tavattoman tuikeana priorittaren puoleen.
"Muistakaa", hän virkkoi, "että Hugh ratsastaa pois huomisiltana;
ratsastaa pois milloinkaan palaamatta."
Priorittaren luja katse ei antanut perään.
"Hänen olisi pitänyt ratsastaa pois viisi päivää sitten, herra piispa.
Hän oli saanut vastaukseni, ja minä pyysin häntä lähtemään. Viipymällä
hän on vain pitkittänyt jännitystään ja minun tuskaani."
"Niin", sanoi piispa, verkkaan, "hänen olisi pitänyt ratsastaa pois;
tai vieläkin parempi olisi ollut, ettei hän olisi koskaan lähtenytkään
tavoittamaan hyödyttömiä."
Hän kulki ovea kohti.
Prioritar ennätti sille ennen häntä.
Käsi ovenrivassa hän pyysi melkein huohottaen: "Antakaa minulle
siunauksenne, kunnianarvoisa isä."
"_Benedicite_", virkkoi piispa sormet koholla, mutta katse pois
kääntyneenä ja astui ulos.