Akilles kirjoitti Ellalle parhaallaan uutta runoa. Sen nimeksi tulisi:
"Neljä ihannetta". Ja siinä runoilija kehitteli ensimäisenä ihanteena
raa'an voiman ihannetta, verisen miekan ja raskaan nyrkin ihannetta.
Sen ihanteen sankariuden huippu on kreikkalaisten suuri Akilles
verisine vaunuineen. Sitte seuraa rahan ja vallanhimon ihanne. Sen
huippusankari on Napoleon. Tämän ihanteen liepeissä ihmiset vieläkin
riippuvat. Mutta kaukonäköisille jo häämöttää uuden ihannekauden
loistava ilmestys. Se on neron ja henkisen suuruuden ihanne. Kulta jo
silloin ymmärretään kuolleeksi metalliksi, joka vain alhaisia himoja
kutkuttaa, panee ihmisen ihmistä, valtakunnan valtakuntaa vastaan. Ja
tämän kolmannen kauden ihanne on suuri runoilija, joka loistaa ja
säihkyy yli koko maapallon kuin viiden penikulman läpimittainen
sähköaurinko Himalaijan huipulla. Viimeinen ja neljäs ihanne on
rakkauden ihanne. Suurin on se, joka enimmin voi rakastaa. Ja silloin
saapuu Kristus maan päälle, joka on taivaaksi muuttunut. Sillä silloin
vasta on hänelle tunnustettu täysi kunnia ja hänen oppinsa korkeimmaksi
ihanteeksi nostettu.
Akilles istui ja mietti. Nyt me elämme vasta toisen ihannekauden
loppuaikoja. Kuinka paljon kyyneleitä, kuinka paljon verta, kuinka
paljon särkyneitä sydämiä onkaan ennenkuin viimeiseen ihannekauteen
päästään! Vielä ei ole rahakaan tunnustanut mahdottomuuttaan tuoda
onnea maan päälle. Entä sitte vielä samallainen tunnustus säihkyvältä
nerolta, suurelta, suurelta järjeltä...! Kunnes lopuksi rakkaus tanssii
näyttämölle ja heittää epätoivoisen ihmissuvun päälle siunaten hellät
kätensä.
Tarvitaan vuosia tuhansia, ... kymmentuhansia ... miljoonia...
Paljon särkyy ja paljon luodaan, kunnes ihmiset jokapäiväisenä
elämänään alati elävät sellaista elämää, jota nyt vain onnellisimmat
ihmiset parhaimpina hetkinään vilaukselta tuntevat...
Akilleelle tuotiin kirje, jossa oli outo käsiala. Se tuoksui
parfyymille. Ja oli siis lähtenyt hienosta paikasta...
Patruuni Lennart Berg pyytää häntä kohta tulemaan luokseen kohtelijain
sanoin.
Akilleella nousi veri päähän. Nyt olisi pukeuduttava haarniskaan ...
nyt odottaa kova ottelu...
Hän valmistautui huolella ja lähti. Soittaa konttorin ovella. Vastassa
on itse patruuni hyvin kalpeana ... kuin sairaana...
Konttorihuone on tummatapettinen, siinä on suuri kassakaappi, korkeita
kirjoituspulpetteja, rautasohva, puoli tusinaa bambutuoleja ... kamalan
jähmeä huone ... tässä on metallin kylmyyttä ... kuollutta ...
jäykkää ... runotonta...
Patruuni tapailee sanoja ... hänen kielensä on pehmennyt ja sorahtelee
kuin olisi hän juovuksissa. Muutenkin on hänen käytöksensä arkaa ...
hätäytynyttä...
Akilles ilostuu ja varmistuu.
-- Sinä olet siis Akilles Tuira, joka...
-- Olen.
-- ... olet asunut ... minun vanhan kotini leipomossa ... kuinka äitisi
jaksaa...?
-- Kiitoksia. Hän voi hyvin.
-- Niin. On s-sattunut i-ikäviä s-seikkoja ... onko äiti koskaan
s-sanonut, kenen s-sinä olet po-po-ika?
-- Ei ole sanonut.
-- Hm...! Tahtoisitko lähteä äitinesi tästä kaupungista pois etkä
koskaan palata...? Minä annan mukaan suuremman summan rahaa...
-- Mutta miksikä? Sentähdenkö, että minä rakastan Ellaa?
-- Tst!
-- Mutta minä rakastan Ellaa... Enkä minä myö itseäni...
-- Tst! Ella on jo menossa kauas pois ... viime yönä lähti ... lääkäri
määräsi ... meitä kohtasi suuri suru ... konsulinna kuoli eilen
illalla...
-- Mitä...? Ella poissa? Ja konsulinna kuollut...
-- Niin ... paljon surua. Mutta suostutko lähtemään äitinesi pois?
-- Mutta miksi kaikki tämä? Palaako Ella...?
-- Palaa ja ei palaa... Mutta häntä et koskaan saa ... siihen on
ylipääsemätön este ... jota en minä etkä sinä voi voittaa... Mutta on
parasta hiljaisuudessa selvittää asia... Tämä on jo kyllin kiusaava
juttu... Minä annan viisikymmentä tuhatta, jos menet äitinesi etkä
koskaan palaa. Kaikki on sitte umpeen painettu...
-- Mutta sanokaa syy!
-- Miksi tiedustella syitä...?
-- Että voin tehdä päätökseni.
-- No niin. Äitisi nuorena oli kuumaverinen ja minäkin olin liian
raju ... ja ... ja...
-- Te siis olette minun isäni...?
-- Olen ... vastasi konsuli hiusrajaan asti punaisena.
Akilles lähetti pitkän, vihlovan, ilkeän vihellyksen. Hänen päänsä
tuntui halkeavan...
-- Mutta miksi nyt vasta tämä tieto... Ja apu...?
Akilles tapasi sohvaa istuaksensa. Sillä hänen päässänsä meni huikeasti
ympäri ... silmissä sähisi ... korvissa huumasi ... suonet löivät kuin
paljat.
-- Ja te olette siis saanut aikaan sen luonnottoman suhteen, että veli
on rakastunut sisareensa ... sisar veljeensä ... tietääkö Ella?
-- Ei tiedä. Eikä saa koskaan tietää. Häntä pelastaaksesi lähde...
-- Minä lähden. Mutta en teidän rahoillanne. Te olette monenkertainen
murhamies ... konna ... lurjus ... maailman suurin pyöveli...! Kirous
synkkä kuin helvetin tuska päällenne...!
Patruuni otti setelitukon, paksun ja pullean. Ja ojensi sen.
Akilles otti. Ja viskasi sen patruunin kasvoille, että mäjähti. Sinne
se sitte vierähti lattialle.
Akilles lähti. Hän oli purppuran punainen. Aivan ylevän kaunis kuumassa
vihassaan. Suuressa mielenjännityksessä hän astui kadullakin avopäin,
hattu puhtaan valkoinen kädessä...
Vastaisen rakennuksen ikkunassa oli nuoria herrasneitiä, jotka siihen
kokoontuivat häntä näkemään muka salaa.
-- Katsokaa, kuinka hän on koketti, tuo samainen, joka vielä äsken
kyökin rappusilla söi, kun kantaa hattuaankin kädessään kadulla. Tahtoo
näyttää kauniita hiuksiaan ... puhui muuan.
-- Ella Bergin sulhanen. Mutta Ella on lähetetty ulkomaille ...
pakoon...
Seurasi huikea nauru.