Tohtorihan erityisesti kielsi minua edeltäpuolisen ryhtymästä
mihinkään, joka voisi minua vähänkin rasittaa. Ja minun täytyy sanoa,
että tuo tuuma pesu- ja silityslaitoksesta on kauvan ollut
sydämmelläni. -- Mutta, onko sitä kannatettava?...
_Karna_. Tietysti, äiti, kun se kerran on sydämmelläsi.
_Rouva_. Ja siinä tapauksessa, miten paljolla?... Miten paljon tohdin
ottaa vastuulleni ja pyytää Wulffieltä?... Ihan jo hiki nousee sitä
ajatellessa.
_Karna_. Niin, äiti, aina sinä hikoilet kahden valittavan välillä.
Kunpa joku voisi sinut siitä parantaa.
_Rouva_. Omatunto, lapseni. Mitä enemmän sitä tottelee, sitä
voimakkaammin se puhuu.
_Selma_. Isä päätti eilen kirjoittaa viisi sataa kruunua.
_Karna_ (äkkiä). Ja minun isäni sanoi aamulla, että äiti yrityksen
alkuunpanijana panisi siihen tuhannen.
_Rouva_. Mitä, etkä ole sanonut sitä ennemmin, lapsi! Kokonainen taakka
putoaa hartioiltani.
Lämpimästi.
-- Niin, Wulffie on ritarillinen...
_Selma_. Kun isä saa kuulla, että yritys on niin hyvissä varoissa,
luulen minä, että hän vielä miettii, ennenkun hän --
Tyytymältömästi Karnalle.
Minä luulin, että sen tapainen kilpailu jo olisi lopussa meidän
perheittemme välillä!
_Elina_ (kaataa taas vähän lihalientä äidille). Juo äiti, sinä tiedät,
että se vahvistaa sinua. Tämä pieni tilkka vaan! Selma, katsos, ei
kukaan osaa hoitaa häntä niinkuin minä... Eikös niin, äiti?
Syleilee äitiä.
Äiti, äiti kultani! Eikä kukaan osaa valmistaa voileipääsi niin
maukkaasti kuin minä?
_Rouva_ (huoaten). Niin, sinä minun kultamuruni, rakkautta täynnä
aamusta alkaen viimeiseen iltasuuteloomme. Se on niin kuvaavaa, kun
setä Mads kutsuu sinua Angela'ksi.
_Elina_. Enkä milloinkaan mene kihloihin, enkä pois luotasi niinkuin
Selma... Enhän äiti?
_Karna_. Pyh, puh -- hu -- uh?
_Rouva_. Mitä tuo on, Karna?
_Karna_. Minä vaan hieroin yhtä geraniumin lehteä sormieni välissä, ja
se haisi niin ummehtuneelta... Puutarhuri! -- tulkaa tänne ja ottakaa
ja siirtäkää se verannalle.
_Puutarhuri_ (ottaessaan kukan). Tämä tuore geraniumi! ummehtuneelta?
Hieroo yhtä lehteä ja haistelee sitä.
-- Neidillä taitaa olla omituiset hermot, vika hajuaistimissa!...
Seuraus kaikellaisista hajuvesistä...
Kantaa kukan verannalle.
_Karna_. Ei meillä ole hätää, ymmärrätkö, Selma, joilla on sekä tohtori
että hovimestari talossa!
_Selma_. Niin, kyllä minun täytyy sanoa, että hän on hyvin
rohkeapuheinen herrasmies. Mutta, kun te voitte semmoista kärsiä,
niin --
_Rouva_. Kyllä sitä oppii antamaan anteeksi yhtä ja toista, Selma. Hän
on oikea nero alallaan. Sinä et voi aavistaa, miten Wulffie pohjaltaan
nauttii kaikista hänen päähänpistoistaan ja tuumistaan.
SETÄ MADS, vanhempi herra valkoisessa, villasessa kesäpuvussa,
panamahatussa ja päivävarjo kädessä, nousee yskien rappusia
verannalle.
