Olin sen nyt kerran niin päättänyt. Luopua aikeestani, jota niin
jaloksi uskottelin, -- sitä en nyt enää voinut tehdä. -- En, sillä
minä tahdoin olla mies!
Minun tuli siis lähteä yksin, omin päin maailmalle -- ensi kertaa
maailmalle, tuntui minusta. Minun tuli heittää kallis kotini, vanhat
vanhempani -- ja tämä kultainen vapaus.
Mutta sitähän halusinkin levottomuudessani, tahdoin päästä pois
toimettomuudesta -- ja erilleen turhista haaveiluista ja utuisista
unelmista. -- Halasin etsiä jotain taistelua, vastuksia, kohdata
elämän murrokoita -- -- ja niissä toivoin sekä henkisesti että
ruumiillisesti karaistuvani. Minun henkeni janosi jotain ylevää,
se himoitsi jaloa ponnistelua, jossa koko olemukseni uudeksi
muovautuisi, -- miehekkääksi ja tarmokkaaksi... -- Ja tämän kaiken
luulin minä itselleni tapahtuvan ainoastaan sotilasalalla! --
Oli jo iso päivä, kun vanhempaini saattamana astelin alas järven
rantaan, mistä aluksi oli parin neljänneksen venematka ennenkuin
maantie alkoi.
Isäni, hiljainen ja sävyisä pappismies, oli huolimatta hopealle
vivahtavista hapsistaan vielä terve ja ripeä voimiltaan ja tahtoi
nytkin -- kuten niin usein ennenkin kouluaikoinani -- tulla
saattamaan yli järven Koskelaan, siihen kestikievariin, josta
valtatie lähti. Tavallista hiljaisempana astui hän tällä kertaa
tuossa rinnallani. Eikä sanallakaan koskettanut hän sotilasuraani.
Mitäpä hänestä koko asiasta enää puhuisikaan, kun se kerran niin oli
sovittu ja valmiiksi tuumittu! Apeaksi se kumminkin teki isänkin
mielen, kun hän oikein ajatteli ja mielessään punnitsi. Hän oli
toivonut pojastaan jotain toista. Mutta ei hän nyt mitään sanonut,
vaan äänetönnä asteli sivullani. --
Olinhan sitä minäkin punninnut ja harkinnut, -- ainakin luulin niin
tehneeni. Tottakait itse jo parhaiten tiesin, mihin mieleni pyrki! --
Olihan hartioillani jo 18 ikävuotta! --
Äitini suri sydämmensä pohjasta minun haluani sotilasuralle. Minä
näin että hän sielussaan kärsi, -- paljon, paljon. Äänikin, jolla hän
minua puhutteli tuona lähdön hetkenä oli niin säälivää, tuskaisaa --
ja hänen sanansa soivat lempeännuhtelevaisina, hellästi soimaavaisina.
Mutta ei minulla ollut hänen lohdutuksekseen muuta sanottavaa kuin
että "kyllähän sitä nyt... ei pidä äidin nyt tyhjiä surra... eihän
ole niin varmaa vielä, jäänkökään myötyriksi -- koetan ensin...
ja jos ei tunnu miellyttävän, niin mitäpäs tuosta! -- suoritan
asevelvollisuuteni loppuun ja olen taas -- kuin ennenkin..."
_Koetan_ -- sanoin minä -- vaikka olinhan sen _päättänyt!_ Minä
puhuin vasten omia aikeitani. Ja tuollaisesta puolustuksesta ei
äitini sydän kumminkaan viihtynyt. Hän pelkäsi poikansa nuoruuden ja
kokemattomuuden tähden. Hän sanoi tuntevansa poikansa mielenlaadun
paremmin kentiesi kuin minä itse sen tunsin. Minä en tulisi niissä
oloissa viihtymään, sitä hän hellästi vakuutti minulle. Mutta jos
kumminkin... voi! -- niin... mitäpä hän enää voi tehdä! -- -- Ja hän
neuvoi olemaan aina kuuliainen ja nöyrä, välttämään pahoja tovereita
ja maailman kiusauksia...
Tultiin rantaan. Renki-Junnu oli jo laittanut veneen tarpeelliseen
kuntoon. Se lykättiin jo vesille eikä siis ollut muuta kuin lähteä.
Mutta omituisen katkeralta se tuntui sanoa nyt hyvästiä äidille, kun
tiesi mikä hänen mieltänsä painoi. Äidistä oli se luonnollisesti
vielä katkerampaa. Pelkkää surua ja sieluntuskaa olikin se syleily,
jolla hän minulle heitti hyvästit. Kuumia, raskaita kyyneliä tulvi
hänen siniharmaista silmistään.
Mutta minä pidätin kyyneleeni ja jäykistin mieleni salatakseni
todellisia tunteitani; -- senhän olin jo usein ennenkin tehnyt.
-- Hyvästi nyt äiti! lausuin minä koneellisesti, jokapäiväisellä
äänellä, jonka muka piti ilmaista minun miehevää jäntevyyttäni.