Kun prioritar avasi kammionsa oven sytytetty lyhty kädessään, seisoi
kookas olento Worcesterin Valkoisten sisarten asussa liikkumattomana
seinään nojaten vastapäätä ovea.
"Tule!" hän kuiskasi viitaten; ja hiljaa se siirtyi hänen vierelleen.
Sitten hän sulki oven ja tiirikka-avaintaan käyttäen lukitsi sen
jälkeensä.
Äänettöminä astuivat molemmat valkoiset olennot sisäkäytävää pitkin,
sitten holvikäytävän kautta ja portaikkoa myöten luostarin kryptaan.
Prioritar avasi oven, ja kumartuen he astuivat holvikaaren alitse
maanalaiseen käytävään.
Laskien lyhdyn maahan prioritar otti esille avaimen, sulki oven ja
lukitsi sen sisäpuolelta.
Hän kääntyi ja kohottaen lyhtyä huomasi ritarin vapautuneen
valepuvustaan ja seisovan nyt hänen edessään varsin suorana ja
kookkaana, juuri lyhdyn luomassa valokehässä.
Oven sulkeutuessa heidät valtasi omituinen tunne, ikäänkuin he
seisoisivat kahden kolmannessa maailmassa, joka ei kuulunut
kummallekaan, joka oli haudan kaltainen täydellisessä
eristyneisyydessään ja pimeydessään; mullan ja kosteiden kivien hajun
kyllästämä, kaiuttaen vähäisimmänkin äänen kumean liioitellusti, mutta
itsessään hiljainen kuin hauta.
Tämä ympäristön haudankaltaisuus tuntui tekevän heidän oman
elinvoimansa vain väkevämmäksi ja sykkivämmäksi.
Kun avain oli herennyt kirskumasta lukossa, tuntuivat äänettömyyden
tuokiot tunneilta.
Sitten ritari puhkesi puhumaan.
"Anna lyhty minulle", hän sanoi.
Prioritar kohtasi hänen katseensa. Jälleen häneltä luisui asemansa
arvokkuus. Jälleen oli suloista totella.
Ritari piteli lyhtyä siten, että se valaisi kummankin kasvoja.
"Mora", hän virkkoi, "siitä on pitkä aika, jolloin sinä ja minä
astelimme yhdessä päivänpaisteisia ketoja, voikukkien ja esikkojen
ja suloisesti tuoksuvan apilaan keskellä. Tänä iltana me käyskelemme
ketojen alitse, emme niiden halki. Me olemme nurmen alla, armaani.
Tuntuu siltä, kuin seisoisin haudassa sinun rinnallasi. Ja niinpähän
ovatkin toiveeni surmatut; lempemme antama lupaus on kuollut ja joutuu
pian hautaan. Mutta sinä ja minä, me elämme vielä, ja nyt meidän on
vaellettava vierekkäin entisen itsemme murheellisina haamuina.
"Ja nyt minä pyydän sinua, Mora, noiden entisten kukkaniittyretkiemme
vuoksi, pujottamaan kätesi kainalooni ja kulkemaan kerallani kaikessa
ystävyydessä tämän synkeän ja pimeän matkan, kuten ammoisina aikoina
käyskelimme kukkien keskellä."
Hänen tummat silmänsä katsoivat tutkivasti ystävättären kasvoihin.
Melkein nuorekas into värisi hänen äänessään.
Prioritar epäröi kohottaen katseensa hänen puoleensa. Sitten hän astui
vitkaan häntä kohti ja pujotti kätensä hänen kainaloonsa.
Rinnan he sitten kulkivat edelleen pimeydessä; ritari piteli oikeassa
kädessään lyhtyä matalalla heidän jalkojaan valaistakseen; prioritar
nojausi hänen vasempaan käsivarteensa noudattaen verkalleen hänen
askeltensa tahtia.
Heidän yläpuolellaan, kedoilla, asteli lempiviä käsitysten; nuorukaisia
ja neitoja ulkosalla hämärtyvässä illassa. Kaikki luonto huokui
virkistyneenä tuoksuvaa suloutta. Mutta kastehelminen ruusu tuntui
nuorukaisesta vähemmän suloiselta kuin neidon huulet. Tämän hän rohkeni
arasti kertoa seuralaiselleen; ja neidon kumartuessa nauttimaan sen
tuoksua hänen poskillaan heijastui noiden hentojen lehtien hehkuva väri.
Niin käyskelivät ja haastelivat nuoret lempivät Worcesterin kedoilla,
aavistamattakaan, että heidän onnellisten jalkainsa alla ritari ja
prioritar astelivat verkalleen rinnan pimeyden halki.