_Selma_. Eikö mitään ulkomaanpostia vielä, setä Mads?
_Setä Mads_. Kärsivällisyyttä... Kärsivällisyyttä, neitini! Öhhöh, --
öhhöh...
Hän pysähtyy verannalle, pitelee karlsbadipulloa päivää vasten,
asettaa sen suulleen ja tyhjentää sen yhdellä siemauksella.
Kas niin!
Viskaa pullon puutarhaan. Omissa toimissaan.
Ahaha, -- ohoho! onnistuipa... Pääsinpäs pujahtamaan takaportista. Minä
näin heidän väijyvän katuoven luona, -- kahdet avunkerääjät asettamassa
lankojansa, vangitaksensa setä Madsin! He ahdistavat kuin rosvolokki
kalatiiraa. Se toinen pitkä, harsohattuinen on pehmittelemässä sydämmiä
merimieskirjastolle Bristolissa, ja se, jolla 011 salkku, kerää
langenneitten naisten suojelusyhdistykselle. Nyt voivat he kääntyä
konsulin puoleen, ja saada puremansa, -- hän puree hän.
_Elina_. Se on vaan senvuoksi, että sinä olet niin hyvä ja helposti
voitettu, setä Mads.
_Setä Mads_ -- että he, suoraan sanoen, venyvät ja vahtivat kaduilla ja
poluilla päästäkseen nylkemään?... Muuten, kuules, Elina, on se setä
Madsin viimeinen keksintö, että kello on alkanut kulkea hitaammin ja
hitaammin.
_Elina_. Sen sanot sinä, setä, aina silloin kun vatsakatarrisi vaivaa
sinua. Mutta nyt sinä saat omenamarmelaadisi juuri semmoisena kuin sinä
sen tahdot, vähän kaneelilla maustettuna.
_Setä Mads_. Kiitos, kiitos, ystäväni... Sinä Elina! -- Minä olen yöllä
maatessani miettinyt, että sinä saat isäni jalokivisen rintaneulan
minun kuoltuani.
_Elina_. Ole nyt, setä, elä puhu niin ikäviä. Et sinä toki kuole.
_Setä Mads_. Katsos, täytyy keksiä jotakin, aika käy niin pitkäksi
öisin, -- ja sitten pitää saada päiväkin kulumaan... Katsoppas nyt, --
istunko minä äitisi luo ja koetan perehtyä hyväntekeväisyyteen, vai
ulos verannalle sanomalehtieni ääreen? Mutta mitä hittoa minä
välittäisin kurssinoteerauksista, kun ei minulla enää ole mitään
tallennettavaa!
_Elina_. Kunhan saat marmelaadisi, setä, on kaikki taas hauskempaa, sen
saat nähdä.
_Setä Mads_. Ja tässä on päivän lehti äidillesi...
Vetää sen esille taskustaan ja antaa sen. Mennessään
sanomalehtipöydän luo verannalle.
Noh -- kaikessa tapauksessa voihan sitä istua ja pelata ja voittaa
rahaa mielikuvituksessaankin, -- niinkuin olisi Mads vielä Mads, niin!
Hänen nähdään seuraavan kestäessä istuvan (ja ulkona) kuluttavan
aikaansa selailemalta sanomalehtiä, toista toisensa jälestä, ja
maistelevan marmeladia, jonka Elina on tuonut hänelle. Aina
vähän väliä haukottelee hän näkyvästi ja kuuluvasti.
_Rouva_ (joka selailee sanomalehtiä, huudahtaa). Mutta hyvät ihmiset,
tänä iltanahan päätetään, onko neiti Brönnich saava tuon avonaisen
paikan Naistenkodissa neitsyt Hjorthöin jälkeen!
_Selma_. Veljeni Jens sanoi, että neiti Altmayer saa paikan. Hän on
ollut kahvitäti ja juorupussi sekä Hostilla että Gjentoftilla jo kauvan
aikaa ja on kyllä tiennyt puhua puolestaan.
