"Hugh'n puolesta?" virkkoi prioritar. Ja sitten uudestaan epäilyksen
sekaisen kummastuksen matalalla äänellä: "Hugh'n puolesta! Mitä te
tiedätte Hugh'sta, herra piispa?"
Piispa katsoi kiinteästi priorittareen ja vastasi tavattoman vakavasti
ja pontevasti:
"Tiedän sen, että rikkoessanne hänelle antamanne juhlallisen lupauksen
te särjette perin jalon sydämen; ja jättämällä hänen kotinsa autioksi
te ette riistä häneltä vain onnea, vaan myöskin hänen uskonsa. Miehet
ovat taipuvaiset arvostamaan pyhää uskontoamme, ei sen teoriain mukaan,
vaan pitäen silmällä miten se saa meidät menettelemään niihin nähden.
Jos te tuomitsette Hugh'n istumaan lietensä ääressä vuodesta toiseen
yksinäisenä, lapsettomana miehenä, silloin te karkoitatte Madonnan
hänen kodistaan; jos te riistätte häneltä rakkautenne, niin pahoin
pelkään, että riistätte häneltä myöskin uskon Jumalan rakkauteen.
En sano, että asiain tuleekin olla näin; sanon vain, että sellainen
tosiasia meillä on edessämme. Ja muistakaa -- jalosukuisen miehen ja
naisen kesken, joista kummallakin on puhdas kilpi ja kumpikin uskoo
toisen kunnian perikuvaksi, ei rikottu lupaus ole mikään pikkuasia."
"Minä en rikkonut lupaustani", sanoi prioritar, "ennenkuin uskoin
Hugh'n rikkoneen omansa. Olin kärsinyt ankaraa sydämen tuskaa ja
nöyryytystä kuullessani hänen naineen serkkunsa Alfridan, ennenkuin
päätin luopua maailmasta ja lähteä luostariin."
"Mutta Hugh ei nainut serkkuansa eikä ketään muutakaan naista", virkkoi
piispa. "Hän pysyi teille uskollisena jokaisessa ajatuksessaan ja
teossaan, vielä senkin jälkeen kuin hänkin oli kärsinyt ankaraa sydämen
tuskaa sen vuoksi, että teidän oletettiin ruvenneen toisen kosijan
puolisoksi."
"Sain kuulla totuuden vasta muutama päivä sitten", sanoi prioritar.
"Seitsemän pitkää vuotta luulin Hugh'n pettäneen minut. Seitsemän
pitkää vuotta luulin häntä toisen naisen puolisoksi ja opetin itseni
unohtamaan jokaisen muiston entisestä hellyydestä."
"Te olitte kumpikin petoksen uhreja", virkkoi piispa. "Te olette
molemmat saaneet kokea kovia. Te olette kumpikin toistenne tähden
velvolliset korjaamaan, mikä vielä on korjattavissa."
"Seitsemän pyhää vuotta", sanoi prioritar lujasti, "olen ollut
Kristuksen morsian."
"Rakastatteko Hugh'ta?" kysyi piispa.
Kammiossa vallitsi äänettömyys.
Prioritar halusi hartaasti osoittautua kuolleeksi kaikelle maalliselle
rakkaudelle ja mielihalulle. Mutta joka kerta, kuin hän avasi huulensa
vastatakseen, ilmestyi hänen sisäisen näkemyksensä kuvastimeen uusi
kuva sulkien ne.
Hän näki käsi ojennettuna tarttuvansa Hugh'ta kädestä, kun he yhdessä
olivat polvillaan Madonnan alttarin ääressä. Hän saattoi tuntea
sykkivän elämän hyökynä virtaavan vierustoverin kädestä omaansa ja
sitten ylöspäin turtuneeseen sydän poloiseen, saaden sen lepattamaan
siipiään kuin häkkiin suljettu lintu.
