Aikoja kuluu. Kummallisesti kohtalot vaihtelevat Jumalan käden
johdattamina. Jos seudussa kysyt Marit'ia, niin saat saman vastauksen,
kuin vuosia sitten: "Hän varmaankin luulee että aurinko on tehty
ainoastaan hänen päällensä paistamaan". Marit on samanlainen kuin
ennen, ei ole näkevinänsä muita ihmisiä, ei koskaan käske ihmisiä
luoksensa, eikä koskaan ole käsketty muiden luo. Tyttärensä
rypistyttävät ylenkatseellisesti nenäänsä kun hänestä puhuvat, ja
Marit, puhuessaan jonkun kanssa, ei koskaan heidän nimiänsä mainitse.
Vigleif ei tiedä mistään, sillä hän kuljeskelee ulkona päiväkaudet
tappeluksissa ja hullutuksissa, harmissaan siitä ett'ei hänellä ole
suurempaa valtaa kotona kartanossa, kuin hänellä on. Marit vielä
ohjaksia pitää ja hänen valvova silmänsä tunkee joka nurkkaan sekä
sisällä että ulkona. Mutta Marit oli kuitenkin muuttunut Kari
Bjaaland'in käynnin jälkeen. Hän ei löytänyt lepoa eikä rauhaa. Yöllä
hän ei saanut unta, vaan nousi usein ja käveli edestakaisin
huoneessaan. Mitenkä Anders'in laita oli? Elikö hän vai oliko kuollut?
Muistiko hän Marit'ia ja katuiko mitä oli tehnyt. Anders'in muisto
häntä seurasi, hän ei voinut siitä päästä; mihin vaan hän kääntyi, niin
se oli siinä. Näin ei koskaan ennen ollut laita. Hän oli ajatellut
Anders'ia alati, mutta ainoastaan elättääksensä kostonhimoaan, joka
povessansa kätkyi ja poltti. Tämä oli tehnyt hänet ylpeäksi ja
voimakkaaksi ja kovaksi kaikkia kohtaan. Mutta viha oli yht'äkkiä
niinkuin poispuhallettu. Hän kaipasi sitä, hän sanoi itsellensä, että
Anders kärsi mitä oli ansainnut, mutta siitä hän ei rauhoittunut. Nyt
hän makasi kuoleman kielissä, tämä soi hänen korvissansa ja tukehdutti
kaikki muut äänet. Hän ei tietänyt Anders'ista mitään, hän ei voinut
saada mitään tietoa, keltä hän kysyisi? Hän oli Vigleif'iltä kysynyt
kuinka matkansa oli onnistunut, mutta tämä oli vaan jättänyt lahjan
papille ja muuten tehnyt niinkuin oli käsketty, jotta hän ei tietänyt
mitään. Mennä Elin luo hän ei myöskään voinut kaikkien tapauksien
jälkeen, kysyä naapurilta, sitä hän ei kehdannut, hän, joka ei
muutenkaan alentunut puhumaan heidän kanssansa.
Siinä hän vaan käveli kalpeana ja rauhatonna ajatuksiensa ajamana --
janoovaisena, jota ei kukaan virkistänyt. Jos joku olisi nähnyt nuo
syvälle vaipuneet, kuumeesta hohtavat silmät, nähnyt hänen astelevan
edestakaisin huoneessansa mutisten itsekseen ja välistä syvästi
huo'aten, sydäntä keventääksensä, niin olisi voinut luulla että se oli
paha henki, joka ei saanut rauhaa haudassansa, vaan ijankaikkisesti oli
pakoitettu kuljeskelemaan vanhoja tuttuja paikkoja. Hänellä ei ollut
ketään, jolle olisi voinut puhua. Tyttärensä oli hän myynyt ja ajanut
pois, poikansa, tuo ainoa joka olisi voinut saada hengellistä perintöä
häneltä, oli kuollut, ja Vigleif -- ei, hän ei ollut veljensä
kaltainen; hän oli lapsellinen ja ajattelematoin, hän osasi vaan
tapella, kuin karhu, vaan ei pistää.
Vigleif huomasi että äiti laihtui ja vapisi, että hänen kätensä olivat
kuumeesta tuliset ja hän kysyi oliko äiti kipeä. "Ei, hän vaan ei
saanut unta öisin, mutta kyllähän se menisi ohitse".