_Karna_. Vai niin hän sanoi. Mutta sitten on minun isälläni, joka on
perustanut laitoksen, myöskin jotain sanomista, -- ja hän aikoo sinne
neiti Brönnich'in, joka on hakenut sitä jo kerran ennen. Täällä ei saa
panna toimeen täydellistä suosikkijärjestelmää.
PUUTARHURI tulee vasemmalta vesikannu kädessä ja alkaa kastella
kukkia huoneessa.
_Karna_ (joka istuu erään suuren palmun alla, jota puutarhuri kastelee,
hypähtää äkkiä ylös). Olkaa toki niin armollinen ja katsokaa eteenne,
puutarhuri, ett'ette kaada aivan minun kengilleni.
_Puutarhuri_. Ohoh -- pyydän anteeksi. Mutta palmut tarvitsevat vettä,
kunnollista kastelemista.
Osoittaa niitä.
Näette itse, -- katsokaa tänne, rouva, -- kolme, neljä aivan keltaista
lehteä, muut surkastuneita -- melkein kuin rutistunutta paperia, --
ovat siinä aivan hädissään ja huutavat vettä! --
Suuttuneesti.
Luulin toki, että kaikki oli hyvässä turvassa, kun molemmat talon
neidit olivat ottaneet huolekseen kukkien kastelemisen täällä
kesähuoneessa niinä päivinä kuin olin poissa sydänmaalla... Se nyt on
pilalla koko kesäksi! Ja kuinka se viihtyi ja kasvoi talvella
kasvihuoneessa!... Minun täytyy viedä se sinne takaisin taas.
_Rouva_. Sepä oli vahinko, se oli todella komea kasvi.
_Puutarhuri_. Syntyi suuri aukko Afrikaan, niin!
Nostaa palmun ulos.
_Karna_ (iloisesti, auttaessaan häntä kokoamaan puun latvaa ovessa).
Luulenpa melkein, että uskotte pelastaneenne hengen.
_Puutarhuri_ (joka on asettanut palmun ulkopuolelle, ja jatkaa kukkien
kastelemista sisällä). Niin, niin, te tiedätte, että semmoisen saa
uuden rahoilla, -- ei tarvitse muuta kuin ostaa!
_Karna_ (joka taas on istuutunut). Niin, mutta eivätköhän rahat sentään
ole hyvin hyviä olemassa, hra Hein!...
_Puutarhuri_. Oh, se on vaan taikauskoa!... Pääomat liikkuvat niinkuin
kaikki muukin maailmassa omien lakiensa mukaan, -- niin että on aivan
yhdentekevää, onko omistajan nimi Pekka tai Paavo.
_Karna_. Eipä olekaan aivan. Se, jolla ne on, istuutuu esimerkiksi
vaunun sisään, kun se, jolla niitä ei ole, saa istua kuskipukilla. --
Tai omistaa hän huvilan ja puiston, ja joku puutarhuri haluaa
työskennellä siellä --
_Puutarhuri_. Etupäässä puiston vuoksi, neiti. Se huvittaa häntä.
_Karna_. Minä ajattelin, että tekin olitte sopineet isän kanssa
määrätystä palkasta arvokkaan apunne korvaukseksi.
_Puutarhuri_. Minä vakuutan teille, neiti, ett'en tee sitä rahan
vuoksi. Se oli isänne puiston omituisuus, joka veti minut sinne.
Minähän tunsin sen jo pienestä pojasta, kun juoksentelin siellä
veljenne kanssa kouluajan loputtua ja pieni Karna aina tahtoi
väkisinkin olla mukana ja seurasi meitä pitkin metsäpolkuja, kun teimme
huviretkiä, tutkiaksemme Afrikaa niinkuin Stanley.
_Selma_. Niin, koulunpenkillä ovat kaikki yhdenvertaisia.
_Puutarhuri_. Mutta sitten katosi hän omille teillensä ja minä valitsin
omani.
_Karna_. Puutarhurin ammatin.
