Ellan ja Akilleen laskiaisen vietosta kerrottiin Lotti-rouvalle, sillä
hänet tiedettiin suvun kunnian ja arvon araksi vartiaksi. Ja ihmiseksi,
joka tahtoi kaikkeen sekaantua, kaikki järjestää oman hienoutensa
mukaan. Hän oli kaupungin pikkumaisten ihmisten pikkumaisimpain
pyyteiden tulitorni, majakka, joka säteili kaikista kopeimpien
kuningattarena.
Nyt hän oli pitämässä kotitarkastusta Ellan kamarissa. Ja mitä hän oli
löytänyt? Rakkauskirjeitä tusinoittain, runoja satamäärin...!
Hieno pastorin rouva istui sohvalla Ellan kamarissa yksinään ja
hämmästyksestä huudahteli. Paraallaan hän luki yhtä rakkauskirjettä ja
huudahteli. Toisinaan nauroikin.
Mutta yhtäkkiä hän kimpousi suuttuneena sohvalta ja huusi:
-- Ella!
Vastaista ei kuulunut. Hän meni kamarin ovelle ja huusi lujemmin:
-- Ella! Paikalla tänne!
Jostain ulompaa kuului Ellan vastaus:
-- Täti on hyvä ja odottaa hetken ... hyvin vähän aikaa...
-- En jaksa odottaa! Tule kohta!
Ella tuli. Ja näki kirjeet! Hän kalpeni ja änkytti:
-- Mutta kenen luvalla?
Lotti-rouva kysyi huulet julmasti jäykkinä Ellalta:
-- Niin. Kenen luvalla?
Ja samalla hän näytti kirjettä. Ella tempasi sen tätinsä kädestä ja
samalla muut levällään olevat paperit ja viskasi palavaan uuniin.
-- Juuri sinne! Oikein teit! huusi pastorin rouva.
-- En luullut tätiä niin halpamaiseksi...
-- Enkä minä sinua niin raa'aksi! Hyi! Sinä, joka olet yhdestä
kaupungin arvokkaimmista ja rikkaimmista perheistä, antaut
rakkaussuhteisiin palkkapiian pojan kanssa, hänen kanssaan, joka asuu
tuolla meidän tunkion reunalla! Se on julman raakaa! Kaikki meidät sinä
häpäiset! Ja ennen kaikkea farmorisi, joka on kaupungin arvotetuin
vanha rouva.
-- Akilleesta tulee suuri mies. Sen on farmori itse sanonut.
-- Joo. Mutta nyt hän on vielä pieni...
Lotti nauroi. Ella itki.
-- Täti on hyvin ilkeä! Eikä minulla ole mammaa, joka minua
pelastaisi... Ei ole koskaan ollut... Tuskin isääkään... Eikä veljiä...
Tässä suuressa talossa olen aina saanut olla yksin ja nähdä aina vain
niin kauas kuin muistan isoäidin arvokkaat harmaat hiukset ainoana
seuranani... Akilles yksin on minulle seuraa pitänyt, yksin hän minua
ymmärtänyt... Oli luonnollista, että minä häneen rakastuin...
-- Tuhannesti hyi! Minua kiusaa tuo epähieno ... tuo raaka ... typerä
puhe... Sinä rakastuit -- häneen! Etkö siis tiedä, että Akilles on
isätön lapsi...?
Ella säikähti. Hän tapaili tuolin selustimesta kiinni, sillä hänen
jalkansa eivät olleet varmat.
Mutta Lotti-rouva riehui:
-- Minä kutsun paikalla farmorisi tänne ja asiasta pidetään tutkinto.
Ja silloin, Ella, sinulla on julman ikävä. Me lähetämme sinut pois
kotoa, että nämä suhteesi kylmenevät. Vaikka vuodeksi kahdeksi me
lähetämme. Sinä olet laskiaisena koko kaupungin silmissä häpäissyt
sukusi... Voi hirveää sitä hienon tavan puutetta...!
Pastorin rouva otti nenäliinansa ja istui itkemään.
-- Koko kaupungin herrasväki nauraa meillä nyt sinun tähden!
