Kului muutamia vuosia. Marit eli omassa talossansa ja Eli eli omassa
talossansa. He eivät koskaan toinen toistansa nähneet; mutta kylmä
vuono olikin heidän välillänsä. Marit tiesi että Elin oli tukala tulla
toimeen ja että saivat kovasti työtä tehdä sekä Eli että hänen
miehensä, vaan ei hän koskaan pienintäkään hänelle lähettänyt. Tämänhän
Eli oli valinnut, hän sai nyt kantaa seuraukset. Mutta vaikka Eli olisi
saanut valita tuhatta kertaa uudestaan, olisi hän valinnut samoin. Hän
tunsi itsensä onnelliseksi kaikessa köyhyydessään. Baard oli hyvä ja
siivo, mitä muuta hän taisi toivoakaan? Surullista oli hänestä vaan
ajatella äitiänsä, joka istui yksinänsä kotona Skjöltessä. Hän tahtoi
niin mielellään olla iloksi hänelle, olisi niin mielellään suonut äidin
vaan nyykyttävän päätänsä hänelle kun kävi hänen ohitsensa kirkon
käytävällä sunnuntaisin. Mutta Marit astui suorana ruhtinaallisena
sijalleen eikä tervehtinyt häntä eikä ketään muutakaan, ja mitä Eli
voisi tehdä? Hänen täytyi odottaa, niinkuin pappi oli sanonut, odottaa
kunnes Jumala itse tuota kovaa sydäntä liikuttaisi. Se voi kestää
kauan, voi piankin tapahtua; mutta, ennenkuin kaikki se viha ja kaikki
koston ajatukset, joita Marit oli ko'onnut näinä vuosina ja kätkenyt,
ennenkuin ne olivat ilmi päässeet, ennen ei ollut ajattelemista
sovintoa. Hän oli vanha nyt, kenties hän olisi tahtonut rauhaa ja
lepoa; vaan levätä ei hän voinut ennenkuin oli saavuttanut sen, minkä
tähden oli elänyt, hän ei voinut uskoa että löytyi vanhurskas Jumala,
ennenkuin hänen pilattu elämänsä oli kostettu. Mutta koston päivä tuli
ennemmin kuin hän toivoikaan.
Eräänä päivänä kun Marit seisoi pihalla tuli hänen luoksensa vanha
vaimo. Hänellä oli ryppyset kasvot ja melkein lumenvalkoiset hiukset.
Sauvan nojalla hän käveli, käsivarrellansa kantoi hän lankoja ja
kudottuja vaatteus-kappaleita. Nähdessänsä Marit'in ojensi hän
käsivarttansa lankojen kanssa.
"Tarvitsetteko lankoja, muori", sanoi hän matalalla, nöyrällä äänellä;
"on hyviä ja vahvoja lankoja, koettakaa vaan".
Ja vaimo tarjosi hänelle pasman.
"Täällä on lankoja tarpeeksi talossa", vastasi Marit lyhyesti.
"Vai niin", sanoi vaimo, ottaen langat takaisin. Hän seisoi siinä vielä
hetken aikaa.
"Entäs sukkia sitten?" lisäsi hän; "Jumala siunatkoon sinua jos ostat
jotain".
"Oh mene tiehesi, ei minulla nyt ole aikaa jutella kanssasi".
"Ei, ei", huokasi vaimo, vaan hän ei mennyt. Marit oli ottanut pytyn ja
mennyt sitä pesemään kaivolle. Vaimo meni hänen jälkeensä.
"Ei suinkaan sinulla ole mitään vanhoja vaatteita, vanhoja housuja
taikka vanhaa paitaa?" sanoi hän pyyhkien silmiä kädellään. Marit
kääntyi suuttuneena.
"Minusta sopisi paremmin tuommoisen vanhan vaimon, kuin sinä olet,
istua kotona tuvassaan, kuin juosta vaan ympäri kerjäämässä", sanoi
hän.
Vaimo kallisti päätänsä ja leuka vapisi.