_Puutarhuri_. Ei, ensiksi antauduin insinöörialalle, mutta ryhdyin
sitten puisto- ja puutarhatöihin, joista aina olen ollut huvitettu.
_Karna_. Ja sitten, kun vihdoin tulette täällä valmiiksi, alatte
puhtaasta puistoharrastuksesta puuhata uudessa paikassa.
_Puutarhuri_ (kulkee koko ajan ja katselee kukkiaan, kastelee niitä ja
noukkii pois kuivuneita lehtiä). Valmiiksi? -- Ei sitä milloinkaan
tulla valmiiksi. Luonnolla on omat oikkunsa, -- aina se tuo esille
jotain aavistamatonta, -- asettaa lakkaamatta vesoja uusiin
mahdollisuuksiin, -- aivan niinkuin ihmisilläkin. Ensi vuonna on suo
tuolla kuiva, ja hiekkasärkkä joessa ehkä kohonnut niin, että siitä
vielä voi muodostaa saaren, jonne laitetaan istutuksia ja silta maihin.
Sitä on aina niin utelias, joka kerta kun talvi on mennyt, näkemään
mitä siellä taas on uutta.
_Karna_. Ja sitten isä taas saa antaa rahojen luistaa ja te olette
tyytyväinen.
_Puutarhuri_ (hymyillen). Niin, sen hän tekeekin. Senhän minä sanoin,
että sama se, mihin pääoma on sijoitettu.
_Karna_. Mutta kaikessa tapauksessa se ei ole toimetonna maailmassa.
_Puutarhuri_. Niin, mutta mikä sitä johtaa? -- Minä luulen, että sen
sittenkin tekevät harrastukset... Ja harrastukset, ne ovat niin
monenlaisia, sekä semmoisia, joista olemme itsetietoisia, että
semmoisia, joita emme tiedä olevankaan. Ne ovat kuin olemassaolon
johtavia henkiä. Ja me näemme -- näkisimme jos kaikki olisi
läpikuultavaa -- että se, joka ohjaa huonosti, hän ohjaa vastavirtaan,
-- vastoin olemassaolon koneistoa, ja silloin se ei kule... Henki se on
kuitenkin se, joka johtaa.
_Karna_. Tuo teidän henkiuskonne on kyllä hyvä niille, joilla ei mitään
ole.
_Puutarhuri_. Niin, -- kuka tässä lie rikas, ja kuka köyhä? -- siinä on
myöskin ratkaisematon kysymys.
_Karna_ (keinuttaa jalkaansa). Se nyt on aivan yhdentekevää... Minä en
näe muuta kuin että rahoilla saa, mitä vaan tahtoo, sekä taideteoksia
että -- puistoja ja olin vähällä sanoa: puutarhurejakin.
_Puutarhuri_. Niin, neiti! Mutta se, joka saa elää siinä, mihin tuntee
halunsa olevan, hän on onnellisempi kuin miksi mikään rahasäkki voisi
hänet tehdä... Ja kun esimerkiksi voi ihailla suuremmoista näköalaa
tuossa, --
Näyttää innostuneesti ulospäin.
koko vuonoa aina niemeen asti, ja solakkaa, korkeaa metsää, joka runko
rungon vieressä, ikäänkuin pilaristona, koristaa rantoja, -- ja kun
ajattelee, että koko tuo alue vielä joskus voi tulla kuulumaan
kaupungille, -- niin silloin panee siihen kaiken rakkautensa.
_Selma_ (hypähtää ylös). Kuuletteko, mitä hän sanoo?
_Puutarhuri_. Se on itsestään selvää, -- kuuluu asiain kulkuun, että
tuommoinen kaupunki ei salli, että sen ainoa, suuri, ihana puisto jää
yksityisen omaisuudeksi, -- ajanpitkään.
_Karna_. Vai niin, -- eikö kaupunki sitä salli! Koettakoon vaan
anastaa itselleen meidän puistoamme! -- Niin, kyllä se on hyvin
viekoittelevan kaunis. Näen koko sunnuntaiyleisön lastenvaunuineen ja
voileipäpaketteineen alhaalla käytävillä. --
Kiivaasti, nousten ylös.
