Sama kesähuone.
KONSULI ja SETÄ MADS tulevat oikealta kesähuoneeseen.
_Konsuli_ (innokkaasti selittäen). ... Ainoastaan pari sattuvaa
sanaa... sopiva kyhäys sanomalehtiin, ymmärrätkö. Sinä kyllä osaat;
minusta ei ole ollenkaan sellaisten fraasien pyöristelijäksi. Suurin
osa rantakaupunkia on luultavasti nyt palanut. Nyt on vaan katsottava,
ett'eivät ala toivoa liian suurta apua onnettomuudessa meidän
kauppahuoneeltamme. Kun vaan alusta alkain saisimme päävelvollisuuden
siirretyksi valtion niskoille!
_Setä Mads_ (deklamoi). ... joka erityisesti on velvoitettu auttamaan
juuri semmoisissa tapauksissa kuin tämä, jolloin vahingot ja tappiot
ovat niin mahdottoman suuret, että yksityisten apu ei paraimmallakaan
tahdolla enää riitä mihinkään. Kelpaako?
_Konsuli_. Juuri niin, -- jatka vaan, Mads -- yksityisten apu ei...
Tulenhan minä tietysti paukauttamaan kelpo summan kaikessa tapauksessa
-- onhan meillä paljon työmiehiä siellä lautavarastoillamme emmekä anna
nolata itseämme omalla maapalstallamme! Minä teen sen mielellänikin.
Liikemiehen täytyy osata pitää kurissa tunteensa. Sain juuri äidin
jotakuinkin rauhoitetuksi.
_Setä Mads_ (deklamoi edelleen). Ja huomattava on, että pikainen apu on
tässä kaksinkertainen apu, jos vaan semmoinen kapitalisti kuin valtio
-- mitä sanot siihen?
_Konsuli_. Minä sanon, että saat minulta sata kruunua palkaksi, Mads,
jos keksit vielä pari kaunista käännettä, -- ja hyvän loppupamauksen.
_Setä Mads_ (juhlallisesti). Tässä on isketty syvä haava, jonka
ainoastaan ajan lääkitsevä käsi voi parantaa, -- kova kohtalon kolaus,
joka tässä kukoistavassa rantakaupungissa musersi monet toiveet ja
heitti synkät murheen varjot moneen kotiin...
_Konsuli_. Ei, -- ei kelpaa, -- runollista tunteellisuutta! Semmoista
ei kirjoiteta konttoripulpetin ääressä.
_Setä Mads_. No, sanotaan sitten niinkuin Wulff Wulffie -- itse olisi
sanonut.
Lausuu napittaessaan takkiansa.
Meidän on kylmäverisesti katsottava tapausta suoraan silmiin ja
myönnettävä se onnettomuudeksi ei ainoastaan kaupungille, vaan koko
tälle maankulmalle, se on merkittävä aineelliseksi tappioksi, joka
lamauttaa paljon toimeliaisuutta ja jonka seurausten torjumiseksi
tarvitaan vuosia.
_Konsuli_. Aivan niin. Siinäpä osuit! -- -- Kuuleppas, eikö ole
omituista, -- tuommoista pientä -- miksi sitä sanoisin -- selontekoa
yleisön edessä -- minä pelkään -- pelkään todellakin! -- ett'en voisi
pyytää omaa poikaani sitä tekemään. Siinä täytyy punnita ja tutkia joka
sanan käänne, joka kolkka, ett'eivät ne näyttäisi tarkoittavan
kenenkään yksityisen etua -- että voisivat pitää paikkansa vaikka
taivaallisen tuomion edessä. Tämä nykyajan gentlemannimainen kasvatus
ei opeta heitä käsittämään elämää taisteluna.
_Rouva_ (tulee sisään liikutettuna, Ottarin, Karnan ja
Elinan seurassa). Taivaan nimessä, Wulffie! Ottar tulee juuri
sähkösanomakonttorista ja kertoo, ett'ei ainoastaan itäinen osa
rantakaupunkia ole tuhkana, vaan nyt palavat myöskin kirkko ja talot
torin varrella.
_Ottar_. Onneksi ei ole ihmisiä palanut. Mutta kaupunki on toistaiseksi
aineellisesti mennyttä kalua, köyhä kuin kerjäläinen.
_Rouva_. Ajatelkaa -- ajatelkaa! kaikkia noita perheitä, joilla ei ole
kattoa päänsä päällä, -- ei muuta kuin kovat tunturiseinät.