Hän tunsi taasen lujana ja lohduttavana tuon väkevän käsivarren,
johon hän nojausi, kun hän ja Hugh verkalleen astelivat pimeydessä
äänettöminä rinnatusten.
Hän muisti jokaisen kerran, jolloin tottelevaisuus oli tuntunut
omituisen suloiselta ja häntä oli viehättänyt Hugh'n käskyjen miehekäs
jyrkkyys.
Hän näki Hugh'n polvillaan jalkainsa juuressa lyhdyn luomassa
keltaisessa valokehässä. Hän tunsi hänen tukkansa paksuna ja pehmeänä
sormiensa välissä.
Ja sitten -- hän muisti tuon värähtävän nyyhkytyksen ja kaikkien
raja-aitojen äkillisen murtumisen. He tarvitsivat toinen toiseltaan
lohtua ja lievennystä tuskaansa. Sitten -- antautumisen ihana hetki;
noiden väkevien käsivarsien puserruksen tuottama huojennus; vuosien
pituisten kärsimysten kaikkoaminen, kun hän tunsi Hugh'n huulien
tapailevan omiaan ja taipui hänen janoavaan suudelmaansa.
Sitten vielä viimeinen kuva, kun Hugh kunnioittaen hänen toivomustaan,
pikemmin tunnettua kuin ilmi lausuttua, oli päästänyt hänet vapaaksi ja
poistunut enempää sanomatta tai koskematta tuohon himmeään harmaaseen
valoon, joka väikkyi kuin helmenkarvainen aamunkoitto merellä --
oli poistunut, kadonnut näkyvistä. Hän näki itsensä yksinäisyyteen
jääneenä, raskaan oven hänen omien kättensä sulkemana erottaen
heidät ikiajoiksi toisistaan. Hän näki itsensä makaamassa maan alla,
pimeydessä ja autiudessa, kasvot kosteassa mullassa, missä Hugh'n jalat
olivat seisoneet.
"Rakastatteko Hugh'ta?" tiedusti piispa uudelleen.
Ja prioritar kohotti katseensa, joka oli täynnä kärsimystä, moitetta
ja tuskaa, mutta myöskin rohkeutta ja totuudellisuutta, ja vastasi
yksinkertaisesti: "Voi, jalo herra, rakastan."
Sitä seuraava äänettömyys oli jännittynyttä sisäistä taistelua. Piispa
kohdisti katseensa ristillä riippuvaan Lunastajaan, olennoituun
itseuhraukseen, sillä välin kuin prioritar pyrki hillitsemään
mielenliikutustaan.
"Rakkaus ei väsy koskaan", virkkoi piispa sitten lauhasti.
Mutta prioritar oli päässyt oman mielensä herraksi, ja nuo leppeät
sanat olivat hänelle kuin taisteluhaaste. Hän puki heti ylleen pyhän
päättäväisyyden rintahaarniskan ja paljasti miekkansa.
"Herra piispa", hän sanoi, "te olette saanut minut tunnustamaan
rakkauteni, mutta samalla te olette saanut minut tunnustamaan syntini.
Nunnan ei sovi antautua sellaiseen rakkauteen, jota Hugh d'Argent yhä
vielä haluaa saada osakseen minun puoleltani. Tuntikausia rukoilemalla
ja valvomalla olen koettanut puhdistaa sieluani tahrasta, joka
siihen tuli taipuessani -- vaikkakin vain hetkiseksi -- tämän miehen
voimakkaaseen vaatimukseen, joka pyhyyttä solvaisevaan naamioilveilyyn
turvautuen tunkeutui luostarimme pyhitetylle alueelle. En tiedä, kenet
hän on lahjonut" -- jatkoi prioritar luoden suuttuneen epäluulon
katseen piispaan.
"Rakkaus ei ajattele pahaa", mutisi Worcesterin Symon.
