_Karna_ (koettaa viedä hänet syrjään toisen pöydän luo). Hys, hys, niin
--. Katsotaanpas näitä kauniita vesivärimaalauksia, neiti Zinkbauer.
_Neiti Zinkbauer_ (tulisesti). Ei, ei, ei, he tahtovat ajaa asiaa
petoksella, -- ja niin tulee kahvi yhtä läpikuultavaksi kuin juorut...
Aivan niinkuin silloin, kun Althausen vainajaa vietiin -- Niin niin, --
saatiin vaan yhä enempi sikuria ja vatsavaivoja.
_Rouva_. Vanhus parka!
_Neiti Solenfeldt_. Voi, voi, että neiti Zinkbaueria jo voi noin
lapsettaa --
_Neiti Svane_. Voi -- tuntuu siltä kuin en saisi enää sanotuksi
sanaakaan siitä, mitä minun piti sanoa.
_Neiti Solenfeldt_. -- että voi purkaa tuommoista surkeaa sisäistä
katkeruutta, suoraan sanoen.
_Neiti Svane_. Niin, siinä sen näkee, mikä ihmisestä tulee, jos ei
hänellä ole todellista sisäistä rauhaa ja vanhuus ja heikkous saavat
niin valtaansa, ett'ei hän enää voi peittää sydämmensä ajatuksia...
KONSULI nousee rappusia, puutarhurin seuraamana, jonka kanssa
puhelee ja kääntyy vähä väliä hänen puoleensa. Hän pysähtyy
kesähuoneen ovelle ja kuuntelee naisten puhetta. Puutarhurilla
on suuri vihko sinisiä kukkia, jotka hän laskee kädestään ja
alkaa puuhailla kasvien kanssa verannalla. Tässä ja seuraavassa
näytöksessä on hän ilman puutarhuriesiliinaa.
_Neiti Svane_ (huomaa äkkiä konsulin). Mutta sitä syvempi olkoon
kiitollisuutemme niitä kohtaan, jotka niin siunatusti ovat huolehtineet
meistä hankkiessaan meille vanhoille kodin ja suojan ja katon päämme
päälle ja runsaat jokapäiväiset tarpeemme. Ei tarvitse meidän nousta
ylös neuvottomina toimeentulosta eikä panna levolle huolestuneina. Ja
kaukana meistä jokaisesta -- sen tohdin vapaasti sanoa -- on kaikki
valittaminen.
_Neiti Solenfeldt_ (joka myöskin on huomannut konsulin). Neiti
Zinkbauerin puheet tulivatkin niin odottamatta kuin rankkasade. Elkää
toki pitäkö sitä meidän mielipiteenämme, hyvä rouva Wulffie!
_Neiti Svane_. Eihän tosin kukaan voi edes ajatellakaan verrata meidän
kahviamme siihen mokka- ja javasekoitukseen, jolla te, rouva, niin
anteliaasti ilahdutatte meitä vanhoja joka jouluna. Mutta kun juo
todellinen kiitollisuuden tunne sydämmessään --
_Neiti Solenfeldt_. Niin, minulle ainakin tekee rouva Wulffien lahja
hyvää koko vuodeksi, niin että tunnen mitä kahvi on, uudesta vuodesta
uuteen vuoteen!
_Karna_. Mutta sittenhän neiti Zinkbauer on oikeassa.
_Neiti Zinkbauer_ (hypähtää ylös). Niin tietysti, -- siinä jouduitte
viimeinkin kiinni valtioviisaudestanne!... Tietysti on Zinkbauer
oikeassa, sekä mitä kahviin tulee, että potaattijauhoihin kermassa...
Entä teelehdet!... Entä kalkinsekainen sokeri, josta yhtähyvin voi
sanoa, että se on sokerinsekaista kalkkia, -- entä se, jota johtaja
antaa meille oikeana maalaisvoina --? Kyllä kai!
_Neiti Svane_. Rakas, hyvä, rouva kulta, elkää syyttäkö tästä meitä,
-- elkää asettako meitä raukkoja niin vaikeaan syytteesen... Hän tekee
meidät aivan onnettomiksi, tuo Zinkbauer!
_Rouva_. Ja johtaja Wilhelmsen, josta uskoimme niin hyvää, ja jolla on
niin suuri perhe!
_Neiti Zinkbauer_. Niin, juuri hän. Siinä te sanoitte oikean sanan!
-- perhe! -- Sinne kaikki tyyni menee. Niin se on, että kun he kuorivat
kerman, saamme me maidon.
_Karna_. Kuule, äiti, me selitämme isälle sen, niin kyllä asia
tutkitaan!
