Kolkosti loiskivat syrjäisen K:järven laineet rannan kiviä vastaan
ja huuhtelivat niille kertynyttä ensimmäistä lunta. Yöllä olivat
lahdelmat menneet hienoon jääriittaan, vaan päivempänä herännyt
tuuli oli särkenyt sen tuhansiin pieniin siruihin niin että
syntyi valkoista jääsohjua. Aallot ahtoivat sitä nyt rannoille ja
ahtautuessaan piti se omituista särähtelevää, helisevää ääntä, joka
selvään kuului autioiden, kylmän kangistamien rämeiden ja jylhien
korpimetsien taa. Näytti tulleen aikuinen talvi, poikatalvi, --
niinkuin sellaista sanotaan -- ja syksyn oli arveltu siihen paikkaan
tyrehtyneen.
Tuolta metsän sisästä ilmaannuin minä, kesällinen nuori ylioppilas,
astuskelemaan järven rantoja. Olallani lepäsi luodikkopyssy,
jonkun matkaa edelläni juoksenteli Soma, kotini pitkäkarvainen,
pystykorvainen metsästyskoira.
Näytti siltä kuin molemmat olisimme vaipuneet omiin mietteisiimme
-- niin minä kuin koirakin. Emme toisistamme ainakaan paljoa
välittäneet. Syy oli kentiesi siinä etten minä ollut mikään innokas
metsämies ja että Soma, jo ennastaan tietäen minun laimeuteni, näki
parhaaksi tällä kertaa pysyä erillään kaikista etsimispuuhista
varsinkin koska se, jonka kanssa alkusyksystä aina yksissä olivat
metsällä käyneet, oli jo joku aika takaperin hänet ikäänkuin
hyljännyt ja matkustanut -- minne -- sitä ei Soma voinut tietää.
Huvin vuoksi olin siis pyssyn olalleni heittänyt ja lähtenyt
liikkeelle kotoani. Niin liikkeelle -- ja viimeistä kertaa! Siltä se
minusta tuntui. Sillä pitihän minun kohta lähteä, piti kohta erota
tästä rakkaaksi käyneestä sydänmaan luonnosta. -- Ja minä tahdoin
sentähden heittää hyvästit noille tutuille kotisaloilleni, noille
jylhänkauneille korpikuusilleni, noille minun notkojeni ja minun
norojeni solakoille koivuille, pihlajille ja vanhoille, humiseville
aarniopetäjille.
Tahdoin "vielä kerran" kotoisilla rannoilla vapaana vaeltaa ja
nauttia puhtoisen Jumalan luonnon tarjoamaa suloa ja viehätystä.
-- Pienestä pitäen onkin se ollut minun mielityötäni: tuo
metsissä kuljeskeleminen ilman erityistä päämäärää tai vaarojen
ja kallioiden huipuilla kapuaminen autiossa seudussa, tai järven
aalloilla keinuminen -- joko sitten vetten tyyninä lepäillessä
tahikka rajutuulten raivotessa ja vaahtopäisten aaltojen vihaisesti
venhettäni ahdistaessa. Luonto on aina minun paras lemmittyni ollut
ja sen kanssa olen ikäänkuin salakihloissa. Se se on minua ymmärtänyt
aina parahiten ja silleppä olen usein salaisuuteni uskonut, uskonut
suruni ja iloni, silleppä monesti vienoimmat lemmenlauluni laulellut.
Kuin ystävä ikään on se minulle ollut monena hädän hetkenä, kuin
lohduttaja monena murheen pilvisenä päivänä. --
Luonnon sylistä olin nytkin lähtenyt etsimään lohtua sielulleni,
viihdytystä riehahtelevalle sydämmelleni -- -- ja vahvistusta sille
päätökselle, jonka nyt -- koko kesän mietittyäni -- olin tehnyt.
Minä olin näet miettinyt _elämän urani_, miettinyt tarkoin -- ja
päättänyt. Niin ainakin luulin tehneeni.
Olin valinnut _sotilasuran_.