"Mutta tiedän, että jonkun vaikutusvaltaisen henkilön on täytynyt
ummistaa silmänsä hänen juoneltaan, muutoin ei hän olisi voinut olla
kryptassa yksinään vesper-messun aikana pukeutuakseen meidän asuumme
ja liittyen palaavaan kulkueeseen päästä tänne luostariin. Ja jonkun
täytyy yhä edelleen auttaa ja edistää hänen suunnitelmiaan, muutoin
ei hän voisi, kuten hän itse kertoi minulle, oleskella joka päivä
kryptassa yksinään juuri siihen aikaan, jolloin me kuljemme sitä tietä.
Minua katkeroittaa, herra piispa, ajatellessani, että henkilö, jonka
pitäisi tässä olla minun puolellani, asettuu minua vastaan."
"Ei ole pitkävillainen", puhui piispa.
"Totta puhuen, herra piispa", sanoi prioritar kohoten seisoalleen
kookkaana ja suuttuneena, "minun tekisi melkein mieli unohtaa se
kunnioitus, jota olen velvollinen osoittamaan teidän korkeata asemaanne
kohtaan --"
"Ei käyttäydy sopimattomasti", mutisi Worcesterin Symon pannen hiipan
päähänsä.
Prioritar käänsi selkänsä piispalle ja kävi ikkunan ääreen. Hän oli
niin vihoissaan, että tunsi kyynelten kirveltävän silmiään. Mutta
samalla hän tunsi peräti ristiriitaista halua polvistua tuon ihanan
ja arvokkaan olennon eteen, nojata päätään piispan polviin ja purkaa
sydämestään säälittävä tarinansa taisteluista, epäilyksistä ja
ponnistuksista, viettelyksistä ja vaivoin saavutetusta voitosta, joka
muodosti selonteon hänen viimeaikaisista öistään ja päivistään. Piispa
oli ollut hänen uskollinen ystävänsä ja neuvojansa kaikkina näinä
vuosina. Mutta nyt hän tiesi tämän ystävän asettuneen häntä vastaan
taistelemaan, ja pelkäsi häntä vieläkin enemmän kuin Hugh'ta. Hugh
kamppaili hänen tunteittensa kanssa; ja aistimusten tasolla hän tiesi
oman tahtonsa lopulta pääsevän voitolle. Mutta piispa kamppaili hänen
sielunsa kanssa, ja vanhuksen tyynen leppeyden takana oli älyn voima,
joka hänen vähimmässäkään määrin väistyessään valtaisi hänet ja pitäisi
hänet vallassaan kuin samettihansikkaaseen kätkeytyneet terässormet.
Hän palasi istuimelleen rauhoittuneena, mutta päättäväisenä.
"Kunnianarvoisa isä", hän sanoi, "pyydän teitä suomaan anteeksi
äkillisen suuttumukseni. Teiltähän minä odotan apua näinä vaikeina
aikoina. Minua surettaa, että tuotan tuskaa ja pettymystä uljaalle ja
jalolle ritarille, uskolliselle rakastajalle ja mitä vilpittömimmälle
sydämelle. Mutta en voi palkita uskollisuutta uskottomuudella. Jos
rikkoisin pyhän valani antautuakseni hänelle, en toisi kerallani
siunausta hänen kotiinsa. Parempi tyhjäkin liesi, kuin sellainen missä
kirous väijyy. Sitä paitsi emme voisi koskaan kestää siitä aiheutuvaa
häväistystä. Minä joutuisin kaikkien kammoamaksi. Paavi itse julistaisi
meidät varmaankin kiroukseen. Siitä koituisi loputonta murhetta minulle
ja vaaroja Hugh'lle. Jo nämä syyt riittävät tekemään sen mahdottomaksi."
Silloin piispa otti vyölaukustaan kokoon käärityn pergamentin.