Vigleif luuli toki että tähän oli muutakin syytä. Ehkä äiti ajatteli
niitä sanoja, mitkä oli lausunut sinä iltana, jona hän oli niin
juhlallinen. Omasta mielestänsä hän oli oivallisen tempun keksinyt
silloin häissä, mutta tuosta työstä äiti ei ollut häntä liioin
kiittänyt. Hän oli vaan lyhyesti sanonut: "No niin, pojilta ei voi
muuta vaatia". Hän vaati jotain muuta, sen Vigleif huomasi, ja kun hän
vaan saisi syytä, niin --
Muutamia kuukausia sen jälkeen kun Kari Bjaaland ajettiin ulos
Skjöltestä; oli yö ja paha ilma. Siinä hiljaisessa talossa, jossa Eli
asui, nukkuivat kaikki syvintä unta. Ei näkynyt mitään kynttilän valoa
maantielle eikä kärryjen ratinaa kuulunut. Mutta niemellä, samalla
puolella vuonoa, missä Eli asui, oli vielä valaistusta; siellä oli
tanssittu ja hupaista elämää pidetty. Nyt sielläkin valkeat
sammutettiin, sillä vieraat menivät. Vigleif oli viimeinen, joka kotia
lähti, ja hän oli juovuksissa. Hän oli noin tunnin aikaa etsinyt
hevostansa, mutta se oli poissa. Joku miehistä oli ottanut hevosen ja
lähtenyt sen kanssa kotiin, tehdäksensä kiusaa Vigleif'ille. Vigleif
kiroili ja torui horjuessaan tietä myöten sateessa ja loassa.
Kävellessään sen talon ohitse, jossa Eli asui, seisahtui hän hetkeksi,
katsella tuijoitti kaikkiin ikkunoihin ja meni viimein sisään. Tuvan
ovi oli lukossa. Hän otti linkusta kiinni ja jyskytti, jotta saranat
narisivat, mutta kun ei tuo auttanut kolkutti hän ankarasti ovea.
"Ken siellä on?" kysyi lempeä ääni sisäpuolelta. Se oli Elin.
"Se on Vigleif, veljesi", vastasi karhea ääni ulkopuolella.
"Mitä sinä tahdot nyt yön aikana?" kysyi Eli.
"Minä tahdon olutta sinulta", vastasi Vigleif.
"Minulla ei ole olutta sinulle nyt".
Vigleif jyskytti ovea.
"Avaa, kuuletkos! Minun on jano!"
"Hys -- täällä on sairaita", kuiskasi Eli avaimen lävestä. "Sinä et saa
olutta tänä yönä".
"Hm!" -- kuului vaan, ja ulkopuolella oli hetkeksi ääneti. Eli
kuunteli, hän kuuli askeleita joltakin, joka käveli, ja hän aikoi juuri
hiipiä vuoteellensa jälleen, kun hirveä jyrinä kuului ja ovi kaatui
tupahan ja Vigleif astui sen ylitse, ylpeänä kuin kuningas.
"Suo anteeksi, sisar, että astun näin rohkeasti sisään -- vaan
tahdotkos nyt antaa mulle olutta?"
"Kyllä saat", vastasi Eli tyynesti, heitti hameen päällensä ja meni
kellariin olutkannua täyttämään.
Vigleif horjui tuolille. Hän kävi istumaan, heitti lakin pöydälle ja
pyyhki hien otsaltansa.
Eli tuli takaisin ja ojensi hänelle kannun.
"Missä on Baard?" kysyi Vigleif.
"Hän on kauppamatkalla", vastasi Eli, joka oli istunut penkille
vastapäätä veljeänsä. Vigleif joi.
"Tahdon maata täällä tänä yönä", sanoi hän ja pani pois kannun.
"Mutta minulla ei ole sinulle sänkyä", vastasi Eli.
"So-o? Kuka siis nukkuu tuossa kamarissa?" kysyi Vigleif.
"Anders, appeni", vastasi Eli. "Hän on ollut kauan kipeä; nyt aikoi hän
koettaa ruveta kauppaan taas, mutta sairastui jälleen matkalla tänne,
ja sitten sai Baard lähteä".
"Ho -- ho --" huusi Vigleif ja horjui lattialla; "minua on kauan aikaa
haluttanut saada tuon miehen kynsiini. Eikö hän juuri ole äitiä
pettänyt? Tahdon saada hänestä kiinni".
