I.

Kolkosti loiskivat syrjäisen K:järven laineet rannan kiviä vastaan

ja huuhtelivat niille kertynyttä ensimmäistä lunta. Yöllä olivat

lahdelmat menneet hienoon jääriittaan, vaan päivempänä herännyt

tuuli oli särkenyt sen tuhansiin pieniin siruihin niin että

syntyi valkoista jääsohjua. Aallot ahtoivat sitä nyt rannoille ja

ahtautuessaan piti se omituista särähtelevää, helisevää ääntä, joka

selvään kuului autioiden, kylmän kangistamien rämeiden ja jylhien

korpimetsien taa. Näytti tulleen aikuinen talvi, poikatalvi, --

niinkuin sellaista sanotaan -- ja syksyn oli arveltu siihen paikkaan

tyrehtyneen.

Tuolta metsän sisästä ilmaannuin minä, kesällinen nuori ylioppilas,

astuskelemaan järven rantoja. Olallani lepäsi luodikkopyssy,

jonkun matkaa edelläni juoksenteli Soma, kotini pitkäkarvainen,

pystykorvainen metsästyskoira.

Näytti siltä kuin molemmat olisimme vaipuneet omiin mietteisiimme

-- niin minä kuin koirakin. Emme toisistamme ainakaan paljoa

välittäneet. Syy oli kentiesi siinä etten minä ollut mikään innokas

metsämies ja että Soma, jo ennastaan tietäen minun laimeuteni, näki

parhaaksi tällä kertaa pysyä erillään kaikista etsimispuuhista

varsinkin koska se, jonka kanssa alkusyksystä aina yksissä olivat

metsällä käyneet, oli jo joku aika takaperin hänet ikäänkuin

hyljännyt ja matkustanut -- minne -- sitä ei Soma voinut tietää.

Huvin vuoksi olin siis pyssyn olalleni heittänyt ja lähtenyt

liikkeelle kotoani. Niin liikkeelle -- ja viimeistä kertaa! Siltä se

minusta tuntui. Sillä pitihän minun kohta lähteä, piti kohta erota

tästä rakkaaksi käyneestä sydänmaan luonnosta. -- Ja minä tahdoin

sentähden heittää hyvästit noille tutuille kotisaloilleni, noille

jylhänkauneille korpikuusilleni, noille minun notkojeni ja minun

norojeni solakoille koivuille, pihlajille ja vanhoille, humiseville

aarniopetäjille.

Tahdoin "vielä kerran" kotoisilla rannoilla vapaana vaeltaa ja

nauttia puhtoisen Jumalan luonnon tarjoamaa suloa ja viehätystä.

-- Pienestä pitäen onkin se ollut minun mielityötäni: tuo

metsissä kuljeskeleminen ilman erityistä päämäärää tai vaarojen

ja kallioiden huipuilla kapuaminen autiossa seudussa, tai järven

aalloilla keinuminen -- joko sitten vetten tyyninä lepäillessä

tahikka rajutuulten raivotessa ja vaahtopäisten aaltojen vihaisesti

venhettäni ahdistaessa. Luonto on aina minun paras lemmittyni ollut

ja sen kanssa olen ikäänkuin salakihloissa. Se se on minua ymmärtänyt

aina parahiten ja silleppä olen usein salaisuuteni uskonut, uskonut

suruni ja iloni, silleppä monesti vienoimmat lemmenlauluni laulellut.

Kuin ystävä ikään on se minulle ollut monena hädän hetkenä, kuin

lohduttaja monena murheen pilvisenä päivänä. --

Luonnon sylistä olin nytkin lähtenyt etsimään lohtua sielulleni,

viihdytystä riehahtelevalle sydämmelleni -- -- ja vahvistusta sille

päätökselle, jonka nyt -- koko kesän mietittyäni -- olin tehnyt.

Minä olin näet miettinyt _elämän urani_, miettinyt tarkoin -- ja

päättänyt. Niin ainakin luulin tehneeni.

Olin valinnut _sotilasuran_.

