Kolmekymmentä vuotta oli kulunut. Paljonhan voi tapahtua kolmenkymmenen
vuoden kuluessa. Huoneita voi tulla rakennetuksi ja kaatua jälleen,
sukuja voi kuolla ja sukuja syntyä, pian unhottuneita, pian hävinneitä.
Kova sydän voi leppyä, hellä sydän paatua; mutta eteenpäin mennään kuin
aallot tuulessa; ne kasvavat, nousevat ja heitetään rantaa vasten;
mutta uusia tulee tulemistaan, samoja jälkiä seuraten, ja pyyhkivät
pois muistot edellisistä.
Skjöltessä on paljon muuttunut. Suru on talossa käynyt, mutta Marit
seisoo siinä vielä suorana, kuin honka, josta oksat on karsittu, jonka
latva tuulessa heiluu, mutta vielä paljaanakin, myrskyn rääkkäämänä
nousee taivasta kohti, ikäänkuin sanoen: "ei se auta!" Tore ja hänen
äitinsä lepäävät maan povessa. Oli surun päivä paikkakunnalle, se
päivä, jona Tore kannettiin pois; sillä hän oli ollut rakastettu ja
kunnioitettu mies; mutta Marit'in silmä ei kastunut. Hän oli ostanut
kalliin ruumiinarkun ja pitänyt suurenmoiset hautajaiset; mutta siinä
kaikki. Ei kukaan voinut havaita mitään muutosta hänen kasvoissansa
miehen kuoltua.
Näin kului taas muutamia vuosia; pellot ja niityt kasvaa rehoittivat
kuin entisinä aikoina ja kaikki kävi samassa järjestyksessä; silloin
makasi yht'äkkiä Marit'in vanhin poika paarilla. Hän oli pudonnut alas
vuorenloukkoon eräänä iltana, kun kävi lampaita hakemassa, ja paksu
sumu äkki-arvaamatta peitti vuoren. Marit rakasti tätä poikaansa
enemmän kuin muita lapsiansa. Hän oli vanhin, hänelle oli talo
perinnöksi joutuva, hän oli pitävä Marit'in nimeä ja neuvoja kunniassa
ja tekevä Skjölten nimen mainioksi lähellä ja kaukana. Sentähden Marit
olikin häntä kasvattanut samalla rakkaudella, kuin peto poikiansa. Hän
oli antanut pojan imeä sitä mielikarvautta ja ihmis-vihaa, jota
Marit'in omassa povessa kätkyi. Hän oli valvonut ja huolta pitänyt,
ett'ei mikään käsi saisi repiä ylös niitä siemeniä, jotka hän oli
istuttanut; hän oli pitänyt tuota poikaa niin paljon erillänsä kuin
mahdollista muista talonpoikais-lapsista. Hänestä olikin tullut kaunis
ja pulskea mies, kova ja raivoisa luonteeltaan, joka tahtoi mitä
tahtoi, eikä taipunut kenenkään muun tahdon mukaan. Nyt tämä poika
makasi kalman kalpeana ja muserrettuna vuoteella. Ensi kerran naapurit
näkivät Marit'in itkevän, itkevän katkerasti. Hän oli epätoivoissaan,
hän sulkeutui huoneesensa kahdeksi päiväksi eikä tahtonut tietää
ruoasta eikä juomasta, eikä kukaan päässyt hänen luoksensa. Pappi tuli
kartanoon ja tahtoi häntä puhutella; sillä häntä oli lähetetty hakemaan
kun ei muuta neuvoa tiedetty. Kun kolkutettiin ovea ja sanottiin että
pappi oli siellä, nosti Marit salvan oven edestä ja astui ulos. Hän oli
kalpea, mutta kasvonsa olivat tyynet, kuin ennenkin. Hän kysyi lyhyesti
mitä pappi tahtoi. Pappi arveli että tähän aikaan saattoi olla paljon,
joka rasitti emännän sydäntä ja jota hän halusi tunnustaa Jumalallensa.
"Ei minun tietääkseni", vastasi Marit kylmästi; "jos niin tapahtuu
kerran, niin minä kyllä lähetän pappia hakemaan, ett'ei hänen tarvitse
turhaa vaivaa nähdä".
Pappi sai lähteä kotia taas, eikä kukaan siitä hetkestä olisi voinut
huomata että Marit suri.