_Konsuli_ (tulee lähemmäksi). Ja-h, mitä on sanottava, hyvät naiset. Ei
pidä asettaa vaatimuksia liian korkealle. Pohjaltansa ne ovat
ainoastaan kuninkaat ja kapitalistit, jotka voivat olla varmat siitä,
että saavat kaiken puhtaana tässä maailmassa, maidosta, jonka lehmä
antaa, tähän havannaan tässä.
Naputtaa tuhan sikaristaan.
Sen harvinaisuuden saavuttavat ainoastaan Walesin prinssi ja jotkut
muut.
_Neiti Svane_. Niin niin, niin niin, herra konsuli! -- Suuressa
maailmanviisaudessanne olette te aivan oikeassa. Meidän on vaan
siunattava ja kiitettävä antajan kättä.
_Konsuli_. Niin, eiköhän liene jotenkin vaativaista, että me
pikkuihmiset tahdomme päästä vapaiksi kaikista väärennyksistä. Niinkuin
ei kaikessa, mitä nykyaika tarjoo, olisi useampia tai harvempia
prosentteja sekoitusta ja lisäystä! -- seurauksena kilpailusta --
maailman suurimmasta liikevoimasta!
_Neiti Solenfeldt_. Tuntuu aina konsulin puhetta kuullessa siltä kuin
yhtäkkiä avautuisi eteen portti, josta näkee laajalti yli oman
jokapäiväisen köyhän ajatuspiirinsä.
_Konsuli_. Erityisesti naistenkodille kasvatettua ja tänne hankittua
oikeata javaa, brasilialaista tahi mokkaa, tai sokeria oikeasta
länsi-intialaisesta sokeriputkesta ei johtokunta paraimmalla
tahdollaankaan voi hankkia arvoisien neitien nautittavaksi. Täällähän
valitetaan nyt yli koko maailman siitä samasta kalkista sokerissa ja
samoista värjätyistä kahvinpavuista. Johtaja, joka ostaa, valittaa,
kauppias, joka myy, valittaa, -- laitos, joka nauttii, valittaa --
_Neiti Svane_ (hätäytyneenä). Rakas, rakas rouva Wulffie, puhukaa te
hyvä sana puolestamme konsulille, ett'ei hän pahastuisi meille --
Surkeasti.
Mehän olemme niin vanhoja -- ymmärryksemme niin heikko, me tulemme kuin
lapset tänne luoksenne.
_Rouva_ (liikutettuna). Sinä kuulet itse, Wulffie!
_Konsuli_ (ärtyisesti, syrjään Karnalle). Lähetä heidät kotiinsa kukin
kahvikilonsa kanssa, niin tyyntyvät kyllä.
_Karna_. Mutta minusta tuntuu, että taloudenhoitoa olisi sentään vähän
tarkastettava laitoksessa, isä!
_Konsuli_. Pieni puhdistus, tarkoitat sinä... Hm, -- semmoinen
herättäisi vaan ikävää huomiota... Ja kaikki se parin, kolmen vanhan
neidin juttujen ja lavertelemisien johdosta --
_Karna_. Jahka minä huomenna yllätän heidät kahvin ääressä, niin minä
kyllä otan selvän!
_Konsuli_. Niin, niin, -- voimmehan sitten kaikessa tapauksessa antaa
johtajalle yksityisen muistutuksen.
Ääneen.
Mutta Linda, minä näen, mitä sinä ajattelet... lähettää neideille
jokaiselle kilon omaa erinomaista kahviasi?
_Rouva_. Ei, mutta mistä sinä sen keksit, Wulffie!
_Neiti Solenfeldt_ (nousten). Niin, sen voi jokainen totisesti sanoa,
ett'ei kukaan lähde lohdutuksetta tästä talosta.
_Neiti Svane_. Rakas rouva, ja rakas herra konsuli! elkää pitäkö meitä
semmoisina, jotka levittelevät perättömiä valituksia ja saattavat
rauhattomuutta laitokseen.
_Rouva_. Anna minulle puutarhahattuni, Elina kulta, niin saatamme
neitejä puistotietä, ja sinä etsit heille vähän ruusuja.
_Konsuli_ (rouvan pannessa hattua päähänsä ja neitien niiatessa ja
hyvästellessä). Ja miten on luuvalon laita, neiti Zinkbauer?
_Neiti Zinkbauer_ (heidän mennessä, uhkaavasti). Niin, sen minä vaan
sanon, että kun pakoitetaan kumartamaan ja notkistumaan mahtavien
edessä, mitä he lienevätkin, -- ja kun lanteita alkaa pakottaa,
niin --
_Konsuli_ (mennessään oikeanpuolisesta ovesta). Hm, karaktääri...