Miksi juuri sen olin valinnut, sitä en enää tarkoin osaa sanoa:

veljeni oli upseeri ja kentiesi esimerkki siis siihen oli jotain

vaikuttanut, kentiesi myös tämän uran valitseminen oli minuun

nähden jonkunlainen oljenkorsi, johon hukkuvain sanotaan hädissään

tarttuvan, kun ei ole mihin muuhun tarttua ja kun siis oljenkorsi

on ainoa, johon vielä panee toivoa. Tunsinpa minäkin ettei minusta

muuksikaan ollut, ettei minulla mihinkään muuhunkaan ollut

erityistä vetoa, ei taipumusta eikä lahjoja. Tiedemiehen ura se

hajahti minusta omituisen äitelältä -- koulunpenkillä olin siitä

saanut ikävän käsityksen -- kovin kaukana näytti tohtorihattu

kiiltelevän... Lakitiedettä en rohjennut ajatellakkaan ja papin uraan

en siitä syystä uskaltanut kajota, etten tuntenut mitään "henkistä

kutsumusta". Käytännölliselle alalle olin taas tottumaton. -- Mutta

salaperäisen viehättävänä loisti sitävastoin edessäni tulevaisuuteni

hämäristä upseerin urhea haamu, upseerin kiiltävä univormu, upseerin

jalo toimi... Siinähän ala, jota koettaa sopii... siinähän ura,

joka perille vienee, joka samalla takaa tuon _leipätulevaisuuden_

ja samalla _tuottaa mainetta_ ja kunniaa! Etteikö sitten tuottaisi!

Etteikö sitten tuossa toimessa olisi jotain ihmeen viehättävää ja

ihailtavaa! -- -- Suottakohan Runeberg vain olisi laulanut:

Maa kaunis tuo, se hymyllään

Sai urhon lemmen syttymään --

Ken tuot' ei armastaisi?! --

Ei suinkaan syyttä suotta! Kaiketi oli tuossa nyt jotain ylevää,

ihailtavaa, suurta... Jos kohtakin eletään keskellä kultaista rauhaa,

jos kohtakin miekka ja säilä saa käyttämättä piileksiä huotrassaan,

-- sittenkin on tuossa sotilasurassa jotain arkipäiväisyyttä ylempää,

jotain vallan isänmaallista ja jaloa. Ei se ole yksistään univormu,

joka siinä on loistavaa, se on koko toimi loistava!

Näin ajattelin noita kotijärveni louhikkorantoja astuessani ja vähän

hajamielisenä kuunnellen jääsohjun sihinää jalkojeni juuressa.

Kiveltä kivelle hypellessäni luiskahti hiukan jalkani ja minä

tulin miettineeksi: vähän vastoinkäymisiä siinä kumminkin lienee

sotilasurallakin, -- vaan niitä nyt ei saa säikähtää. Alkuhan on aina

hankala! -- Ja ensinhän on konttaaminen ennenkuin voipi kävellä. --

Uljaasti vaan eteenpäin huolimatta vastuksista, -- suoraan päämaalia

kohti, vaikka mikä tulkoonkin! --

Vaikka mikä tulkoonkin! kertasin minä ääneeni ja tuulen puuska

tempasi sanani kiidättäen ne kohti metsänpuita, jotka rajussa

tuulessa puistelivat päitään aivan kuin eivät olisi sanoilleni arvoa

panneet. -- Eikä mitään epäilemistä enää eikä turhaa aprikoimista!

Niin -- tulevaisuuteni on taattu, elämänurani on päätetty...

Ja minäkö sitten en muka kelpaisi sotilaaksi! -- ajattelin taasen,

ponnahtaen voimakkaana eräälle korkealle rantapaaterelle, -- minä,

joka olen niin terve kuin veden kala ja -- minä silmäsin itseäni, --

solakka kuin noron pihlaja! -- Turhia se puhuu, joka arvelee minun

olevan liian nuoren! -- Ettenkö kestäisi?...

Vakuutettuna siitä että ruumiini puolesta kestäisin, koetin uskottaa

itseäni että olin _sotilaaksi luotu_ ja aijottu. -- Ja olinhan minä

jo entuudessa ollut huomaavinani itsessäni pieniä taipumuksia,

-- jotka kaiketi viittasivat sinne päin. -- Sanoivathan ne näet

minun lapsuudessani olleen ihmeteltävän rohkean lumi-kinoksissa

kahlailemaan, -- ja poika-ijässäni muistin olleeni hyvin uuras

rakentelemaan sotarintaa puukeiloista ja sitten niitä pommittamaan

niin että laattiat jyrisi... Ja voi sitä urheuden ja uljuuden

tunnetta, kun puukenraali tai puukuningas pommituksessa kaatui ja

kolisten lenti loukkoon! --

Enkä minä myöhemmässäkään poikaijässäni tuntenut vähempää viehätystä,

kun milloin lävistin kannon puukeihäällä, milloin kiihkeänä ryntäsin

lahoa puuta vastaan ja sain sen suurella ryskeellä kumoon.