-- En ole ketään häpäissyt! Laskin yhdessä Akilleen kanssa. Mutta
siellä laski paljon muita. Eikähän laskeminen lie häpeällistä ainakaan
sille, joka ei ole papin rouva, puolusteli Ella ja terästyi.
-- Mutta hänpä on huonoa sukua ja niin säälittävän köyhä...
-- Hänellä on rikas sielu ... hänellä ovat korkeat ajatukset ...
teillekin, täti, olisi kasvattavaa kuulla hänen puhuvan...
-- Huh! Huh! Sinä siis aiot hankkia meille skandaalin?
-- En aio...
-- Mutta mitä sitte?
-- Odottaa.
-- Ketä?
-- Odottaa.
-- Ketä?
-- Omaa itseäni.
-- Mistä?
-- Unelmien huumauksesta.
-- Ja katkaiset suhteen?
-- Ainakin toistaiseksi. Akilles ja minä tarvitsemme molemmat
kehitystä ... tunteissa...
-- Jori Fellmanhan sinua rakastaa. Ja minun täytyy ilmoittaa asia
isoäidille. Tämä on perhesalaisuus.
-- Jos täti sen tekee, niin minä poistun kohta tästä talosta, jota
tähän asti olen kodikseni sanonut. Jori Fellman on minulle mahdoton.
-- Ethän seurustele enää Akilleen kanssa?
-- En ... toistaiseksi. Odotan, mitä hänestä tulee.
-- Hyvä niinkin. Asia jääköön sitte näin!
Lotti suuteli Ellaa kiitokseksi ja meni. Mutta hän poikkesi konsulinnan
luo ja hän oli saanut yhden Akilleen kirjeen kätketyksi taskuunsa ...
kaikista mehuisimman.
Äitinsä luona pastorin rouva sai aikaan sen, että Annalle pantaisiin
vuokrasta tehtäväksi kartanon puhdistus.
-- Ja kyllä on Akilleellakin aikaa auttaa siinä äitiään. Nyt se
kuljeksii vain laiskana ja ylpistyy, oli Lotti lopuksi sanonut.
Tällä tavalla tahtoi Lotti Akilleesta tehdä lumirengin Ellan ja muiden
silmäin edessä. Niin että Ella rupeaisi inhoamaan Akillesta.
Ella oli sulkeutunut kamariinsa hiljaiseen itsensä tutkisteluun.
Sillä mitä tiesi Lotti-täti! Että Akilles on ... hyvä isä! ... että
Akilles on isätön lapsi...!
Se oli hirveän rumaa. Ja Ellasta tuntui kuin jotain likaa olisi
laskeutunut Akilleen valkoiselle sievälle otsalle ... jotain inhottavaa
likaa, jota hyväsukuiset ihmiset karttoivat kuin pahaa ruttoa. Sillä
isätön lapsi on hyväin ihmisten seurassa kovin epähieno olento ... sen
pukukin lemuaa synnille ja paheelle ... sen koko olemus on lihallinen
ja aistillinen...
Hänkö voisi sellaista rakastaa...?
Ellaa inhotti. Akilles oli joutunut hänen silmissään istumaan kuin
törkyiselle rikkaläjälle, jonka kupeet tuoksuavat kaikelle
mahdolliselle pahalle, jonka juurella on haisevaa mätää...
Samassa ajoi sielun silmään oman suvun kuuluisa kulkue. Siinä oli
kauppaneuvoksia, siinä oli suuria tehtailijoita, siinä oli korkeitakin
virkamiehiä, siinä oli kokonainen karavaani komeita, arvokkaita,
hienoja ihmisiä, jotka jo mielikuvitus puki parfyymituoksuun.
Ja Jori Fellman? Oli suurta kaupungin sukua, oli ylhäinen, oli komea,
niin tavattoman liukas ... kerrassaan loistava!
Mutta ryypiskelijä ... elostelija...
Ella siirsi hänet mielestään kokonaan syrjään.
Akilles sentään sytytti ja säihkyi kuin raketti!
Ella tunsi tarvetta mennä isoäidin luo.