"Jumal' auttakoon mua, Vigleif, sinun täytyy hillitä mieltäsi", rukoili
Eli itkun äänellä ja piti hänen takistansa kiinni.
"Päästä minut, tai lyön sinut kuoliaaksi, tyttö", huusi Vigleif.
"Luuletko että Marit Skjölten poika antaa ajaa itsensä ulos ja tahtoo
kävellä sateessa ja savessa, sill'aikaa kuin hän syöttösikana mukavasti
tyynyissä makaa. Tahdon sinne, sanon ma".
Vigleif meni eteenpäin, mutta Eli heittäysi hänen tiellensä, pani
molemmat käsivartensa hänen kaulaansa ja tahtoi häntä pidättää. Vigleif
heitti hänet luotansa kuin hansikan ja astui sängyn luo.
"Sinä saat nousta, vanhus; sillä täällä minun pitää maata", sanoi hän
Anders'ille, joka makasi siinä kalpeana ja häntä katseli.
"Kuka se on, joka ei suo yön rauhaa vanhalle sairaalle miehelle?" kysyi
Anders sortuneella, kuiskaavalla äänellä, katsellen Eliä, joka istui
itkemässä.
"Mikä hänen nimensä on, se ei koske sinua, mutta muuten on hän Marit
Skjölten poika".
Anders'in silmä hohti, hän katsoa tuijoitti Vigleif'iin.
"Sinäkö, joka häissä kävit".
"Juuri sama, se on totinen tosi, ja nyt tulen toisen kerran. Sinä olet
kerran heittänyt äitini luotasi ja sentähden minä nyt tahdon heittää
sinut".
Vigleif tarttui häneen, mutta Anders piti sängyn tolpasta kiinni.
"Jätä minut rauhaan, kuuletkos", sanoi hän.
"Pois tyynyiltä vanhus, muuten saat piiskaa", huusi Vigleif, polki
jalkaa ja löi nyrkkinsä sängyn tolppaan.
Anders ummisti silmänsä eikä ollut kuulevinansa, mutta silloin tarttui
Vigleif lujasti hänen rintaansa ja jalkoihinsa sekä kantoi hänet ulos
tupaan. Eli huusi: "Ei, Vigleif, Vigleif, kuule!" otti veljen hihoista
kiinni ja tahtoi häntä pysähdyttää, mutta samassa heitti Vigleif
Anders'in ulos oven suusta, jotta hän pyöri seinää myöten ja kaatui
raskaasti kivelle portaan edustalla.
"Pilkkaa nyt taas jotakin, jos voit, sinä variksen sulka", sanoi
Vigleif, sylkien. "Niin, laita nyt vuode hänelle", lausui hän Elille,
"mutta kamarissa se ei tule olemaan, sen minä takaan". Näin sanoen meni
Vigleif niin vakaasti, kuin mahdollista oli, sängylle ja heittäysi
siihen.
Eli oli vaiennut, hän unhotti itkun ja kaikki. Siinä Anders makasi,
kuin kuolleena, hän ei liikahtanut eikä hiiskunut sanaakaan. Eli
sytytti äänetönnä kynttilän ja nosti hänen kasvonsa. Ne olivat kuolon
kalpeat, silmät ummessa, ohimoista juoksi verta. Hän laski hänen päänsä
syliinsä, katseli kasvoja eivätkö näyttäisi elon merkkiä; mutta
entisilleen yhä jäivät. Mitä oli hänen tekeminen? Vigleif kuorsaili jo
sängyssä. Silloin tuli ikäänkuin salaman lyönnin ajatus hänen
mieleensä, hän nousi, hiipi varpaisillaan taas tupaan, vaatetti itsensä
nopeasti ja juoksi jälleen ulos. Hetken perästä oli hevonen valjastettu
työ-vaunujen eteen. Eli otti tyynyn ja muutamia peitteitä, kääri ne
hyvästi Anders'in ympäri ja sitten, puoleksi vetämällä, puoleksi
nostamalla sai hän miehen vaunuihin. Varovasti koetti hän nostaa häntä
siihen, asetti tyynyn pään alle, toi vielä peitteitä, kääri ne tarkasti
Anders'in ympäri ja sitten hän ajoi synkeässä sateisessa yössä lahden
ympäri.