Kaiketi olin siis sotilaaksi luotu! -- -- Mutta vaikka koetin tyysten

ja tyynellä mielellä katsella tätä niin kirkkaasti kajastavaa

tulevaisuuttani, en kuitenkaan tuntenut sielussani sitä varmaa

tyyneyttä, jota kaipasin, ja himmeä epäilyksen tunne hiipi tuon

tuostakin poveeni. Mutta sitä koetin nyt jos milloinkaan karkoittaa,

masentaa väkistenkin. -- Sillä tietysti oli se vain tuommoinen

omituinen, selittämätön tunne, joka aina valtaa sen, jonka elämässä

joku ratkaiseva käännekohta on tapahtumaisillaan. -- Ja olinhan minä

sen nyt kerran niin päättänyt ja minä tahdoin osoittaa lujuutta

päätöksessäni.

Seisoin kauvan sillä rantakivellä, jolle olin noussut, ja katseeni

harhaili järven selempänä vyöryvillä laineilla. Monesti olin kyllä

ennenkin aaltojen leikkiä katsellut ja niiden levotonta säveltä

kuunnellut. Mutta eipä ennen niiden pauhu ja loiske minusta ollut

niin omituiselta kuulunut kuin nyt, -- niin synkältä, niin perin

rauhattomalta. Miksikä se noin nyt pauhaakin ja ärjyy tuo järvi,

-- nyt, kun enin toivoisin sen näkeväni hiljaisena, levollisena,

viihdyttävänä!

"Nuku, nuku aaltonen.

Nuku jo!

Tuolla laulaa humisten

Kuusisto!

Kehtolaulusi se on --

Nuku aalto rauhaton.

Nuku jo!"

Näitä säkeitä, jotka eräs aikaa haudan lepoon päässyt runoilijaneito

oli sepittänyt kentiesi tätä _samaa_ järveä katsellessaan, hyräilin

minäkin mielessäni suurta raivoisaa aaltoa seuratessani silmilläni --

... Mutta ei se nyt nuku, ei se nyt halua levätä... Ja tuuli ulvoo

ja suhisee niin surkeasti rantapetäjän kyljessä ja auringoton taivas

hulmuilee niin mustissa pilvissä...

Voi --!

Ei se näyttänyt nyt minua lainkaan ymmärtävän tuo raskaasti huokuva

ja ikäänkuin läähättävä syysluonto, mutta surullisin, ärtynein äänin

kuulesti se vaan kertoilevan niitä huolia, joita sille itselleen

olivat saattaneet vinhat syysmyrskyt ja aikuinen talven tulo. Eikä se

suonut minulle mitään lohdutusta tällä kertaa, niinkuin olin ollut

lapsellisen herkkä toivomaan.

Vaan päinvastoin. Nuot luonnon sylistä leviävät, vaikeroivat äänet,

ne saivat nyt minunkin rintani yhä levottomammin huokumaan. --

Minusta tuntui kuin jokin myrsky sitäkin uhkaileisi, vaikka sen

lähestyvää tohinaa en ollut kuulevinanikaan. Ja lienenkö hämärästi

aavistanut että minun kumminkin joskus olisi antautuminen sen

valtaan. -- Sentähden vieno surumielisyys kokonaan valtasi poveni.

Minä tunsin olevani kuin mikähän _marttyyri_, jonka korkein

velvollisuus on horjumatta taistella jalon asiansa puolesta, vaikka

miten käyköönkin. --

Sillä välin oli taivas yhä sakeutunut ja lumihiutaleita alkoi tuulen

mukana lennellä. Ne sivelivät niin kylmästi kasvojani ja suojattomia

käsiäni.

Vihelsin pois koiraani, joka etempänä hietikon liepeellä näkyi

nuuskiskelevan jotakin pensasta; kentiesi siellä vasta oli

peherrellyt joku metsikana-parvi.

Mutta olkoon vaan, -- tällä kertaa... Minulla on muuta miettimistä.

-- Soma seh, seseh; seseh, seeh! huusin minä voittaakseni tuulen

ja aaltojen pauhaavia ääniä, -- tule pois! -- lähdetään jo tästä

kotia... et sinä kumminkaan mitään nyt löydä...

Heiluttaen takkuista häntäänsä lähti Soma minua kohti tulemaan

nähtävästi hyvillään siitä että "jahti" siihen jo loppui.

Me painuimme metsän peittoon, jolloin särkyneen jään sorina ja

aaltojen kuohunta vähitellen hiljeni korvissa, ja kuljimme huonoa

polun haiskua myöten varsinaiselle rantatielle, joka mutkien kohosi

korkealla metsäisellä vaaralla sijaitsevaan kotipihaani. -- Minä

ryhdyin poislähtöpuuhiin, sillä huomenna jo oli minun lähteminen

aijotulle matkalle. -- --

Väärällä uralla · 第 3 / 39 题