Lopulta prioritar puhui.
"Voi", hän virkkoi, "voi meitä poloisia! Kuinka julmaa, kuinka
hirvittävän julmaa!"
Hänen äänensä, joka oli niin suloinen ja hellä, mutta niin toivoton
lohduttomassa surkuttelussaan, kouristi ritarin sydäntä kuin kylmä käsi.
"Mutta, armaani, minähän olen löytänyt sinut", hän sanoi ja vaipuen
toiselle polvelleen tämän jalkain juureen hän ojensi kätensä
peittääkseen niillä priorittaren molemmat kädet. Mutta prioritar oli
häntä nopeampi. Hän kätki kätensä skapularionsa suojaan. Ritarin
ruskeat sormet sulkeutuivat jalopeurain pään ympärille.
"Älä koske minuun", virkkoi prioritar.
Ritari sävähti tumman punaiseksi.
"Sinä olet minun omani", hän sanoi. "Ja omanani minä sinut pidän. Näinä
kurjina vuosina me olemme molemmat totuttaneet itsemme ajattelemaan
toinen toisiamme naituina. Nyt tiedämme, ettei kumpikaan ole ollut
uskoton. Olen löytänyt sinut, armaani, enkä aio luopua sinusta."
"Hugh", virkkoi prioritar, "minä _olen_ naitu nainen. Sinä tulet liian
myöhään. Etkö nähnyt pyhää sormusta sormessani? Etkö tiedä, että
jokainen nunna on Kristuksen morsian?"
"Sinä olet minun omani!" sanoi ritari hurjasti; ja hän laski ison
kätensä hänen polvelleen.
Prioritar veti esiin tikarinsa skapularion alta.
"Ennenkuin lähdin holvikäytävän ovelle, otin tämän esiin piilostaan ja
pistin sen vyöhöni", hän puhui. "Arvasin joutuvani tekemisiin miehen
kanssa; vaikka, Taivas sen tietää, en uneksinutkaan tapaavani sinua!
Mutta minä sanon sinulle, Hugh, että jos sinä tai yksikään toinen mies
yritätte kosketuksellanne saastuttaa ainoatakaan tämän luostarin nunnaa
-- minua tai toisia -- silloin minä isken, ja iske suoraan kohti. Tämä
terä on työntyvä kahvaa myöten rikollisen sydämeen."
Ritari nousi seisomaan, kävi ikkunan ääreen ja nojausi käsivarret
ristissä seinään.
"Pistä takaisin aseesi kätköönsä", hän sanoi jyrkästi. "Täällä ei ole
ketään muuta miestä; ja jos sellainen saapuisi, niin minun säiläni
riittää kyllä suojelemaan sinun omaasi sekä nunnaisi kunniaa."
Prioritar katsoi hänen synkkää muotoaan, joka tuskassaankin
näytti ylenkatseelliselta, sitten hän lähti heti tottelevaisena
salalaudoitukselle.
"Niin, Hugh", hän sanoi, "sen luottamuksen olen todellakin sinulle
velkaa rakkautesi vuoksi."
Kun hän asetti tikarin seinään ja sulki laudoituksen, putosi hänestä
jotakin käsin tuntumatonta, mutta silti todellista.
Niin kauan hänellä oli ollut valta määrätä. Kumartavat, polvistuvat,
kiiruhtavat naiset kiitivät noudattamaan hänen määräyksiään. Jokainen
kilvoitteli toisten kanssa ylentääkseen hänen asemaansa. Usein hän oli
tuntenut itsensä yksinäiseksi arvoasemansa tähden.
Ja nyt -- miehen synkkä hahmo kohdisti häneen, ylenkatseellisen
suuttumuksensa; miehen jyrkkä ääni sinkahutti takaisin hänen
kaunopuheisen uhkauksensa lyhyellä käskyllä, joka riisti häneltä
aseen, mutta jota hän totteli. Lisäksi hänestä tuntui omituisen
suloiselta totella. Jyrkkyyden, ylenkatseellisen suuttumuksen alla
sykki suuri rakkaus. Siihen rakkauteen hän luotti; mutta sitä rakkautta
vastaan hänen oli otteleminen, hänen piti karkoittaa se luotaan niin
ratkaisevasti, ettei jäänyt mitään sijaa epäilykselle.