"Niin, Jumala paratkoon, jos sen voisin tehdä", sanoi hän, "mutta
mieheni makaa kuoleman käsissä eikä ole voinut moneen kuukauteen työtä
tehdä, ja jos ei hänen ole nälkään kuoleminen, niin minun täytyy
hankkia ruokaa mistä hyvänänsä".
"Mistä olet kotoisin?" kysyi Marit.
"Olen kotoisin naapuriseurakunnasta vuorien tuolta puolen", vastasi
vaimo.
"Ja sinä tahdot luuletella ihmisiä että kulet tuota pitkää tietä kun
miehesi on kipeä?"
"Jumal' auttakoon minua syntistä ihmistä, kyllä se on totta! Hän itse
pyysi minua menemään, sillä hän ei mielellään kerjää ruokaa keltään.
Hän sanoi minulle: Kuule Kari, sanoi hän, luuletko jaksavasi mennä
vuoren yli poikamme luo, niin mene sinne ja kysy voiko hän tällä välin
antaa minulle vähän apua; sillä ei suinkaan se ole Jumalan tahto että
minun aina pitää maata tässä tuskassa, sanoi hän. Ota sitten mukaan
lankoja, joita olet kehrännyt, sanoi hän, ja hanki niin paljon rahoja
kuin voit kokoon saada, sanoi hän. Sillä minulla on poika, joka asuu
täällä päin, tiedätkös".
Marit'in kasvot olivat kuumiksi käyneet, hän tuijoitti vaimoon yhtä
mittaa.
"Onko sulla poika näillä paikoin? Miksi et sitten mene hänen
luoksensa?"
"Olen juuri matkalla hänen luo", vastasi vaimo, "mutta kun menin tämän
suuren kartanon ohitse, aioin koettaa saada myydyksi lankoja täällä ja
arvelin myös saavani vähän neuvoja tien suhteen, sillä minä en ole
koskaan ennen käynyt näillä seuduin. Mutta hän taitaa asua vuonon
toisella puolella, hän on naimisessa Marit Skjölten tyttären kanssa.
Sinä tunnet kai Marit'in?"
Marit oli purrut hampaansa kokoon.
"Kaiketi, se on mahdollista", sanoi hän ja silmänsä katselivat vaimoa
vielä terävämmin.
"Niin, ei suinkaan hän asu kaukana täältä, hän on kaikkialla tunnettu.
Ihmiset sanovat että hän on käen emon tapainen, joka laskee poikiansa
muiden pesiin. Ja sitten hänellä on poika, joka ei kuulu tekevän muuta
kuin koiran kuria".
"Vai niinkö sanotaan", lausui Marit nauraen pilkallisesti; "entä jos
tämä poika ajaisi tuommoisen akan ulos portista, ehkä hän kykenisi
siihen kuitenkin?"
Vaimo katseli kauhistuneena Marit'ia. "Jumala auttakoon ja varjelkoon,
olisiko tämä --"
"Niinpä niinkin, juuri minä", vastasi Marit, ojensi ruumistansa
suoraksi, katsellen vaimoa sellaisella silmäyksellä kuin kissa kun
sillä on kynsissä pyydetty lintu.
"Vai sinä olet Kari Bjaaland", lisäsi hän ja katseli vaimoa
ylenkatseellisesti kiireestä kantapäähän. "Sinä et ole aivan niin rohkea
nyt kuin hääpäivänäsi, jolloin levittelit itseäsi alttarin edessä.
Mihinkä koko prameutesi nyt on joutunut? Onko hän sitä kuluttanut
puolestasi, töllerö raukka? Silloin aioit heittää minulle leipäpalasen,
kuin kerjäläiselle, ja nyt tulet minun luo tyhjin käsin. Muistatko
sitä?"
Vaimo seisoi vavisten, niin peloissaan oli hän. Kun havaitsi jotain
mahdollisuutta siihen, aikoi hän luikahtaa pakoon. Mutta Marit tarttui
hänen käsivarteensa.