Hän vaatetti itse poikansa ruumiin ja toimitti maahanpaniaiset niin
kuin se olisi ollut hänen jokapäiväistä työtänsä. Nöyränä hän ei
taistelusta tullut. Hän oli melkein käynyt ankarammaksi ja astui vielä
ylpeämmin kuin ennen kirkon permantoa myöten sunnuntaisin mustassa
huivissaan. Hänellä oli vain yksi poika jälellä ja tämä oli Vigleif;
mutta hän saikin nyt kaiken hänen rakkautensa. Pienenä poikana oli hän
enimmiten jätetty itseksensä ja saanut päiväkaudet juosta ulkona
leikkimässä; sillä äitillä oli tarpeeksi vanhimmassa pojassaan ja
isällä oli niin paljon tointa ja huolta kartanon hoidossa, joka eneni
enenemistään, että hänellä oli varsin vähän aikaa kasvattaa poikaansa,
niinkuin hänen olisi pitänyt. Vigleif sai istua Gunhild'in kamarissa ja
oppia kuinka voisi omenia varastaa tuomarin puutarhasta ja ajaa lampaat
naapurin niitulle. Gunhild oli myös ollut avullisena kun hän laittoi
linnunpelättimen, joka oli vaatetettu tuomarin rouvan näköiseksi, ja
toimittanut että se tuli niin pystytetyksi, että se nähtiin tuomarin
ikkunoista. Marit huomasi sen, mutta hymyili vaan salaisesti, eikä
ollut siitä tietävinänsä. Vigleif oli myös osallisena kaikissa
koirankureissa siinä seudussa, ja valituksia kuului ehtimiseen; milloin
oli hän kivittänyt lehmiä, milloin vetänyt aidan keskelle tietä, jota
ihmisten oli ajaminen, milloin haukkunut vanhaa akka parkaa ja raakoja
sanoja puhunut. Tore, isä, huolistui tästä ja torui poikaa. Saatuansa
tiedon siitä, sanoi Marit Torelle: "Miksi torut poikaa? Eivätkö ihmiset
voi pitää huolta lehmistänsä ja lampaistansa?" Tore oli silloin
kääntynyt selin häneen ja virkannut: "Pelkäänpä että sinä pilaat
poikaani". -- "Kun hänen ei vaan tarvitsisi hävetä isäänsä enemmän kuin
äitiänsä", oli Marit vastannut, ja Vigleif, poikanulikan tavalla,
ilvehtinyt sormellaan isänsä jälkeen, sekä hiipinyt Gunhild'in luo,
jossa aina tiesi puolustusta saavansa. Gunhild lohdutti häntä silloin,
sanoen ett'ei hänen tarvinnut siitä huolia, koska hän nyt yhtä kaikki
oli rikkaan miehen poika ja sai tehdä mitä tahtoi suureksi tultuaan.
Kun hän tuli vähän vanhemmaksi, kertoi Gunhild hänelle äidistä, kuinka
Anders Bjaaland oli häntä pettänyt ja kuinka hän oli paennut tuomarin
talosta. Vigleif kuunteli tätä uteliaana, vaan ei uskaltanut kysellä
äidiltä, sillä hän, niinkuin muutkin, häntä pelkäsi; mutta siitä
päivästä asti katseli hän äitiä toisilla silmillä kuin ennen. Kun
Vigleif tuli täysikasvuiseksi oli hän kaikissa paikoissa, missä
tanssittiin ja iloittiin, yhtyi seudun yö-kosijoihin ja peloitti
tyttöjä miltei kuoliaaksi kesällä, kun olivat paimen-majoissa karjan
kanssa; silloin Vigleif huusi ja melusi melkein joka yö heidän oviensa
ulkopuolella. Välistä hän haukkui kuin koira, välistä taas ammui kuin
lehmä suden lähestyessä, välistä määkkyi niinkuin kaikki vuohet ja
lampaat olisivat irroillansa. Muutamia tyttöjä tämä huvitti; mutta
toiset menivät piiloon ja antoivat hänen kolkuttaa ja hakata majan
ovelle siksi että väsyi.
Veljen kuoltua antoi Marit tämän pojan periä kaiken sen rakkauden,
jolla oli toista poikaa rakastanut. Hän kutsui pojan luoksensa ja pyysi
häntä käyttämään itseänsä siivommin ja arvokkaammin. Hänen tuli muistaa
että oli rikkaan ja kunnioitetun miehen poika, sekä ett'ei hänen
sopinut olla kaikenlaisten ihmisten toverina eikä matkia tuommoisia
mieronkulkijoita, jotka seudussa kuljeskelivat. Jos kuitenkin
tapahtuisi, että joku loukkaisi häntä tai hänen nimeänsä, niin hänen
piti suulla tai kädellä näyttää, mistä tuo tullut oli. Vigleif'in
mielestä äiti olikin oikeassa, varsinkin kun näki hänen tulevan niin
ruhtinaallisella käytöksellä huoneesen. Mutta se oli helpommin sanottu
kuin tehty, että hänen piti hillitä hurjaa huikentelevaa mieltänsä,
eikä Marit'in varoitukset jättäneet muita jälkiä kuin että Vigleif
nähtiin vielä useammissa kahakoissa, kuin ennen; nyt hän tahtoi näyttää
mistä oli tullut ja että hän oli mies kunniaansa puolustamaan.