"Tyttäreni", hän sanoi, "kun Hugh kertoi minulle surullisen
tarinansa petoksesta ja tappiostaan, ei hän suostunut ilmoittamaan
minulle etsimänsä naisen nimeä, sanoi vain uskovansa, että tämä oli
löydettävissä Worcesterin Valkoisten sisarten joukosta. Kun tiedustin
nimeä, hän vastasi: 'Suojelen hänen nimeään, kuten suojelisin
omaa kunniaani. Ellen voita häntä takaisin, jos hän pysyy minusta
loitolla, niin että saan ratsastaa täältä yksinäni, silloin minun on
ratsastettava tieheni jättämättä moitteen varjoakaan hänen puhtaaseen
maineeseensa. Hänen nimensä on säilyvä iäti sydämessäni', sanoi Hugh,
'mutta ei yksikään sana minun suustani ole antava kenellekään aihetta
liittää sitä rikottuun valaan tai hyljättyyn rakastajaan.' Kerron
tämän teille, tyttäreni, jotta ette tuomitsisi väärin perin uskollista
ritaria.
"Mutta uskollinen rakastaja ei ole koskaan ollut valtiomies. Hugh ei
ollut puhellut kauaa kanssani, ennenkuin olin täysin selvillä tiestä.
Muutama varovainen kysymys ratkaisi asian aivan epäämättömästi. Minkä
jälkeen, rakas prioritar --"
Piispa vaikeni. Kävi äkkiä vaikeaksi jatkaa. Priorittaren kirkas katse
oli kohdistunut häneen.
"Minkä jälkeen, herra piispa?"
"Minkä jälkeen tajusin -- että muuan varhainen unelmani voisi
mahdollisesti toteutua. Tunsin Hugh'n poikana -- Minussa vallitsee
todellinen intohimo nähdä kaiken kehittyvän täydellisyyteensä --
Lyhyesti sanoen, lähetin Roomaan sanansaattajan, joka vei Hänen
Pyhyydelleen Paaville kirjeen, missä tein tarkoin selkoa koko asiasta.
Eilen illalla sanansaattajani palasi tuoden Pyhältä Isältä kirjeen ja
sen ohella tämän."
Piispa ojensi kokoon käärittyä asiakirjaa.
Prioritar nousi, otti sen hänen kädestään ja kehitti auki.
Kun hän luki ensimmäiset rivit, ilmestyi hänen kasvoilleen äkisti
kummastuksen sijaan tyytymättömyyden ryppyjä.
"Mitä!" hän sanoi. "Nimi ja arvo, joista luovuin" tähän järjestöön
liittyessäni! Kuka uskaltaa käyttää minusta nimitystä 'Mora, Norellen
kreivitär'?"
"Vain hänen Pyhyytensä Paavi ja Worcesterin piispa", virkkoi piispa
nöyrästi tarkoittamatta sitä priorittaren kuultavaksi. Eikä hän
kiinnittänytkään huomiota tähän vastaukseen, sillä hänen sanansa olivat
olleet suuttunut huudahdus pikemmin kuin kysymys.
Mutta vielä oli pahempaakin tulossa.
"Erivapautus!" äännähti prioritar.
"Päästö valasta!" hän huudahti hetken päästä.
Ja viimein, lukien kiireesti, hillitöntä suuttumusta ja mielipahaa
ilmaisevalla äänellä: "'Valtuuttaa Symonin, Worcesterin piispan, tai
hänen määräämänsä papin yhdistämään avioliiton pyhällä sakramentilla
ristiretkeläis-ritarin Hugh d'Argentin sekä Mora de Norellen,
Worcesterin Valkoisten sisarten entisen priorittaren.' _Entisen_
priorittaren? Totta tosiaan, he ovat rohjenneet kirjoittaa siten!
_Entisen_ priorittaren! On todellakin syytä antaa heidän ymmärtää, että
hän on prioritar _nyt_ -- ei johonkin aikaan, vaan _nyt_ ja _täällä_!"
Hän kääntyi piispan puoleen.