"Etpä niinkään helposti pääse", sanoi hän pitäen akasta kiinni;
"tadikolla ja koiralla olet ajettava ulos. Vigleif!" huusi hän.
Vigleif -- tuli.
"Päästä irti koira ja ota tadikko tuosta ja aja tämä akka ulos
portista".
"Onko se varastanut?" kysyi Vigleif.
"Niin, se on varastanut", vastasi Marit.
Vaimo repäisi itsensä irti ja juoksi ulos portista, mutta koira oli
hänen jälessänsä, puri ja haukkui ja Vigleif heitti tadikon hänen
jälkeensä, jotta vaimo oli kaatumaisillaan. Hän pudotti sauvansa, vaan
hyppien ja ontuen juoksi hän mäkiä alas niin että hietaa ja pieniä
kiviä lensi hänen ympärillänsä, ja vasta kun ei hän enää kuullut koiraa
takanansa, kaatui hän ja meni tainnoksiin. Marit seisoi aitaan
nojautuneena ja katseli tätä. Hänen kasvonsa olivat yht'äkkiä käyneet
totisiksi.
"Tunsitko tämän akan, äiti?" kuuli hän jonkun takanansa lausuvan. Se
oli Vigleif, joka seisoi siinä uuteliaana.
"Tunsin", vastasi äiti lyhyesti ja meni sisään.
Marit kulki talonsa suurten huoneitten läpi; vaan hän ei saanut mitään
rauhaa. Hän aikoi ruveta kutomaan, vaan kätensä ei kyennyt sukkulan
heittämiseen. Anders makasi kuoleman kielissä, tämä soi hänen
korvissansa mihinkä vaan meni. Hän kuolee nälkään jos hän ei apua saa.
Marit istui penkille, kaikki muistot heräsivät ja kulkivat hänen
ohitsensa siitä ajasta asti kun hän vuorella istui ja näki höyrylaivan
lähtevän pois. Hän näki tuon miehen, joka seisoi niitulla puhumassa
Marit'in kanssa, hän näki saman miehen pulskeana ja keveänä kulkevan
mäkeä ylös.
Mitä tämä mies oli tehnyt? Hän oli antanut kullan kiillon itseänsä
so'aista. Nyt hän oli köyhä ja kipeä, ja se, joka oli Anders'ia
houkutellut, oli saanut kärsiä Marit'ilta kovaa kohtelua, oli kerjännyt
ruokaa hänen pöydästänsä. Mutta _Anders_ makasi kuoleman kielissä.
Marit käveli edestakaisin huoneissaan, kuin rauhatoin henki; hänen
silmissään kimalsi jotain, jota olisi kyyneleeksi luullut, jos olisi
voinut uskoa että Marit vielä osasi itkeä. Myöhään illalla meni hän
makuu-kamariinsa ja kirjoitti jotain paperiliuskalle, sitten kutsui hän
Vigleif'in luoksensa.
"Saat aitasta ottaa yhden noista suurista jauhosäkistä", sanoi hän,
"sekä lihaa ja läskiä. Panen muutamia vaatekappaleita siihen lisäksi,
sitten panet hevoisen valjaisin ja lähdet tämän kanssa huomenna ennen
auringon nousua vuorien toiselle puolelle".
Vigleif seisoi avosuin.
"Voit käydä papin luona", sanoi Marit vielä, "anna hänelle sitten
tavarat ja tämä kirje. Mutta muista, että et mainitse minun eikä sinun
nimeäsi. Hän, joka kirjeen saa, tietää kyllä mitä hänen on tekeminen".
Vigleif aikoi tehdä kysymyksiä, mutta äiti häntä esti. "Luotan siihen
että tämän toimitat", sanoi hän, jättäen pojan yksin. Vigleif katsella
töllötti kirjettä.
Mutta kirjeessä seisoi: "tämä lahja on sairaalle Anders Bjaaland'ille
vanhalta ystävältä".