He eivät vaihtaneet sanaakaan. Käsi toisen kainalossa, kasvot niin
lähellä toisen olkapäätä, käden pusertaessa toista kättä yhä lujemmin
sydäntä vastaan äänettömyys virkkoi enemmän kuin sanat. Ja äänettöminä
he vaelsivat edelleen.
He sivuuttivat kaupunginmuurin kulkien ulkoportin alitse.
Sheriffi ratsasti kotiin illalliselle tyytyväisenä liiketoimeen,
jonka oli suorittanut talossa, missä hän oli sattunut etsimään suojaa
myrskyltä.
Worcesterin kunnon asukkaat ostelivat ja myivät torilla. Miehet, joilta
päivätyö oli päättynyt, kiirehtivät päästäkseen nauttimaan vaimon ja
kodin tarjoamasta levosta ja hoivasta. Ihmisparvia hälisi hilpeinä
kaduilla aavistamattakaan, että heidän rientäväin jalkainsa alla ritari
ja prioritar astelivat verkalleen rinnan pimeyden halki.
Jos ritari olisi puhunut, niin priorittaren mieli olisi aseistautunut
häntä vastustamaan. Mutta koska vaellettiin äänettöminä, sai sydän
rauhassa muistella: ja muistellessaan se kävi tuskallisen helläksi.
Viimein he ennättivät ovelle, joka johti tuomiokirkon kryptaan.
Priorittarella oli avain vasemmassa kädessään. Vapauttaen oikean
kätensä ritarin käsivarren puristuksesta hän työnsi avaimen
äänettömästi lukkoon; mutta jättäen sen kiertämättä hän pysähtyi ja
kääntyi ritaria kohti.
"Hugh", hän sanoi, "pyydän sinua minun tähteni ja kaikkein niiden
tähden, joiden hyvästä maineesta minun on vastattava, astumaan
joutuisasti kryptaan ja poistumaan sieltä jos mahdollista kenenkään
näkemättä tai tavalla sellaisella, ettei kukaan epäile sinun saapuvan
tästä salakäytävästä. Ihmiset keksivät niin helposti vääriä puheita, ja
ne kasvavat niin nopeasti."
"Noudatan äärimmäistä varovaisuutta", sanoi ritari.
"Hugh", puhui prioritar, "minua surettaa, että minun on täytynyt
tuottaa sinulle pettymys." Urhea ääni vapisi. "Nämä ovat meidän
lopulliset jäähyväisemme. Voitko antaa minulle anteeksi, Hugh? Tahdotko
ajatella minusta ystävällisesti, jos milloinkaan ajattelet minua?"
Ritari piteli lyhtyä niin, että sen säteet valaisivat kummankin kasvoja.
"Mora", hän sanoi, "en voi vielä pitää vastaustasi lopullisena. En
palaa enää enkä koeta päästä uudelleen puheisiin kanssasi. Mutta viisi
päivää odotan vielä. Minä laadin mitä huolellisimman suunnitelman
viedäkseni sinut turvassa ja kenenkään näkemättä tuomiokirkosta.
Tiedän, että ovia vartioidaan ja kaikkia, jotka tulevat ja menevät,
pidetään tarkoin silmällä. Mutta jos vain haluat tulla luokseni, armas,
niin ole varma siitä, että osaan varjella omaani... Ei, älä puhu!
Kuuntele minua loppuun saakka.
"Joka päivä, vesperin jälkeen, minä seison piilossa pylväiden joukossa,
lähellä kiertoportaita. Yksi askel syrjään -- yksi ainoa askel -- niin
käsivarteni on ympärilläsi. Silloin on edessämme uusi elämä, joka
tarjoaa rakkautta ja kodin. Minä vien sinut varmasti piilotettuna
majataloon, missä nyt asustan miehineni. Siellä vartovat hevoset
valmiina ja me ratsastamme viipymättä Warwickiin. Warwickissa tapaamme
papin -- hänellä on korkea asema sekä kirkossa että valtiossa -- joka
tietää kaiken ja on valmis vihkimään meidät viipymättä. Ja sen jälkeen,
oma vaimoni, minä vien sinut kotiin kevyin päivämatkoin."
Hän heilutti lyhtyä Korkealla. Prioritar näki lemmen tulen ja riemun
loistavan hänen silmissään. "Minä vien sinut kotiin!" hän sanoi.
Prioritar astui askeleen taaksepäin "kohottaen molemmat kätensä häntä
kohti, kämmenet ulospäin käännettyinä, ja seisoi täten tuijottaen
silmät suruntäysinä.