"Herra piispa, Kirkko näyttää asettuvan kannattamaan mahdillaan
Maailmaa, Lihaa ja Paholaista, jättäen naisen ja hänen omantuntonsa
yksin ja taistelemaan kenenkään auttamatta niitä hurjia voimia vastaan,
jotka ovat käyneet hänen kimppuunsa. Mutta saatte nähdä, että hän osaa
käsitellä oikein jokaista vastustajain asetta, mikä sattuu joutumaan
hänen käsiinsä."
Näin sanoen prioritar repäisi valtakirjan ylhäältä alas asti ja sitten
yhä edelleen poikin ja pitkin, heitti palaset lattialle ja laski
jalkansa niille.
"Näin minä vastaan", hän huudahti, "teidän yritykseenne, herra
piispa, houkutella paavia vapauttamaan minua valasta, jota minä pidän
ikuisesti pyhänä ja sitovana. Ja jos teitä haluttaa erottaa nunna hänen
Taivaallisesta liitostaan ja tehdä hänestä miehen omaisuutta, niin
saatte etsiä häntä jostain muualta, mutta ei Worcesterin Valkoisten
sisarten luostarista, herra piispa!"
Näin puhui suuttunut prioritar saaden rauhallisen kammion kajahtamaan
suuttumuksestaan ja ylenkatseestaan.
Piispa ei ollut vähääkään yrittänyt estää häntä repimästä asiakirjaa.
Kun prioritar heitti sen lattialle tallaten jalallaan palasia, hän
loi vain niihin surkuttelevan silmäyksen ja kohotti sitten katseensa
takaisin hänen kasvoihinsa, noihin silmiin, joista leimahti häntä
vastaan raivoisa suuttumus. Ja hänen omissa silmissään oli katse
niin murheellinen, niin syvästi haavoitettu ja silti niin hellän
ymmärtäväinen, että se hillitsi ja lauhdutti priorittaren vihaa.
Hänen katseensa vaipui verkalleen noiden rauhallisten kasvojen
ylevästä murheellisuudesta rinnan hopearistiin, joka oli koristettu
itämaisilla ametisteilla; purppurakaavusta riippuvaan vyölaukkuun;
polvilla lepääviin käsiin; sormuksen jalokiveen, josta heleä väri oli
häipynyt jättäen sen kalpeaksi ja kirkkaaksi, niin että se kimmelsi
kuin iso kyynelkarpalo piispan sormella; hänen kenkiinsä omituisine
italialaisine solkineen; sitten lattiata pitkin omaan kiukkuiseen
jalkaansa, joka polki siekaleita tuosta kallisarvoisesta asiakirjasta,
joka oli niin suurin vaivoin ja kustannuksin hankittu Pyhältä Isältä
Roomasta.
Sitten prioritar horjahti äkkiä jäykkyydestään, lamaantui, vaipui
epätoivoisesti huudahtaen polvilleen, tarttui molemmin käsin piispaa
polvista ja laski otsansa niille.
"Voi", hän nyyhkytti, "mitä olenkaan tehnyt! Ylpeys ja uhkamieli ovat
saaneet minut puhumaan pahoin teistä, jalo herra, joka olette aina
osoittanut minua kohtaan hienotunteisuutta ja ystävällisyyttä; ja
harhautuneen katkeruuden valtaamana olen rikkonut Pyhää Isää vastaan
repimällä asiakirjan, jossa on hänen nimikirjoituksensa. Voi minua!
Yrittäessäni tehdä oikein minä olenkin menetellyt, surkean väärin;
koettaessani karttaa syntiä minä olenkin tehnyt uskomattoman synnin!"
Prioritar itki nojaten päätään käsiinsä, jotka lepäsivät piispan
polvilla.
Worcesterin Symon laski kätensä perin hellävaroen tuolle kumartuneelle
päälle, ja tällöin hänen silmänsä etsivät jälleen ristillä riippuvaa
Kristusta. Prioritar olisi todellakin kummastunut, jos hän olisi
kohottanut päänsä ja nähnyt nuo silmät -- tähän asti niin älykkäät,
tutkivat, ystävälliset tai hilpeyttä vilkkuvat -- nyt täynnä
mittaamatonta tuskaa. Mutta nyyhkyttäen kasvot kätkettyinä prioritar
ajatteli vain omia kärsimyksiään.