Miksi juuri sen olin valinnut, sitä en enää tarkoin osaa sanoa:
veljeni oli upseeri ja kentiesi esimerkki siis siihen oli jotain
vaikuttanut, kentiesi myös tämän uran valitseminen oli minuun
nähden jonkunlainen oljenkorsi, johon hukkuvain sanotaan hädissään
tarttuvan, kun ei ole mihin muuhun tarttua ja kun siis oljenkorsi
on ainoa, johon vielä panee toivoa. Tunsinpa minäkin ettei minusta
muuksikaan ollut, ettei minulla mihinkään muuhunkaan ollut
erityistä vetoa, ei taipumusta eikä lahjoja. Tiedemiehen ura se
hajahti minusta omituisen äitelältä -- koulunpenkillä olin siitä
saanut ikävän käsityksen -- kovin kaukana näytti tohtorihattu
kiiltelevän... Lakitiedettä en rohjennut ajatellakkaan ja papin uraan
en siitä syystä uskaltanut kajota, etten tuntenut mitään "henkistä
kutsumusta". Käytännölliselle alalle olin taas tottumaton. -- Mutta
salaperäisen viehättävänä loisti sitävastoin edessäni tulevaisuuteni
hämäristä upseerin urhea haamu, upseerin kiiltävä univormu, upseerin
jalo toimi... Siinähän ala, jota koettaa sopii... siinähän ura,
joka perille vienee, joka samalla takaa tuon _leipätulevaisuuden_
ja samalla _tuottaa mainetta_ ja kunniaa! Etteikö sitten tuottaisi!
Etteikö sitten tuossa toimessa olisi jotain ihmeen viehättävää ja
ihailtavaa! -- -- Suottakohan Runeberg vain olisi laulanut:
Maa kaunis tuo, se hymyllään
Sai urhon lemmen syttymään --
Ken tuot' ei armastaisi?! --
Ei suinkaan syyttä suotta! Kaiketi oli tuossa nyt jotain ylevää,
ihailtavaa, suurta... Jos kohtakin eletään keskellä kultaista rauhaa,
jos kohtakin miekka ja säilä saa käyttämättä piileksiä huotrassaan,
-- sittenkin on tuossa sotilasurassa jotain arkipäiväisyyttä ylempää,
jotain vallan isänmaallista ja jaloa. Ei se ole yksistään univormu,
joka siinä on loistavaa, se on koko toimi loistava!
Näin ajattelin noita kotijärveni louhikkorantoja astuessani ja vähän
hajamielisenä kuunnellen jääsohjun sihinää jalkojeni juuressa.
Kiveltä kivelle hypellessäni luiskahti hiukan jalkani ja minä
tulin miettineeksi: vähän vastoinkäymisiä siinä kumminkin lienee
sotilasurallakin, -- vaan niitä nyt ei saa säikähtää. Alkuhan on aina
hankala! -- Ja ensinhän on konttaaminen ennenkuin voipi kävellä. --
Uljaasti vaan eteenpäin huolimatta vastuksista, -- suoraan päämaalia
kohti, vaikka mikä tulkoonkin! --
Vaikka mikä tulkoonkin! kertasin minä ääneeni ja tuulen puuska
tempasi sanani kiidättäen ne kohti metsänpuita, jotka rajussa
tuulessa puistelivat päitään aivan kuin eivät olisi sanoilleni arvoa
panneet. -- Eikä mitään epäilemistä enää eikä turhaa aprikoimista!
Niin -- tulevaisuuteni on taattu, elämänurani on päätetty...
Ja minäkö sitten en muka kelpaisi sotilaaksi! -- ajattelin taasen,
ponnahtaen voimakkaana eräälle korkealle rantapaaterelle, -- minä,
joka olen niin terve kuin veden kala ja -- minä silmäsin itseäni, --
solakka kuin noron pihlaja! -- Turhia se puhuu, joka arvelee minun
olevan liian nuoren! -- Ettenkö kestäisi?...
Vakuutettuna siitä että ruumiini puolesta kestäisin, koetin uskottaa
itseäni että olin _sotilaaksi luotu_ ja aijottu. -- Ja olinhan minä
jo entuudessa ollut huomaavinani itsessäni pieniä taipumuksia,
-- jotka kaiketi viittasivat sinne päin. -- Sanoivathan ne näet
minun lapsuudessani olleen ihmeteltävän rohkean lumi-kinoksissa
kahlailemaan, -- ja poika-ijässäni muistin olleeni hyvin uuras
rakentelemaan sotarintaa puukeiloista ja sitten niitä pommittamaan
niin että laattiat jyrisi... Ja voi sitä urheuden ja uljuuden
tunnetta, kun puukenraali tai puukuningas pommituksessa kaatui ja
kolisten lenti loukkoon! --
Enkä minä myöhemmässäkään poikaijässäni tuntenut vähempää viehätystä,
kun milloin lävistin kannon puukeihäällä, milloin kiihkeänä ryntäsin
lahoa puuta vastaan ja sain sen suurella ryskeellä kumoon.