"Hugh parka", hän kuiskasi; "hyödytöntä on odottaa. Minä en tule."
"Vielä viisi päivää", sanoi ritari, "minä viivyn Worcesterissa. Joka
päivä iltamessun jälkeen varron täällä."
"Lähde tänään, rakas Hugh. Ratsasta Warwickiin ja kerro papillesi, mikä
hänen pitäisi tietämän ilmoittamattakin: ettei nunna riko valaansa.
Nämä ovat meidän lopulliset jäähyväisemme, Hugh. Sinun on paras uskoa
se ja lähteä."
"Viimeisetkö jäähyväisemme?" sanoi ritari.
"Viimeiset."
"Juuri tällä hetkellä?"
"Juuri tällä hetkellä, rakas Hugh."
Katsoessaan noita tyyniä kasvoja, jotka olivat niin viehättävät
alakuloisuudessaan, ritari tiesi hänen tarkoittavan totta.
Äkkiä hän tiesi menettäneensä hänet; hän tiesi elontien ulontuvan
eteensä autiona, ainaisesti.
"Niin", hän virkkoi, "niin. Jäähyväiset todellakin -- tällä hetkellä --
ainiaaksi."
Synkeä epätoivo siinä äänessä, joka vielä muutama hetki sitten oli
värissyt rakkautta ja toivoa, kouristi priorittaren sydäntä.
Hän kurotti yhä käsiään ikäänkuin torjuakseen ystävää luotaan.
"Voi, Hugh", hän huudahti kimeästi, "sääli minua ja lähde! Ole armelias
ja poistu joutuin!"
Ritari kuuli hänen äänessään sävyn, jota siinä ei ollut varemmin
ilmennyt. Mutta hän rakasti vilpittömästi; sen vuoksi hän hillitsi
lujasti omaa tuskaansa.
Asettaen lyhdyn maahan hän laskeutui toiselle polvelleen priorittaren
eteen.
"Jää hyvästi, rakkauteni", hän virkkoi. "Pyhä Neitsyt suokoon sinulle
lohtua; ja antakoon Taivas minulle anteeksi sen, että olen häirinnyt
sinun rauhaasi."
Hän kohotti priorittaren kaavun lievettä ja painoi huulensa sitä
vastaan.
Näin hän viipyi polvillaan tuokion ajan, tumma pää painuneena.
Vitkaan, vitkaan prioritar antoi käsiensä vaipua, kunnes ne
laskeutuivat kevyesti kuin putoavat syyslehdet -- murheelliset
syyslehdet -- hänen päänsä päälle, siunaukseen ja jäähyväisiksi.
Mutta tuntiessaan tukan käsiensä alla hän ei voinut olla pehmeästi
silittämättä sitä ja pujottamatta sormiaan hyväilevästi sen kähäräiseen
tiheikköön.
Silloin hänen sydämensä seisahtui, sillä äkkiä kuuli hän hiljaisuudessa
värähtävän nyyhkyn.
Huudahtaen hän kumartui ja veti ritarin puoleensa painaen tämän
päätä ensin polviinsa, sitten taipuen alemmaksi pusertaakseen sen
rinnoilleen. Kun ritarin voimakkaat käsivarret sitten kietoutuivat
hänen ympärilleen, hän hellitti otteensa ja, ritarin noustessa
seisoalleen, pujotti käsivartensa hänen kaulaansa ja antautui hänen
syleilyynsä.
Ritarin huulet tapailivat hänen huuliaan, ja vastustelematta hän
luovutti ne suudeltaviksi. Voimakkaat kädet kannattivat häntä, ja
tuntien niiden väkevän pakotuksen hän takertui vain yhä tiukemmin
ystäväänsä.
Kauan he seisoivat täten. Tuossa syleilyssä haihtui heistä
elämänpituinen tuska, syntyi elämänpituinen auvoisuus -- syöksähtäen
se kehittyi kypsyyteensä tuoden kerallaan äärimmäisen täyttymyksen
tunteen. Mitä suloisin luottamus ja varmuus täytti heidät valtavana,
ilo niin täydellinen, että vastaisten vuosien yksitoikkoinen sarja
tuntui siinä tuokiossa menettäneen kaiken merkityksensä.
Heidän ympärillään vallitsi täydellinen pimeys, haudanhiljaisuus,
mullan raskas tuntu, haudan kostea koleus.
Mutta heissä virtasi elämä kuohuvana, tuon tuokion kestäessä, heissä
vallitsi aavistamaton riemu, rakkaus, jonka veroista ei voinut
kuvitellakaan.