Hetken kuluttua piispa puhkesi puhumaan.
"Aikomuksemme ei ollut syrjäyttää teidän omaa harkintaanne tai pakottaa
tunteitanne, tyttäreni. Jos asia näyttää teistä sellaiselta, niin
vika on yksinomiin minun. Tämä lupakirje on laadittu kokonaan minun
ehdotuksieni mukaisesti, Hänen Pyhyytensä on luottanut täydellisesti
minuun ja hänelle esittämiini yksityisseikkoihin. Sallikaa minun nyt
lukea teille Pyhän Isän yksityinen kirje, jossa ilmoitetaan lisäksi
useita tärkeitä ehtoja."
Piispa otti esille Roomasta saamansa kirjeen, kehitti sen auki ja luki
sen ääneen varsin hitaasti, jotta jokainen tavu ennättäisi tehota.
Kun priorittaren korvaan osuivat nuo armolliset ja ystävälliset sanat,
jotka käskivät karttamaan kaikkea sopimatonta painostusta ja vaativat
jättämään yksinomaan hänen itsensä ratkaistavaksi, halusiko hän luopua
toimestaan ja käyttää hyväkseen vapautusta valastaan, silloin hänen
teki mieli nöyrtyä tomuun ajatellessaan omaa kiihkeyttään ja vihaisten
sanojensa tekemää vääryyttä.
Hänen itkunsa yltyi niin sydäntä särkeväksi, että piispa laski jälleen
vasemman kätensä ystävällisesti lohduttaen hänen kumartuneelle päälleen.
Kun piispa luki Paavin erikoiset ohjeet siitä, millä tapaa hänen oli
poistuttava luostarista ja palattava uudelleen maailmaan julkista
pahennusta aiheuttamatta, silloin hän vaikeni sulasta kummastuksesta
ja pidätti henkeään kuunnellakseen viimeistä määräystä, joka valtuutti
piispan ilmoittamaan luostarissa, että tämä oli itse kuljetuttanut
priorittaren salaisesti pois, paavin tietäen ja suostumuksella,
erääseen paikkaan, missä häntä tarvittiin korkeampaan tehtävään.
"Korkeampaan tehtävään", sanoi prioritar kätkien yhä kasvonsa.
"_Korkeampaan_ tehtävään. Voiko olla mahdollista, että Pyhä Isä
todellakin pitää paluuta maalliseen rakkauteen ja avioliittoon,
maailman nautintoihin ja kotielämän iloihin 'korkeampana tehtävänä'?"
Tuska, täydellinen pettyneisyys, mielen katkeruus, jota hänen äänensä
ilmaisi, tuotti piispalle tunnonvaivaa.
"Oikeastaan ne olivat minun sanojani, tyttäreni", hän myönsi. "Minä
käytin niitä Pyhälle Isälle kirjoittaessani, ja myönnän, että niitä
käyttäessäni tahdoin ilmaista sitä, mitä jo kauan olen uskonut,
nimittäin että aviovaimo ja äiti, jos hän täyttää tehtävänsä
arvokkaasti, voi merkitä enemmän Jumalan edessä kuin aviottomuuteen
sitoutunut nunna. Mutta omaksuessaan nämä sanat, siitä voimme olla
varmat, ei Pyhän Isän tarkoituksena ollut halventaa luostarielämän
arvoa tai teidän saavuttamaanne korkeata asemaa. Käsittääkseni hän on
vain uskonut minun vakuutukseni, että se uusi tehtävä, mihin teidät on
kutsuttu, on erikoisesti tässä tapauksessa korkeampi tehtävä."