_Karna_. Tässä nyt ei auta "ajatteleminen", äiti! Tässä on vaan saatava
esille meidän säästöpankki-kirjamme, niinkuin Ottar sanoi, ja annettava
jotain tuntuvaa apua. Eikö niin, isä? Äiti antakoon tuhannen, Elina ja
minä kumpikin kolmisatasemme, jotka jouluksi saimme, ja sinä, Ottar? Ja
sinä, setä Mads? -- ja sinä, isä?
_Konsuli_ (harvaan, tyynesti). Luulenpa, Mads, että sinä annat ne sata
kruunua jotka ansaitsit tänään. Ja minä ehdotan, että perheestä
jokainen panee apunsa jauholastiin, jonka me "Wulff Wulffie" heti
lähetämme sinne ensi hätään. Täältä tulee -- kaikkiaan -- katsokaamme
-- tulee kymmenen tuhatta kruunua. Joka on pidettävä runsaana ja
riittävänä -- jopa suurenmoisenakin apuna yksityisestä perheestä.
_Rouva_. Oi, sinä aina ritarillinen Wulffie! Sinä pakotat ihan
itkemään.
_Konsuli_ (tyynesti Ottarille). Elä vaan sano äidille, että minä sillä
tavoin pääsen jauhoistani. Hän ei käsitä kauppoja, katsos.
_Ottar_. Niin, isä, se oli jalosti tehty.
_Konsuli_. Jalosti?... Jalosti? En vihaa mitään niinkuin tuota sanaa
liikeasioissa! Niinpiankun joku alkaa jalostella, silloin sekaantuvat
kaikki käsitteet. Jos tahdot antaa, niin anna. Jos tahdot mennä
perikatoon, niin mene. Mutta liikeasioissa ei ole sijaa ei
jalomielisyydelle eikä tunteellisuudelle. Siellä ei voi muuta kuin
laskea oikein ja pitää omaa etuansa silmällä. Jalomielisyyttään saa
hoidella toisessa kerroksessa.
_Setä Mads_. Niin, niin, niin, -- minun sata kruunuani... Ei
minullakaan ole mitään sitä vastaan, että niillä pölyytetään vähän
jauhoja yleisön silmiin, kun ne lopulta kuitenkin joutuvat
hätääkärsivien kurkkuihin.
_Selma_ (tullen kiireesti. Nähdessään Ottarin). Voi, miten olen
odottanut sinua, Ottar! Lupasithan sinä --
Vaikenee nähdessään toiset. Pelästyneenä.
Onko se hyvin vaarallista! Kotona sain kuulla ainoastaan ensimmäisen
sähkösanoman tulipalosta... Ja sitten olen kävellyt edes takaisin ja
odottanut vaan sinua --.
_Karna_. Ah -- kuka nyt semmoisesta!
_Konsuli_ (leikillisesti Selmalle). Niin, nyt on päätetty, että hän
istuu konttorissa koko päivän. Toivon, että pian saat kävellä Wulffie
nuoremman kanssa, joka kuuluu yhtiöön Wulffie & Poika.
_Selma_ (vie Ottarin yhä enemmin etualalle, sillaikaa kun muut puhuvat
palosta). Mutta sinähän olit ripustanut nenäliinan konttorin ikkunan
ulkopuolelle. Minä näin sen kiikarilla, niin että täytyihän minun uskoa
sinun tulevan.
_Ottar_. Tuo tulipalohan se tuli väliin.
_Selma_. Tulipaloko? -- Niin, kun me sitten edes olisimme sen voineet
sammuttaa. Mutta ajattele, mikä hauska retki meillä olisi ollut
aamulla, ennen menoasi tuonne konttoriin, jossa sinusta piti tehdä
Wulffie nuorempi! Ohhoi, -- täytyihän minun lohdutuksekseni saada tehdä
pieni retki tuonne tulevaan kotiimme... ja arvaappas, mitä minulla on
täällä?
Näyttää hänelle jotain.
-- Sikarikotelosi ja lyijykynäsi!... Eteisessä riippui sinun harmaa
matkatakkisi. Minusta tuntui yhtäkkiä aivan kuin olisit sinä itse ollut
siellä, -- ja minä painoin pääni sitä vasten ja suutelin sitä ja tulin
taas hyvälle tuulelle. Usko pois, että toisenlaiset torat olisit
saanut, jos ei tätä olisi tapahtunut.
_Ottar_. Huomenna nousemme me molemmat ylös kello kuusi ja pujahdamme
ulos, emmekö?
_Selma_. Sitten otan minä sinun kellosi ja sinä otat minun.
Hän irroittaa omansa ja he vaihtavat.
Tuntuu niinkuin kaikki tahtoisivat sormillansa kosketella meitä ja mitä
meillä on... niinkuin he sanoisivat: -- no, rakastakaa nyt. Te saatte
luvan siihen... Liike sen sallii...