Mutta "prioritar" kaikkosi hänestä, kun hän sulki laudoituksen. Nyt
hän oli Nainen ja Pyhimys siirtyessään ikkunan ääreen ja asettuessaan
ritarin rinnalle myrskyn jälkeisen päivänlaskun kultahohtoon.
Hänessä ilmeni kaihoisaa nöyryyttä, kun hän nyt ryhtyi puhumaan, ja
kärsivällistä alakuloisuutta, joka vaikutti äärettömän liikuttavalta.
"Sir Hugh", hän virkkoi, "rakas ritarini, jonka olen aina tuntenut
urhoolliseksi ja helläksi ja jonka nyt tiedän olleen aina myöskin
uskollisen -- minun ei ole tarpeen lisätä ainuttakaan sanaa sinun
tarinaasi. Totta on kaikki se, minkä pakotit Alfridan tunnustamaan
-- Jumala antakoon anteeksi tuolle kiusaantuneelle sielulle. Uskoin
sanansaattajan puheisiin, mieleeni ei juolahtanutkaan epäillä
Eleanoria, ja niin halasin vain yhtä: piilottaa maailmalta murtuneen
sydämeni, murskautuneen ylpeyteni. Riensin tarjoamaan Jumalalle
rakkautta ja elämää, joita ihminen oli hylkinyt. Myönnän, että tämä on
sittemmin tuntunut minusta vain toisarvoiselta lahjalta annettavaksi
Hänelle, jonka pitäisi meiltä saada kaikkein parhaimpamme. Mutta
joka päivä maatessani polvillani Hänen jalkainsa juuressa minä
sanoin: 'Murtunutta ja katuvaista sydäntä Sinä et halveksi, Herra!'
Sydämeni oli 'murtunut', kun toin sen tänne. Se on ollut siitä pitäen
'katuvainen'. Ja hyvin tiedän, ettei sitä ole hyljeksitty, vaikka se
onkin vähänarvoinen."
Hän kohotti katseensa kultaiseen kajastukseen, joka hohti purpuraisten
pilviröykkiöiden takana.
"Pyhä neitsyt ryhtyi välittäjäksi", hän virkkoi yksinkertaisesti; "hän,
joka ymmärtää naisen sydämen."
Ritari hengitti raskaasti. Ristityt käsivarret nousivat ja laskivat
rinnan aaltoilun mukaan. Mutta hän piti huulensa tiukasti suljettuina,
joskin kaiken aikaa rukoillen, että Pyhä Neitsyt koettaisi hiukan
ymmärtää myöskin miehen sydäntä.
"Minun mielestäni, rakas Hugh", jatkoi alakuloinen ääni lempeästi,
"sinulla lienee oikeus saada kuulla, että ensinnä kärsin ankarasti.
Vietin pitkiä tuskallisia öitä polvillani Pyhän Neitsyen alttarin
ääressä anoen voimaa voittaakseni rakkauden ja kaipauksen, joka oli
muuttunut synniksi."
Ritarin rinnasta purkautui tukahdutettu voihkaus.
Kultainen valo loisti priorittaren järkkymättömistä silmistä ja väikkyi
hänen ylevällä otsallaan.
"Ja minulle suotiin voimaa", hän virkkoi perin matalalla äänellä.
"Mora!" huudahti ritari.
Prioritar hätkähti. Pitkiin aikoihin hän ei ollut kuullut omaa nimeään.
"Sinä anoit voimaa voittaaksesi", jatkoi ritari, "kun luulit sitä
synniksi; samaten kuin minä ratsastin vihollista kohtaamaan,
taistelemaan ja surmaamaan, ja sitten ottelin tuntemattomien
kielten kanssa, tehden kaikkea sellaista, mikä tuntui vaikeimmalta
tukahduttaakseni lempeni sinua kohtaan. Mutta kun tiesin, ettei
yhdelläkään toisella miehellä ollut sinuun oikeutta eikä ollut koskaan
ollutkaan, silloin havaitsin, ettei mikään ollut surmannut rakkauttani
eikä koskaan saattanutkaan surmata. Ja nyt, Mora, kun tiedät minut
vapaaksi, onko rakkautesi nyt kuollut?"
Prioritar liitti kätensä rintaa koristavan ristin ympärille. Ritarin
äänessä kajahti harras pyyntö, mutta hän koetti uskollisesti säilyttää
sen tyynenä.
