Ritarin kaulaan kietoutuneet kädet irroittuivat, hellittivät otteensa,
vaipuivat hiljalleen alas.
Hän päästi vapaiksi priorittaren huulet, ja ne irtausivat kosketuksesta.
Hän irroitti käsivartensa, ja astahtaen taaksepäin prioritar seisoi
suorana, ihanan valkoisen liljan kaltaisena, tukea tarvitsematta.
Niin he seisoivat hetkisen, katsellen äänettöminä toinen toistaan. Se,
mikä oli tapahtunut, oli liian ihmeellistä sanoin kosketella
Sitten prioritar kiersi avainta lukossa.
Raskas ovi heilahti auki.
Hämärä, harmaa valo, ikäänkuin helmenkarvainen aamunkoitto merellä,
tunkeutui alaspäin kryptasta.
Sanaakaan virkkamatta ritari astui päätään taivuttaen holviovesta,
nousi portaikkoa ja katosi näkyvistä pylvässarjan joukkoon.
Prioritar sulki oven, lukitsi sen ja vetäen avaimen lukosta seisoi
yksinään, missä he olivat seisoneet kahden.
Sitten hän vaipui maahan ja painoi kasvonsa tomuun, sille kohtaa missä
ritarin jalat olivat olleet.
Ne olivat heidän jäähyväisensä, juuri sillä hetkellä: jäähyväiset
ainiaaksi.
* * * * *
Jonkin ajan kuluttua prioritar nousi, otti käteensä lyhdyn ja lähti
yksinäiselle matkalleen takaisin luostarin ovea kohti.