Kohottaen päänsä prioritar katsoi kauan piispaa kasvoihin vastaamatta
mitään.
Hänen silmänsä kylpivät kyynelissä; niiden alle oli muodostunut tummia
varjoja. Mutta ylevä päättäväisyys, lannistamattomuus, loisti tämän
tuskan harson lävitse, kuten aurinko voittoisana tunkeutuu usvan halki
hälventäen kirkkailla säteillään himmentävän sumun.
Nähdessään tämän katseen piispa tiesi samassa, että hän oli joutunut
tappiolle, että ritari oli joutunut tappiolle; että Vatikaanin
kaikkivaltias julistus oli joutunut tappiolle.
Nainen ja hänen omatuntonsa pysyivät taistelussa voittajina.
Voitettuaan oman rakkautensa, hillittyään oman luonnollisen
kaipauksensa tulla rakastettunsa omaksi, hän torjui helposti kaikki
muut hyökkääjät.
Kahden päivän perästä Hugh saisi ratsastaa tiehensä yksinään. Mora ei
seuraisi häntä ellei tapahtuisi jotain ihmettä.
Piispa tajusi tappionsa katsoessaan noihin kirkkaisiin silmiin, jotka
murheellisessa nöyrtyneisyydessäänkin olivat pelottomat.
"Voi, lapsi", hän sanoi, "sinä rakastat Hugh'ta! Voitko sallia hänen
ratsastaa täältä yksinään, seuralaisinaan vain uskottomuuden ja
toivottomuuden hirveät kummitukset? Hänen toivonsa, hänen uskonsa,
hänen rakkautensa, kaikki keskittyy sinuun. Tähän luostariin voimme
löytää toisen priorittaren. Hugh d'Argentille ei voi löytää toista
morsianta. Hän tahtoo saada oman kihlattunsa tai sitten olla yksin."
Pysyen yhä polvillaan prioritar työnsi päänsä taaksepäin ja katsoi
ylöspäin kädet ristissä.
"Kunnianarvoisa isä", hän sanoi, "en tahdo käydä rakastamani miehen
luokse rikotun valan laahatessa kahleina perässäni. Silloin ei voisi
olla mitään sopusointua elämän soitossa. Milloin vain liikahtaisinkin,
missä kulkisinkin, aina kuulisin noiden kahleiden kalisevan. Ei
yksikään mies voi vapauttaa minua Jumalalle tehdystä valasta. Mutta --"
Prioritar vaikeni katsellen piispan ohitse Madonnan suloista olentoa.
Hän oli äkkiä muistanut, kuinka Hugh oli polvistunut sen eteen sanoen:
"Pyhä Neitsyt... auta tätä naista ymmärtämään, että jos hän rikkoo
minulle antamansa lupauksen pysyen loitolla minusta, nyt, kun olen
saapunut häntä omakseni vaatimaan, niin hän lähettää minut luotaan
tyhjään elämään, lieden ääreen, jonka luona ei yksikään nainen ole
istuva, kotiin, joka on ainiaan pysyvä autiona."
"Mutta?" virkkoi piispa kumartuen eteenpäin. "Entä sitten, tyttäreni?
Mutta?"
"Mutta jos Pyhä Neitsyt itse antaisi minulle selvän merkin siitä, että
velvollisuuteni sitoo minut ensinnä Hugh'hun, jos hän vapauttaisi
minut valastani tehden selväksi, että Jumala tahtoo minut lähtemään
luostarista ja ruveten Hugh'n vaimoksi elämään hänen kerallaan
yhteisessä kodissa, silloin koettaisin saada itseni tekemään niin.
Mutta vapautusta en voi ottaa vastaan keneltäkään muulta kuin meidän
Herraltamme, jolle valani tein, tai Pyhältä Neitsyeltä, joka tuntee
naisen sydämen ja jonka armo on ollut minun ylläni auttaen minua
kestämään näiden kuluneiden vuosien taistelut ja kamppailut."