"Kuuntele minua, Hugh", virkkoi prioritar. "Jos olisit luullut minut
uskottomaksi ja etsinyt lohtua toisen luota; jos olisit voittanut ja
nainut hänet, vaikka saatoitkin hänelle tarjota vain toisarvoisen
tunteen, niin tahtoisitko nyt, kun huomaat, etten olekaan Humphryn
vaimo, hyljätä morsiamesi ja koettaa herättää eloon rakkauttasi minua
kohtaan?"
"Sinä koetat saattaa minut pulmaan", sanoi ritari, "johon en koskaan
joutuisi omasta aloitteestani. Kun rakastaa sinua kuten minä, silloin
ei voi naida toista sinun eläessäsi."
Prioritar kalpeni, mutta vaati itsepintaisesti:
"Mutta _jos_, Hugh? _Jos_?"
"No niin", vastasi ritari, "sitä en tekisi. En hylkäisi sitä, jonka
olen nainut. Mutta --"
"Hugh", jatkoi prioritar, "kun luulin sinut uskottomaksi, niin tein
pyhän lupauksen, joka liitti minut Taivaan morsiameksi. Kuinka voisin
hyljätä taivaallisen Ylkäni rakkaudesta ainoatakaan miestä kohtaan
tässä maailmassa?"
"Mutta minä olen sinun sulhasesi", väitti ritari, "joka on palannut
sinua vaatimaan; se mies, jolle sinä virkoit jäähyväisiksi: 'Lienen
neito tai vaimo niin kuulun vain sinulle; sinulle enkä kenellekään
toiselle, kuulun ikuisesti.' Ah, se nostaa veren lämpimänä poskillesi!
Oi, sydämeni elämä, jos se oli totta silloin, niin se on totta
vieläkin! Jumala ei ole ihminen kavaltaakseen tai ryöstääkseen
toiselta hänen morsiamensa. Jos olisin nainut toisen naisen niin
olisin tehnyt sen vilpittömästi luullen sinut toisen miehen vaimoksi.
Mutta kaikkina näinä vuosina, kun meitä molempia petettiin. Hän, joka
tietää kaiken, on tuntenut totuuden. Hän tiesi sinut minun kihlatuksi
morsiamekseni. Hän kuuli sinun sanovan muurilla, kun viimeistä kertaa
seisoimme yhdessä: 'Jumala tietää, että kuulun kokonaan sinulle.' Hän
tiesi, että silloinkin, kun luulin sinut menettäneeni elin kuitenkin
uskollisena lempemme puhtaalle muistolle. Sinä päivänä, jolloin sinä
teit nunnavalasi, Hän tiesi, että minä olin vapaa ja sinä sen vuoksi
yhä edelleen minuun sidottu. Onko ihmisen ryöstettävä Jumalalta? Ah,
sen hän voi tehdä. Mutta onko Jumalan ryöstettävä ihmiseltä? Ei, ei
konsanaan!"
Prioritar värisi, horjui; sitten hän pakeni Neitsyen alttarin turviin
polvistuen kädet ojolla.
"Pyhä Jumalan Äiti", hän nyyhkytti, "opeta hänet tajuamaan, etten
saa tehdä sitä! Osoita hänelle, etten voi rikkoa valaani. Auta hänet
ymmärtämään, etten sitä tekisikään, vaikka voisinkin."
Ritari seurasi ja polvistui viereen. Hänen ylpeä päänsä painui, hänen
äänensä murtui liikutuksesta.
"Pyhä Neitsyt", hän puhui. "Sinä, joka asuit maallisessa kodissa
Natsaretissa, auta tätä naistani ymmärtämään, että jos hän rikkoo
minulle antamansa lupauksen pysyen loitolla minusta nyt, kun olen
saapunut häntä omakseni vaatimaan, niin hän lähettää minut luotaan
tyhjään elämään, lieden ääreen, jonka luona ei yksikään nainen ole
istuva, kotiin, joka on ainiaan pysyvä autiona."
Yhdessä he olivat polvillaan Äidin ja Lapsen leppeän kuvan edessä;
yhdessä ja kuitenkin toisistaan erillään, sillä uskollisena
lupaukselleen ritari varoi koskettamasta edes hunnun laskostakaan.