Siellä konsulinna istui hienosti kalustetussa huoneessaan ylevän
arvokkaana tuuhea tukkansa aivan harmaana. Ja luki rillit nenällä
jotain paksua postillaa.
Ella pyysi anteeksi, että hän häiritsi. Ja tuokion he istuivat aivan
ääneti.
Sitte Ella pyysi isoäidin kertomaan omista sukulaisistaan, varsinkin
niistä, jotka olivat kaikista ylpeimmät ja kaikista ylhäisimmät.
Konsulinna katsoi kummastuneena Ellaan.
-- Mistä tämä päähänpisto?
-- Se on vain satunnainen uteliaisuus.
Konsulinna kertoi:
-- Kaikista ylpein ja ylhäisin oli minun tietääkseni isoisäsi,
konsulin, sisar Betty Berg. Mutta hän taittoi niskansa rakastumalla
isänsä konttoristiin.
Ella punastui. Mutta ei sitä isoäiti huomannut.
-- Mitenkä niin kävi? ehätti Ella kysymään.
-- Niin se kävi.
-- Entäs sitte?
-- Betty lähetettiin Englantiin sikäläisten sukulaisten luo. Mutta
hän...
-- Mutta hän?
-- Miksi minä oikein kerron tätä sinulle? Ei. Se saa olla jo unhoon
peitetty...
-- Kulta farmor! Pitäähän minun tuntea oman sukuni historia!
-- Onko se niin välttämätöntä?
-- Oi minä pyydän.
-- Hän karkasi sieltä, tuli Hampuriin...
-- Oi!
-- Tuli Hampuriin, jossa tuo konttoristi odotti. Ja siellä he
yksinkertaisesti vihittiin. Vielä elänevät kurjuudessa jossain pienessä
Saksan kaupungissa...
-- He kurjuudessa! Ja meillä on miljoonia!
-- Kaikki sukulaiset ovat Betyn unhottaneet! Ja isoisäsi suoraan kirosi
häntä...
-- Trrrr! Niinkö julmasti!
Ella säikähti.
-- Minkälainen tuo konttoristi oli, joka niin lumosi?
-- Hän oli kaunis kuin vahakuva. Ja soitti viulua. Ei kukaan osannut
soittaa niin kauniisti kuin hän. Sitte elättikin hän itseään jossain
saksalaisessa orkesterissa, joka huvitti pikkukaupunkilaisia. Niin. Hän
oli vaarallisen kaunis mies. Ja Betty itse teki runoja...
-- Runoja!
-- Muuten oli Betty saanut mitä huolellisimman kasvatuksen. Hän oli
ollut monen monta vuotta ulkomailla, sillä hän oli ollut isänsä,
kauppaneuvos Bergin, rakkain lapsi. Kieltämättä hän oli siihen aikaan
tämän kaupungin hienoin herrasneiti, niin hieno, ettei kukaan hänen
omasta säädystään rohjennut häntä kosia. Ja hän tahtoi olla hirveän
itsenäinen. Isänsä kanssa suvaitsi hän usein kiistellä ja nauraa hänen
vanhoillisuuttaan. Mutta hän kuitenkin taittoi niskansa...
-- Akilles sanoisi, että hän eli edellä omaa aikaansa.
-- Akilles?
Konsulinna katsoi hyvin pitkään Ellaa.
-- Akilles? Miksi juuri Akilles?
-- Akilleshan on hyvin viisas.
Ja Ella kovin punastui ja hätääntyi.
-- Seurusteletko sinä Akilleen kanssa?
-- Hyvin harvoin...
-- Minä luulen, että teille molemmille on edullisempi, ettette ole
yksissä. Olette niin kovin kokemattomat. Akilles on hyvä poika... Mutta
sittekin... Minä pyydän, että kartat häntä... Se on vanhan farmorin
viisas neuvo.
-- Muuten minuakin odottaa Betty Bergin kohtalo ja suvun kirous ...
ajatteli Ella, mutta ei puhunut mitään.
Hän kiitti isoäitiä kertomuksesta ja lähti.