Veitikkamaisesti kuiskaten.
Ottar! Sallivatko sinun liiketoimesi meidän pujahtaa hetkeksi
puutarhaan. -- Sinun ja minun! -- sill'aikaa kun muut ovat niin
innoissaan palosta.
_Ottar_ (ottaa häntä vyötäisistä). Hiljaa -- joudu, tule, -- minun
täytyy taas pian palata!
He poistuvat puutarhaan.
_Setä Mads_ (huutaa heidän jälkeensä). Mutta, Selma, ethän sinä saanut
kuulla viimeisiä sähkösanomia tulipalosta...
Toisille.
Noilla kahdella on oma tulipalonsa vartioitavana.
_Palvelustyttö_ (tulee sisään). Neiti Svane ja neiti Zinkbauer ja neiti
Solenfeldt laitoksesta ovat täällä ja kysyvät, voisiko rouva uhrata
edes silmänräpäyksen heille?
_Rouva_. Voi, niin sopimatonta kesken tätä kaikkea. Mutta käske heidät
tänne kesähuoneesen, Miina.
_Setä Mads_. Tuli ja leimaus! -- silloin on meidän aika paeta, Wulffie.
Molemmat menevät puistoon.
Neidit SVANE, SOLENFELDT ja ZINKBAUER tulevat sisään
ja tervehtivät.
_Rouva_ (joka istuu sohvan nurkassa, Elinalle). Aseta neideille
istuimet, Elina.
Elina asettaa tuolit puoliympyrään pöydän eteen, ja jää
seisomaan äidin luo sohvan selustan taa. Karna istuu pöydän
ääressä, jossa kuvateokset ovat, olkihattu sylissä, jota
hän vaatettaa, seuraten samalla keskustelua
_Neiti Svane_. Niin, elkäähän nyt vaan suuttuko meille, rouva Wulffie,
me tulisimme niin onnettomiksi. --
Ottaa esille nenäliinan.
Voi, jos te tietäisitte, mitenkä pelkäsimme, ennenkun tohdimme kääntyä
teidän puoleenne, hyvä rouva Wulffie! -- Olemmehan me niin turvattomia.
Ja, voisihan se pian näyttää jonkunlaiselta vastustamishalulta, tai
tyytymättömyydeltä meidän rakasta johtokuntaamme kohtaan.
_Neiti Solenfeldt_. Niin, tohdin totuuden mukaan sanoa, että jos jonkun
kuva olisi minulla sydämmessäni, kun minä kerran pääsen vapaaksi tästä
maallisesta majasta, ja yhdistyksen portit sulkeutuvat takanani, --
niin --
_Neiti Zinkbauer_ (väräjävällä äänellä). Mutta vanha ihminen on
tottunut saamaan kahvinsa sekoittumattomana aamusella. Tuntuu niinkuin
silloin vasta heräisi eloon, ja siitä on nyt jo monta viikkoa, kun olen
saanut kunnon tippaa kielelleni, -- niin että vanha ihminen, kuolkoon
hän tavalla tai toisella -- --. Ja minä nyt olen vanhin laitoksessa...
Kiihtyy uudelleen.
Sillä sen saatan minä rehellisesti sanoa, niinkuin seisoisin Herrani ja
Luojani edessä, että jos siinä olisi edes kahvin tuoksuakaan, tahi
kahvinpapuakaan siinä, niin --. Ja entä kerma! -- Jauhot, joilla ne sen
paksuntavat, ovat kuin puurona kupin pohjalla.
_Neiti Solenfeldt_ (rauhoittaen). Hys, hys, neiti Zinkbauer, -- kyllä
vielä keino kahvin parantamiseksi keksitään, sen saatte nähdä, kun vaan
vähän rauhoitutte.
Rouvalle.
-- Hänelle sattuu väliin semmoisia kohtauksia, ett'ei hän suoraan
sanoen voi hallita itseään.
_Karna_ (astuu luokse). Tulkaa istumaan tänne minun luokseni, neiti
Zinkbauer, niin juttelemme me, sill'aikaa kun muut selvittävät asiansa.
_Neiti Zinkbauer_ (lyö äkäisesti ja uhkaavasti käsivartensa
tuolinkäsinojaan). Se johtaja, se johtaja, sanon minä, joka tärvelee
vanhojen ihmisten kahvin. Jos vaan häntä ei Jumalan rangaistus kohtaa,
niin --
_Karna_ (lohdutellen). Saattepa nähdä, kyllä vielä saatte kahvinne. --
Tehän pidätte väkevästä?
_Neiti Zinkbauer_. Väkevästä?... sehän on surkeinta, sekoitettua
likaa...
Huutaa.