Kaiketi olin siis sotilaaksi luotu! -- -- Mutta vaikka koetin tyysten
ja tyynellä mielellä katsella tätä niin kirkkaasti kajastavaa
tulevaisuuttani, en kuitenkaan tuntenut sielussani sitä varmaa
tyyneyttä, jota kaipasin, ja himmeä epäilyksen tunne hiipi tuon
tuostakin poveeni. Mutta sitä koetin nyt jos milloinkaan karkoittaa,
masentaa väkistenkin. -- Sillä tietysti oli se vain tuommoinen
omituinen, selittämätön tunne, joka aina valtaa sen, jonka elämässä
joku ratkaiseva käännekohta on tapahtumaisillaan. -- Ja olinhan minä
sen nyt kerran niin päättänyt ja minä tahdoin osoittaa lujuutta
päätöksessäni.
Seisoin kauvan sillä rantakivellä, jolle olin noussut, ja katseeni
harhaili järven selempänä vyöryvillä laineilla. Monesti olin kyllä
ennenkin aaltojen leikkiä katsellut ja niiden levotonta säveltä
kuunnellut. Mutta eipä ennen niiden pauhu ja loiske minusta ollut
niin omituiselta kuulunut kuin nyt, -- niin synkältä, niin perin
rauhattomalta. Miksikä se noin nyt pauhaakin ja ärjyy tuo järvi,
-- nyt, kun enin toivoisin sen näkeväni hiljaisena, levollisena,
viihdyttävänä!
"Nuku, nuku aaltonen.
Nuku jo!
Tuolla laulaa humisten
Kuusisto!
Kehtolaulusi se on --
Nuku aalto rauhaton.
Nuku jo!"
Näitä säkeitä, jotka eräs aikaa haudan lepoon päässyt runoilijaneito
oli sepittänyt kentiesi tätä _samaa_ järveä katsellessaan, hyräilin
minäkin mielessäni suurta raivoisaa aaltoa seuratessani silmilläni --
... Mutta ei se nyt nuku, ei se nyt halua levätä... Ja tuuli ulvoo
ja suhisee niin surkeasti rantapetäjän kyljessä ja auringoton taivas
hulmuilee niin mustissa pilvissä...
Voi --!
Ei se näyttänyt nyt minua lainkaan ymmärtävän tuo raskaasti huokuva
ja ikäänkuin läähättävä syysluonto, mutta surullisin, ärtynein äänin
kuulesti se vaan kertoilevan niitä huolia, joita sille itselleen
olivat saattaneet vinhat syysmyrskyt ja aikuinen talven tulo. Eikä se
suonut minulle mitään lohdutusta tällä kertaa, niinkuin olin ollut
lapsellisen herkkä toivomaan.
Vaan päinvastoin. Nuot luonnon sylistä leviävät, vaikeroivat äänet,
ne saivat nyt minunkin rintani yhä levottomammin huokumaan. --
Minusta tuntui kuin jokin myrsky sitäkin uhkaileisi, vaikka sen
lähestyvää tohinaa en ollut kuulevinanikaan. Ja lienenkö hämärästi
aavistanut että minun kumminkin joskus olisi antautuminen sen
valtaan. -- Sentähden vieno surumielisyys kokonaan valtasi poveni.
Minä tunsin olevani kuin mikähän _marttyyri_, jonka korkein
velvollisuus on horjumatta taistella jalon asiansa puolesta, vaikka
miten käyköönkin. --
Sillä välin oli taivas yhä sakeutunut ja lumihiutaleita alkoi tuulen
mukana lennellä. Ne sivelivät niin kylmästi kasvojani ja suojattomia
käsiäni.
Vihelsin pois koiraani, joka etempänä hietikon liepeellä näkyi
nuuskiskelevan jotakin pensasta; kentiesi siellä vasta oli
peherrellyt joku metsikana-parvi.
Mutta olkoon vaan, -- tällä kertaa... Minulla on muuta miettimistä.
-- Soma seh, seseh; seseh, seeh! huusin minä voittaakseni tuulen
ja aaltojen pauhaavia ääniä, -- tule pois! -- lähdetään jo tästä
kotia... et sinä kumminkaan mitään nyt löydä...
Heiluttaen takkuista häntäänsä lähti Soma minua kohti tulemaan
nähtävästi hyvillään siitä että "jahti" siihen jo loppui.
Me painuimme metsän peittoon, jolloin särkyneen jään sorina ja
aaltojen kuohunta vähitellen hiljeni korvissa, ja kuljimme huonoa
polun haiskua myöten varsinaiselle rantatielle, joka mutkien kohosi
korkealla metsäisellä vaaralla sijaitsevaan kotipihaani. -- Minä
ryhdyin poislähtöpuuhiin, sillä huomenna jo oli minun lähteminen
aijotulle matkalle. -- --