-- Miten monta yhtymäkohtaa minun ja Betyn elämässä jo nyt! huudahti
Ella huoneessaan.
Ja heittäytyi sohvalleen itkemään. Mutta sitte hän nousi
päättäväisesti.
-- Tuo konttoristi lie silti ollut kunniallista sukua...
Ella ryhtyi kirjoittamaan Akilleelle aivan lyhyesti:
-- Olen tutkinut itseäni ja huomaan, että minä en jaksa kohota ylös
tähtiin. Minussakin on liian paljon poroporvaria. Luen sen ympäristön
vaikutukseksi. Meidän suhteemme antavat jo aihetta perhehuoliin täällä
yläkartanossa. Tunnen että minulla on suuria velvollisuuksia heitä
kohtaan. Meidän pitää hillitä itseämme ja -- erota ajoissa! Ella.
Kirje vietiin Akilleelle leipomoon salaa...
Se oli kova kirje! Voi miten tyly kirje se oli!
Ja Akilles luki sen vielä kerran. Ymmärsi hän sen jo syvyyksiä
myöten...
Mutta jos Ella on noin ... noin ... pikkusielu ... niin ei hän
ansaitsekaan hänen rakkauttaan ... joka on korkea ... yläpuolella
elämän pikku pyyteiden...
Akilles lähti ulos. Kirje tukahdutti häntä. Paljon oli hän saanut
pilkkaa jo kärsiä siitä laskiaisesta siellä mäessä ... olivat pilalle
viillelleet koulun eteisessä hänen kalossinsa ja päällysnutun
repineet ... ja puheillaan piikittäneet ... mutta tämä kirje oli
sentään kaikista kirvelevin ... se vaikutti kuin suola haavaan ...
hyvänen aika, miten ihmiset ovat mataloita...!
Mutta mihin hän kulki? Hän lähti kauppaneuvos Fellmanille
päivälliselle. Ja joutui -- Ellan kamarin ikkunan alle!
Kiiruusti hypähti hän pois. Ja kulki ... kulki...
Hän ei saa Ellaa pelottaa... Sillä tyttö on arka lintu ja sen
pesää vahtivat mustat yököt... Mutta tämä on hänellä -- Ellalla --
vain satunnainen päähänpisto ... ovat varmaan pelotelleet ...
uhkailleet ... häntä ... tyttöraukkaa...
Akilles käveli ja mietti. Oli kova kevätpakkanen. Vihainen viima
puristi veret kylmiksi. Se otti kuivaavasti kasvoihin ja pian
kohmetutti ne. Ja kun se pisti, pisti se säälimättömästi kuin
mehiläinen.
Pää oli Akilleella painuneena rintaan ja kädet, jotka olivat punaiset
kylmästä, kopeloivat päällysnutun taskunpohjaa. Mutta silti jäi niistä
osa ulkopuolellekin kun taskut niin matalat olivat. Viima vihaisena
pääsi juoksemaan avonaista hihaa ylös ja selkärankaa värisytti.
Kalossia ei ollut -- ne kun armaat toverit olivat viillelleet -- ja
kengät olivat pohjista vähän hajalla. Akilleen hento vartalo värisi
kovasti.
-- Ellan kirje on sukulaisten pelotuksen aikaansaama. Siinä se!
Akilles joutui hajamielisenä viimeinkin Fellmanin talon portille,
paikoille, joista oli lähtenytkin.
Muissa taloissa sai Akilles syödä herrasväen pöydässä, kun herrasväki
ensin oli syönyt. Mutta Fellmanissa syötettiin häntä kyökissä. Ja
täällä oli jumalattoman ärtyinen, vanha, uppo häijy kyökkipiika... Hän
oli kovin paljon myöhästynyt nyt...!
Tämä ruokakierto -- hyi kuin se oli alentavaa nuorelle, terveelle,
uhmailevalle ylioppilaskokelaalle, joka hakkaili miljoneerin tyttöä...!
