Suuret, korkeat, valkoiset sillat. Ja niiden alla mahtava koski
kolmihaaraisena vielä puristettuna jäiseen teräsvyöhön. Mutta se vyö
monesta kohdasta oli rikki ja rikkeimissä hirveitä virveleitä ... härän
silmiä ... vaahtoa ... kuohua ... ahdistetun elämän riehuvaa
innostusta...
Jään alla pauhasi salainen virta ja tuolla ylempänä oli vuoria, ladotut
toistensa päälle kasautuneista mahdottoman suurista jääteleistä. Niitä
oli jättiläisen käsi sinne nostellut ja ne hohtivat ja paistoivat
auringossa kristallikummuilta. Kun ne lähtivät liikkeelle, niin
ympäristö oli vapiseva. Sillä jättiläinen oli heräämäisillään. Ja
raivostuneena se repisi rikki sen rinnoille lasketun ... pinnistetyn
kylmän vyön ... ojentaisi vapautuneena käsivartensa ja syleilisi liian
voimakkaasti sen kupeille laitettuja, pieniä ihmiskäden nostamia
tavara-aittoja. Kunnes taas talttuisi. Ja laineillaan kaupunkilaisille
kultaa kantaisi ylimaan korvista. Sillä tämä joki oli miljoneerien
elämän suoni.
Tänä talvena oli jättiläisen uni ollut tavattoman sikeä ja tavattoman
pitkä. Ja sitä rajumpi olisi herääminen...
Se jo uhkasi purkautua tuhansien, miljoonien voimalla ... kuka
insinööri mittaisikkaan sen voiman rajuimman tulvan aikana!
Äärellä oli merikoulu. Kun tuolla ylhäällä, penikulmien päässä jäät
alkaisivat liikkua, niin silloin rautavanteinen pallo merikoulun
harjalle nostettaisiin merkiksi kaupunkilaisille, että nyt on taas
tulossa se historiallinen hetki, jolloin ylimaan jäinen sydän sulaa ja
kylmän talvensa mereen viskaa kuohuvana, vimmattuna, ärjyvänä,
hävittävänä tulvana. Pois silloin arat sielu:! Silloilla parveili koko
kaupunki. Sillä kaikki olivat jännitetyt ja kaikki tahtoivat nähdä ...
jotain suurta ja hirveää...
Akilles oli eilen illalla saapunut pääkaupungista tutkinnoista. Hän oli
valmis ylioppilas. Ja hän oli häikäisevän loistava ylioppilas.
Korkeimmat arvosanat ... uusi pääkaupungissa laitettu puku ... otsalla
mustakiharaisella valkoinen lyyrylakki ja sen alla haaveksivat silmät,
terveet, punakat posket...
Hän nosteli tuttaville hattuaan, nauroi ja oli iloinen... Tässä kulki
Ella erään naistuttavansa, hienon neidin kanssa. Akilles tervehti
komeasti ja pyörähti rinnalle. Sillä hän luotti valkolakkinsa
arvotettuun mahtiin. Ja Ellan silmät sädehtivät niin kiehtovina, kuin
kutsuvina.
-- Tervetuloa! toivotti Ella raikkaasti.
Naistuttava huomasi joukosta pilkallisia silmäyksiä ja sopivassa
tilaisuudessa jättäysi pois seurasta.
-- Nyt olen vapaa nuorukainen... Ja minun edessäni on koko maailma ...
elävänä ruusutarhana ... puhui Akilles.
-- Olet. Ja minä sydämestäni onnittelen ... puhui Ella.
Kaikki heitä kääntyivät kummissaan katsomaan.
-- Ihmettä että ihmiset, jotka asuvat tällaisen luonnon keskellä ja
saavat joka kevät kuulla sellaisen jylhän ihanan vapauden laulun kuin
tämän kosken jäistään purkautuminen on, ovat niin pikkusieluja, niin
hometta aivoissa ... se on surkeaa ... ja ne eivät ymmärrä luontoa ...
puhui Akilles.
Ellakin silmäsi ympärilleen. Ja näki kylmiä katseita, kylläisiä,
ilkkuvia katseita...
-- Tuolla tulee Lotti-täti! Herra Jumala! huokasi Ella.
-- Luota minuun! Minä olen voideltu uhmaavan sankarin öljyllä!
Lotti, kun näki heidät, ulompaa kiersi kiehuvin silmin. Ja hänen piti
lähteä kohta pois kaupunkiin, sillä hän oli häpeästä haljeta...
Sellaista hävitöntä rohkeutta Ellaltakin...!
Mutta Ella tunsi sisässään myös uhmaa. Hän ei häpeä rakkauttaan.
-- Nyt nähköön koko kaupunki!
Ja koko kaupunki näki ja kummastui. Ella ja Akilles vetivät suurempaa
huomiota puoleensa kuin tuo riehuva koski, jota he -- kaupunkilaiset --
nimenomaan olivat tulleet katsomaan.