Tumma ja vaalea muoto kohoutuivat rinnakkain, kun he polvillaan anoivat
madonnalta apua. Niin liikkumattomina he makasivat siinä tuokion,
että olisivat voineet olla hienosti muovailtuja kuvapatsaita, toinen
pronssia, toinen marmoria.
Sitten prioritar ojensi äkillisellä liikkeellä oikean kätensä ja
tarttui vierustoveriaan vasemmasta.
Lujasti sulkeutuivat tämän sormet tuon ojennetun käden ympäri, mutta
hän ei siirtynyt lähemmäksi.
Mutta kun he lepäsivät siinä polvillaan käsi kädessä, tuntui ritarin
sykkivä elämä virtaavan priorittaren ruumiiseen, tuhoten yhdessä
ainoassa hurjassa, suloisessa tuokiossa kautta vuosien kestäneen
paaston ja valvonnan saavutukset.
"Oi, Hugh", huudahti prioritar äkkiä, "säästä minua! Sääli minua! Älä
houkuttele minua!"
Irrottaen ritarista kätensä hän painoi molempia käsiään rintaansa
vasten.
Ritari nousi ja seisoi hänen vieressään.
"Mora", hän sanoi, ja hänen äänessään oli uusi sävy, alakuloisuutta
ja juhlallisuutta ilmaiseva; "olkoon minusta kaukana ruveta sinua
houkuttelemaan. Tahdon vain vielä kerran pyytää sinua Pyhän Neitsyen ja
Pyhän Lapsen edessä, ja sen tehtyäni en virka enempää.
"Minä pyydän sinua lähtemään tästä paikasta, johon et olisi koskaan
tullut, jos olisit tietänyt, että lemmittysi kuului sinulle ja tarvitsi
sinua. Pyydän sinua pitämään minulle antamasi lupauksen ja rupeamaan
vaimokseni. Jos kieltäydyt, silloin lähden ikiajoiksi. Jätän sinut
tänne polvistumaan rauhassa päivin tai öin madonnan alttarin ääreen.
Mutta -- pyydän sinua muistamaan päivin ja öin, että sen vuoksi,
mitä sinä olet tehnyt, ei minun kodissani voi olla mitään madonnaa.
Ei yksikään nainen ole koskaan istuva minun lieteni ääressä pitäen
pienokaista sylissään.
"Sinä jätät minut ristinpuulle murtunein sydämin, lemmessäni
pettyneenä; jalat ja kädet naulattuina julmien olosuhteiden puuhun;
kylki kavalluksen peitsen puhkaisemana -- yksinäisyyteen, hyljätyksi.
Mutta sinä riistät minulta kaiken parhaimman, sekä elämässä että
uskonnossa; kaiken mikä kertoo lemmestä, ilosta, vastaisten vuosien
toiveista.
"Oi, rakkaani, punnitse tarkoin! Maailmassa on niin paljo sellaisia,
jotka todellisesti kutsuttuina palvelevat Taivasta luostareissa.
Minua varten koko maailmassa on vain yksi nainen. Taivaan silmissä ei
mikään erota meitä. Nyt on välillämme luostarin muurit -- mutta ne
ovat ihmisten rakentamia, ei Jumalan. Naimattomuusvalaa ei keksitty
erottamaan lempiviä sydämiä. Mora?... Tule!"
* * * * *
Prioritar nousi ja asettui hänen eteensä.
"En voi tulla", hän virkkoi. "Mitä toisille olen opettanut, se
minun on itsekin tehtävä. Hugh, minä olen kuollut maailmalle; ja
jos olen kuollut maailmalle, kuinka voisin elää sinulle? Jos olisin
todellisuudessa kuollut ja haudattu, silloin et olisi käynyt alas
hautakammioon murtamaan lepopaikkaani voidaksesi nähdä kasvoni, tarttua
kylmään käteeni ja vuodattaa kuuroihin korviin tarinaa lemmestä.
Mutta juuri niin sinä olet nyt menetellyt salajuonta käyttäen.
Sinä tulet kuolleen naisen luokse sanoen: 'Rakasta minua ja rupea
vaimokseni.' Hänen on pakko tällöin vastata: 'Kuinka voisin minä, joka
olen maailmalle kuollut, elää siinä vast'edes?' Ota itsellesi vaimo
elävien keskuudesta, Hugh. Älä tule tavoittelemaan morsianta vainajien
joukosta."
"Herran Äiti!" huudahti ritari, "onko tämä uskontoa?"