Fellmanin kyökissä tuoksui maajas ruoan haju. Tämä kyökki oli suloinen
paratiisi kerjäläisestä. Loimoava tuli paloi hellan uunissa, vesi
kuumana säiliössä pihisi ja pehmoinen lämpö ja voimakas ruoka muodosti
kerjäläisen nenälle tuoksun, joka oli suorastaan herkullinen. Seinä
täysinäisenä hohti kiilteleviä metalliastioita ja valkoinen
kaakelihella oli hyvin komea.
Mutta Akilles oli tällä kerralla tavattoman hajamielinen. Kyökkipiika
sai kaksi kertaa käskeä häntä ruoalle.
Akilles söi, mutta ruoan makua ei hän tuntenut.
-- On sillä taas herralla omat tuulensa! Miksi et syö? kähisi
kyökkipiika.
-- Maija ei viitsi suuttua, pyyteli Akilles.
-- Ja miten se kantaa luntakin sisälle! Aivan on lammikko jalkaisi
luona. Saisipa olla maisterilla kalossit.
Akilles hämillään nenäliinallaan pyyhki kenkiään ja lattiaa kohdaltaan.
Se Maijaa nauratti ja huvitti.
-- Milloin se maisteri tulee tutentiksi?
-- Olisi toivo, että tänä kevännä.
-- Et kai tutenttina maleksikaan minun vastuksenani.
-- Maija on aina niin leikkisä.
Kun Akilles palasi kotiinsa, oli äiti hyvin pahalla tuulella.
-- Tässä kävi juuri konsulinna sanomassa, että minun nyt tästä puoleen
pitää ruveta hyyrystä luomaan lumet kartanolta ja kadulta. Ja suvisin
sitte muut roskat. Oh! Kyllä kai ne vielä meidät tästä poiskin ajaa.
Sietämättömäksi alkaa tämä elämä käydä. Pitoihin ei minua enää tarvita.
Vaatteita ei minun anneta enää silittää. Muka likaan ne. Ja tänäkään
päivänä en ole vielä syönyt Jumalan jyvää, valitti Anna ja pillahti
itkemään.
Hän oli jo aivan kulunut ja kulmikas.
Ulkona kaareusi harmaa taivas. Sen näkeminen oli ilotonta. Ilma siellä
ulkona vonkui. Kuulosti kuin sitäkin palelisi. Suuret lumikinokset
olivat kartanolla luodut vuoriksi ja laidat olivat jyrkät kuin järvestä
kohouvan kallioisen rannan. Olikin tänä talvena tullut kovasti lunta.
Eikä kumma, että Anna itki, kun hän ajatteli sen vaivaloista luomista
ja suuren kartanon puhtaana pitämistä, hän -- vaimoihminen! Hän, joka
ennen tuolla päärakennuksen salin parkettilattialla konfektitarjotinten
kanssa liukui...
Akilles ymmärsi, että Ellan kirjeen ja tämän määräyksen kanssa oli
yhteyttä...
-- Me muutamme pois, äiti! Sanokaa niin konsulinnalle. Minä käyn
tuomarilta pyytämässä puhtaaksikirjoitusta ja rupean antamaan tunteja.
Panen öitä lisäksi. Olemme jo liian kauan olleet herrasväen jaloissa.
Äidin silmät loistivat. Hän syleili Akillesta.
-- Enkä enää syö noita viheliäisiä armopaloja. Minä tunnen voimani
kasvavan. Mutta nyt sano, äiti, minulle, mikä mies oli isäni! Se tieto
on minulle kullanarvoinen.
-- Ei -- ei. Sitä et saa tietää, vaikka minut tähän lävistäisit!
Anna jähmettyi aivan harmaaksi kasvoiltaan. Nyt jo Akilles ymmärsi.
-- Sinä kai rakastit häntä liian paljon ... ja hän petti...
-- Sinulla on, rakas Akilles, liian huono äiti. Ja sinä kärsit siitä.
Minä sen ymmärrän. Mutta sinä, kulta Akilles, älä särje naisen sydäntä!
Ja tule sinä Jumalan avulla paremmaksi kuin sinun huono äitisi!
Äiti itki hirveästi. Mutta Akilles lohdutti. Lupasi mennä ostamaan
ruokaa ja tuomariin noutamaan kirjoituksia.