-- Sinä kirjoitit minulle, ett'et sinä jaksaisi kohota ylös tähtiin. Ja
minä ymmärsin, että se oli näiden pienten sielujen likainen kulta, joka
kai sinunkin huumasi. Minulla kun ei ole sitä...
-- Ei, ei se ollut kulta...
-- Se oli sitte minun alhainen syntyperäni...?
-- Ei sekään...
-- Oli sitte minun häpeällinen syntymäni...?
-- Niin ... rakas Akilles ... ei puhuta siitä nyt. Minä olen muuten nyt
niin onnellinen...
Ella oli aivan tulipunainen.
-- Minä tunnen nyt rohkeutta. Ja tahdon leikata juurta myöten, vaikka
kävisi kipeääkin... Olen huonoa syntyä ... sen luulen varmasti
tietäväni... Mutta onko se minun syyni...? Minkä voi ruusu sille, että
luonto asettaa sen kasvamaan lantakasaan...? Eikö se siltikin ole
ruusu...?
-- Kullan ja rikkauden rinnalle asetan vastakohdaksi sinun kykysi...
-- Jo alat kohota?
-- Alhaisen syntyperäsi vastakohdaksi asetan sinun siveellisen
puhtautesi...
-- Menetkö yhä ylemmäksi?
-- Ja sinun huonon syntysi ... niinkuin sanot -- ja Ella taas punastui
-- sinun suuren sielusi...
-- Ja niin pääset taas tähtiin! Ja allemme jää matala maa ja nämä
pienet ihmiset rikkauksineen, suurine sukuineen ja inhottavine
paheineen...
-- Olen lukenut "Paul ja Virginian". Ja paljon miettinyt pitkinä ...
pitkinä öinä ... joina en unta saanut, vaan sinä silmissäni väikyit.
Elämä ilman sinua on minulle kuolema... Tulkoon, mitä tulee ... minä
olen sinun...!
Akilles oli temmata Ellan kuumaan syleilyyn. Mutta muisti aseman.
Samalla hän huomasi, että he olivat vain kahden sillalla ... että
heidän jalkainsa alla natisi ... repeili ... purkautui...
Heille rannalta hirveästi huudettiin, viuhdottiin nenäliinoilla,
ojennettiin käsiä ... ja huudettiin.
Akilles silmäsi ylös koskelle. Sieltä tuli hirveitä jääsaaria, vesi
korkeana kuohui ... räiski ... paukkui ... pamahteli...
Ja silta liikkui heidän jalkainsa alla liitoksissaan. Se tuntui
murenevan ... särkyvän...
Nyt välähti Akilleelle hetken vaara. Hän tempasi Ellan syliinsä ja
juoksi henkensä takaa hajoavalta sillalta kohti rantaa.
Ja pääsi sinne juuri kun silta meni murskauneena tulvan mukana. Tuo
väkijoukko rannalla hänelle hurrasi ja oli innostunut. He olivat
unhottaneet säätyerotuksen...
Mutta Ella oli pyörtynyt ja vietiin virvotettavaksi läheiseen taloon.
Suuri silta meni tulvan mukana, silta ja paljon muuta.
Se purkaus oli tullut niin äkkiä. Mutta jo tovin oli rautavannepallo
merikoulun harjalla ollut.
Akilles ja Ella eivät vain olleet huomanneet, eivät huomanneet
sitäkään, että sillat jo aikaa olivat tyhjenneet ja he vain kahden
siellä kulkivat.
Akilles lähti kotiinsa aivot täynnä mietteitä, aaveita, näkyjä...
Hänellä oli nyt itsensä vuokraamina kamari ja kyökki ja omat
huonekalut. Tuomari oli auttanut.
Äiti siellä kyökissä iloisena kalkutteli.
Mutta Akilles ryhtyi kirjoittamaan runoa jättiläisestä, joka nukkui ja
jonka seljästä kääpiöt kultaa kaivoivat kynnet toistensa veressä
sulasta kateudesta riidellessään. Oli vain kaksi toisesta ilma-alasta
-- tähdistä -- kotoisin olevaa olentoa, poika ja tyttö, jotka eivät
koonneet kultaa, vaan rakastivat ... lempivät ... elivät henkiselle
sopusoinnulle ja halveksivat noita kääpiöitä, heidän kultaansa, heidän
riitaansa, heidän verisiä kynsiään. Kääpiöiden kirkunnasta herää
jättiläinen. Liikkuu. Ja kääpiöt koloonsa karkaavat, kultansa
unohtavat. Mutta tyttö ja poika parhaallaan laulavat rakkauslaulua,
ihanaa kuin illan satakielen sävel. Jättiläinen lauhtuu, sievästi
lempivät syrjään siirtää ja panee heidän helmaansa kouran helmiä ...
maan parhaita jalokiviä. Kääpiöt kun sen näkevät, häpeävät pelkoansa,
lankeavat pojan ja tytön jalkoihin ja pyytävät, että poika ja tyttö
opettaisivat heitäkin rakastamaan.
Akilles lähetti runon Ellalle tuoreiden ruusujen mukana.