Joka pimeässä huoneessa kirjoittaa, tarvitsee lampun välttämättömästi.
Joka on pimeässä elämässä runoilija, tarvitsee sielunsa silmää
valaisemaan loimoavan henkisen soihdun, jona on aate mahtava ja veriä
liikuttava, rakkaus suuri ja myötätuntoinen. Akilleen sähköaurinko oli
sammutettu. Poissa oli lämmin, kirkas päivä ja myrsky ulvoi. Hänestä
tulee myrskyn laulaja. Tumman ilman tumma lintu. Mutta hänestä tulikin
jotain enemmän. Hänestä tuli huuhkaja yöhön...
Kosken rannalla, palteella sen mahtavan virran, jonka päällä kuolema
silmäin edessä Ella oli Akilleelle itsensä luvannut, on suuri ...
korkea ... jylhä kivitalo. Ikkunoissa ovat rautakiskot ja ympärillä
korkea pystyaita...
Joki vieritse kulkee, laineillaan tukit ja tervat kaupunkiin kuljettaa.
Siellä alhaalla on paljon rikkaita, jotka laskevat rahojaan. Mutta
tuolla ylhäällä ... kaukana ... kaukana sydänmaiden mutaisilla
hetteillä asuu ruma musta kansa tervahaudan savussa kirves väsyneessä
kädessä tukkipuuta kalkuttamassa...
Siellä ylhäällä tehdään julmasti työtä nälistynein kasvoin. Mutta
täällä alhaalla nautitaan ... nauretaan...
Se kansa siellä ylhäällä nukkuu aina henkisessä yössä ... tämä täällä
alhaalla valvoo yötkin nautintojen ääressä ... ja nauraa sinne ylöspäin
humalaisin huulin...
Akilleella lähtiessään Bergin patruunin -- isänsä! -- luota olivat
aivot tulikuumat.
Hänen pitäisi tehdä jotain suurta ... myllistävää ... puskea noita
mässääjiä suoraan sydämeen...
Koko luonnoton rakkautensa pitäisi hänen saada viskatuksi heille vasten
suuta ... intohimoisena ... repivänä... Ylimuistoisen Egyptin faraot
naivat aina sisarensa ... ja merkitsivät jokaisen minuutin elämässään
lämpöisellä ihmisen verellä...
Rajusti hänen pitäisi saada toimia .... hän tunsi ruumiissaan
jättiläisen voimat...
Mutta eikö tuo raja-aita veljen ja sisaren välillä olekkin ihmisten
keksimä...? Sieluton luonto ei sitä tunne...
Akillesta puistautti. Hänen ajatuksensa olivat sanomattoman hurjat...
Sillä aivot olivat tulikuumat. Hän tarvitsi jonkin aatteen, joka hänet
jalostaisi mustasta tunnekehästä, mikä vanteena puristi hänen kuohuvaa
sydäntään --
Aate! Aate!
Hän meni ulkopuistoon. Nousi siellä suurelle kivelle, jolla kansan
luulon mukaan on piru käynyt ... sillä sen näkyvät jäljet siinä ovat:
hevosen kenkä, ja ihmisen jalka...
Tässä kivessä asui piru, sillä se houkutteli häntä tekemään
itsemurhan...
Hän oli niin kovin paljon tehnyt työtä ... niin kovin paljon
valvonut ... ja toivonut niin kovin paljon...
Ja palkaksi kaikki tämä aivojen riehuva helle...
Siinä lensi kuohuissa ohi kapeita tervaveneitä ... niissä noita
lapsekkaita ylimaan ukkoja...
Ja herraspoika huusi rannalta samassa:
-- Ylettyykö tervahanhen kaula solmuun?
Välähdys kävi Akilleen kuumissa aivoissa: hän oli löytänyt
aatteensa...!
Hän tahtoo valveuttaa tuon ylimaiden kansan ja kuljettaa sen tänne alas
vaatimaan tiliä näiltä mässääjiltä, jotka heidän rahoillaan ... heidän
töidensä hedelmillä elostelivat...
Hän perustaa kaupunkiin sanomalehden ... tervakansan
äänenkannattajan ... ja siinä joka numerossa on voimakasta
henkistä ruokaa patruuni Bergille...
Sillä hänkö -- Akilles -- lähtisi pakoon...? Ei koskaan!
Mutta hän riehuu kuin se suuri Akilles ja viettää Patroklon
hautajaisia...
Henkisesti riehuu...
Mutta hän tarvitsi aatteensa toimeenpanemiseen rahaa. Sitä rahaa, jota
hän halveksi. Eikä sitä kukaan hänelle antanut.
Ja kun hän kaikille rohkeasti puhui aatteestaan,, arveltiin että miehen
on laita hullusti...
Akilles toimitettiin lääkäriin. Aivan oikein: miehellä aivot
palavat...! Ei ole nukkunut kahteen viikkoon ... kauheaa! ... mutta hän
sairastaa alkavaa mielipuolisuutta...
Niin hänestä tuli huuhkaja yöhön.
* * * * *
Sinne korkeaan kivitaloon, taakse ristikkojen rautaisten kuljetetaan
Akilles ... sinne kolkon pystyaidan taa, jossa on salaperäinen,
soitosta aukeneva portti kuin vankilassa ... sinne vangittujen sielujen
vankilaan...
Siellä hän kiipeää pitkin ristikkoja ja huutaa: -- ylös tähtiin!
Kunnes pudota möksähtää ja päänsä särkee...
Uusi yritys! Sitte pistetään pakkoröijyyn ... hirveää ... julmaa ...
hänelle, jolla olivat niin hienot aivot...!
Kerran rehtori on lääkärin mukana katsomassa Akillesta.
-- Hän oli meidän toivomme ... meidän ylpeytemme ... todella suuren
miehen alku ... ja nyt! ... nyt hänellä aivot hukkaan palavat...
Poikaraukka rakasti kovasti merta ... varmaan oivallinen merenkulkija
hänestä olisi tullut... Muuttakaa hänet meren puolelle rakennusta!
Pidelkää häntä hellävaroen ... hän on hulluudessaankin kaunis...!
Pääseekö koskaan pois?
-- Ei koskaan! vastasi lääkäri kolkosti.
Rehtorin silmät käyvät kosteiksi...
Nyt muutetaan Akilles toiseen kerrokseen meren puolelle rakennusta.
Sinne näkyi ulkosatama ja mahtavat laivat.
Akilles ilostui. Muutamana päivänä oli hän kuin selvennyt järkensä
yöstä. Seisoi ikkunan luona ja merta ja laivoja katseli ... katseli ...
katseli...
Ja hän itki ja puhui:
-- Pallas! Voi kun silloin ... silloin olisin sinne saanut jäädä ...
silloin ... hyvin kauan sitte ... mutta nyt...! Jumalani...!
Hän levitti avutonna kätensä merta kohti ja kauan siinä seisoi.
Mustaan saaliin kiedottuna tulee häntä usein katsomaan pieni laiha
äärettömän kuihtunut olento. Se on hänen äitinsä, joka on siirretty
kaupungin vaivaistaloon. Mutta äiti huutaa koko maailmalle, että
herrasväki on ryöstänyt häneltä hänen lapsensa...
Patruuni Berg on tullut niin araksi, että päivälläkin täytyy huoneessa,
jossa hän on, palaa kynttilät...
Mutta kultaa hänen konttoriinsa virtaa, sillä tervakansa vielä odottaa
vapahtajaansa.