Semmoiset eivät vaan oikein sovi armeliaisuuslaitoksiin.
_Puutarhuri_ (itsekseen, ottaessaan kukat, jotka toi tullessaan ja
astuu sisään huoneesen). Prosentittain puhdasta, -- sepä oli mainiosti
keksitty ajatus! Prosentittain!... He aivan kivettyivät, nuo vanhat
ihmisparat. Ainoastaan prosentteja vaadittavana vanhurskauden
portilla! --
Näyttää kukkia.
Mutta tässä näette jotain perin puhdasta, neiti Karna.
_Karna_. Ettekö vieläkään ole täältä selvinnyt! Näyttää kuin tämä
puutarhahuone lopulta olisikin puutarhuria varten eikä päinvastoin.
_Puutarhuri_. Katsokaahan edes! Tämä on jotain juhlallista tämä...
Ojentaa kukkia häntä kohden.
Katsokaa tätä kasvia tässä, -- niin voimakas väri kukissa, ja
voimakkaat, mehukkaat varret, -- kuin sotaan lähdössä!... Ei, mutta
katsokaa tätä! Ette milloinkaan ennen ole sitä nähnyt. Minä olen tuonut
sen mukanani retkeltäni etelän alpeille. Ja minä olen nyt kolme vuotta
seurannut ja kokeillut ja tutkinut sen kasvua ja koko elämää ja
kehitystä, mitenkä se menestyy täällä pohjoisessa kylmässä
ilmanalassamme, -- olen nähnyt sen kukkivan ja antavan siemeniä, ja nyt
se on jo mahtava kantaherra ja esi-isä --
_Karna_. Esi-isä?
_Puutarhuri_. Niin, ja tässä puistossa se ensiksi häänsä vietti. Mutta
nyt olen löytänyt sen jo villiytyneenä nurmelta tuolta vastapäätä, niin
että näyttää siltä kuin olisi se levittänyt sukunsa jo laajemmallekin.
Toisin sanoen, se on irtautunut yksityiselämästä puistossa ja tahtoo
juurtua pysyväksi suvuksi maahan. Se tulee aikojen kuluessa antamaan
nurmikoillemme sinisenviolettejä värijuovia ja muuttamaan niiden
luonnetta siitä, millaisia ne olivat esi-isäimme aikoina. Minä lähetän
nyt kertomuksen siitä kasvitieteen professorille.
_Karna_ (ivallisesti). Ja sitten luulette kai saavanne suurenmoisen
mitalin siitä?
_Puutarhuri_. Mitalin -- mitalin? Tahdotteko te mitalin, neiti, --
Ojentaa kukkaset hänelle.
Niin piirrän minä muistiin, että tätä kukkaa on ensi kerran tässä
maassa kantanut neiti Karna Wulffie. Silloin kuuluu sekin sen
historiaan.
_Karna_ (ottaa äkkiä kukat ja katselee niitä; heittää ne sitten
kiivaasti pöydälle). Maatkoot siinä siksi, kunnes isä tulee, niin
saatte tietää, huoliiko hän niistä nurmilleen.
_Puutarhuri_ (terävästi). Niin, tietysti! --
Menee ylenkatseellisesti ulko-ovelle; mutta pysähtyy
ja jää katsomaan suureen puistopalloon verannan ovella.
Huudahtaa:
Tässä seisoo mammonan ylpeä tytär kaikessa kierossa surkeudessaan!
Ottaa askeleen taapäin ja tuijottaa kauhistuneena palloon.
... Melkein vaan kultamöhkäle!
KARNA hypähtää nopeasti sivulle, ett'ei kuvastuisi pallonpeiliin.
Jos voisi ostaa yhden ainoan lämpimän, elävän sydämmenlyönnin... Mutta
mikä on multaa, se mullaksi jää...
Poistuessaan ulos puutarhanrappuja. Hurjasti.
Kauhea näky... kauhea näky!
_Karna_ (polkee raivoisasti jalkaansa). Hänen täytyy pois! -- Täytyy
pois!
Juoksee kellonauhan luo ja soittaa. Palvelustyttö tulee.
Mene konttoriin ja pyydä isää tulemaan tänne!
Palvelustyttö menee, on sulkemaisillaau oven.
Ei, Miina! Elä sano mitään isälle! minä menen itse hänen luokseen.
Palvelustyttö poistuu. Miettivästi.
-- Hänen täytyy pois -- niin... Hänen täytyy pois!
Pudistaa epätoivoisena päätään. Vetäen henkeään.