-- Etteköhän jo lopultakin ole tarpeeksi kastellut ja puhunut,
puutarhuri! -- - Teidän pitäisi kiirehtiä tuonne alas toimimaan suuren
päämaalinne hyväksi. Ei ole varmaa, että teillä enää on pitkältäkään
aikaa tässä talossa.
_Puutarhuri_ (puoleksi itsekseen, kootessaan tavaransa ja poistuessaan
kesähuoneesta). Se on menevä silleen kuin virran vetenä juosten, neiti
hyvä...
_Karna_ (kiihkeästi). Mikä ärsyttävä ylpeys! Hän ikäänkuin nauraa
meille sisässään.
_Rouva_. Suoraan sanoen, Karna, kummastuttaa minua, että sinä aina
antaut puhelemaan hänen kanssaan. Sinä tiedät kyllä, mihin voi johtua,
jos astuu yli rajan.
_Selma_. Niin, minusta näyttää todellakin, että tuo mies on kypsynyt
saamaan eronsa.
_Elina_. Meidän puistomme. -- Meidän puistomme, äiti!
_Rouva_. Niin, tyttöseni, sitä ei todellakaan suvaita. Se on kaupungin
silmätikkuna... Yleisön käytettäväksi, -- jo vaan tuo ajatuskin! On
kuin se veisi koko viehätyksen siltä.
_Selma_. Niin, tiedättehän, että rikkautta aina kadehditaan. Tuommoista
vapaasti kasvanutta Matti Rahatonta harmittaa jo sekin, kun täytyy
kumartaa parempiosaiselle.
_Karna_. Hänkö? -- kumartaa! -- Tekisi mieli koukistaa vähän sitä
niskaa.
_Rouva_. Tuolla tulee isä!... Kuulen sen siitä, miten hän -- tarttuu
lukkoon.
Konsuli astuu sisään oikeanpuolisesta sisäovesta.
_Karna_ (rientää isän luo ja vetää hänet etualalle. Kiihkeästi). Olen
sanonut Selmalle sinun tahtovan, että äiti pesulaitoksen perustajana
lahjoittaisi siihen tuhannen.
_Konsuli_. Vai niin... No, koska sinä olet --
_Karna_. Selman isä on luvannut viisisataa.
_Konsuli_ (käsittäen). Vai niin, vai niin.
_Karna_. Ja sitten on sinun luja päätöksesi, isä, että neiti Brönnich
saa paikan Naistenkodissa, hän tietysti! -- Ei Altmayer.
_Konsuli_. Kyllä, kyllä, tyttöseni. Sinä sanot aivan niinkuin itsekin
olisin päättänyt. Sinä olet ainoa voimakas koko perheessä. Vika on vaan
siinä, että sinusta tuli tyttö eikä poika. Sinusta olisi minulle tullut
yhtiökumppani, sinusta! -- Sillä Ottar, hän on äitiinsä, hän, vähän
liian hienotunteinen tähän maailmaan.
Ottaa esille kirjeen ja heiluttelee sitä.
Tässä on jotain sinulle, Selma!
SELMA ottaa sen ja kiiruhtaa verannalle, repii sen auki ja lukee.
KONSULI rouvan luo
Nyt tulet iloiseksi, äiti, Ottar saapuu Englannista kuudentena päivänä.
_Selma_ (tulee säteilevänä). Niin todella, Orionilla.
_Rouva_. Tunsinhan heti tavasta, jolla tulit, Wulffie, että sinulla oli
jokin ilosanoma minulle. Mitä ravakammin liikut, sitä enemmän rauhoitat
hermojani.
Liikutettuna.
On niin turvallista, niin turvallista sinun luonasi, Wulffie.
_Konsuli_ (sivellen varovasti hänen hiuksiaan). Niin, kun vaan saisi
parannetuksi nuo hennot, hienot säikeet, joita ne kutsuvat hermoiksi!