Marit'illa ei ollut ainoastaan tämä poika. Hänellä oli vielä kolme
tytärtäkin. Nuorimmat olivat äidin näköiset, mutta vanhin oli sekä isän
kaltainen että hänen näköisensä. Hän oli toisia tyttäriä
vaaleanvärisempi, hänellä oli suuret hellänsiniset silmät ja hän näytti
niin viattomalle ja uskolliselle. Eli oli hänen nimensä, niinkuin Toren
äidinkin. Eli oli Toren sydänkäpy. Torella ei ollut iloisempaa hetkeä,
kuin istuessansa pikku Eli sylissä leikkien hänen hiuksillansa ja
kuunnellen hänen hohottavaa nauruansa, joka kerta kun sai vetää Toren
parrasta ja tämä oli huutavinansa. Hän rakastikin isää yli kaiken. Kun
vanha Gunhild tahtoi ottaa häntä, kiljasi hän täyttä kurkkua, ja äitiä
hän pelkäsi melkein yhtä paljon. Mutta kun hän isänsä taluttamana
hyppeli, niin pieni suu kävi kuin pippurimylly. Hän sai myöskin aina
istua kuormalla kun isä ajoi heiniä latoon, tai apilakorissa kun isä
lähti viemään kermaa ja maitoa papille ja tuomarille. Tore käveli
silloin hevosen rinnalla ja jutteli iloisesti lapsensa kanssa.
Vanhemmaksi tultuansa kääntyi hän aina isän puoleen kun tarvitsi
neuvoja toisessa tai toisessa asiassa. Isä puhui enemmiten Elin kanssa
sekä sisällä että ulkona, vaan useammin ulkona. Hän tiesi myös että isä
luotti häneen täydellisesti; sillä jos hänellä oli asia toimitettavana,
jota hän ei voinut uskoa rengille, niin Eli aina sai sitä toimittaa.
Sentähden tapahtuikin niin ett'ei Marit koskaan saanut yhtä suurta
valtaa Elin kuin hänen siskojensa yli. Marit tunsi sen ja melkein
vihasi tytärtä siitä syystä. "Tässä lapsessa on laimeata verta", sanoi
hän usein. Kerran oli hän myös sanonut Torelle, kun tämä, tultuansa
sisään, kohta kysyi Eliä: "Eikö sulla olekaan kuin yksi lapsi, Tore?"
"Ei ole, kun sinä otat minulta ne neljä", oli Tore silloin vastannut.
Marit oli purrut huultansa eikä sanonut mitään, sillä, hän tiesi että
se oli liian todenperäistä. Marit oli ylpeä lapsistansa, ja ne
olivatkin vahvoja ja kauniita katsella. Kun hän sunnuntaina tuli
kirkkomäelle molempien tytärten ja poikien kanssa (Tore kävi aina vähän
jälessä Elin kanssa), niin hän tiesi että ihmiset häntä katselivat ja
kadehtivat. Hänen nuoremmat tyttärensä eivät olleet rakastetut, sillä
tunnettu asia oli että ne olivat äitinsä kaltaiset ja yhtä ylpeät, kuin
hän. Siltä näyttikin kuin kävivät tuossa eivätkä tervehtineet oikealle
eikä vasemmalle. Mutta Eli ja hänen isänsä saivat vastaan-ottaa monta
tervehdystä ja paljon hymyjä; he puhuttelivatkin rikkaita sekä köyhiä,
sekä ennen että jälkeen jumalanpalvelusta, sill'aikaa kuin Marit
seuransa kanssa seisoi tiellä odottamassa. Tore sai silloin aina
terävän sanan vaimoltansa, vaan hän ei ollut siitä millänsäkään.
Marit tuli kirkkoon säännöllisesti joka sunnuntaina. Hän oli vuokrannut
penkin yksinomaisesti itseänsä ja perhettänsä varten, aivan likellä
tuomarin penkkiä, jotta istui etevimpien parissa. Tämä ei ollut Toren
mieleen, hän istuikin permannolla muiden kanssa. "Penkissä ei ole
tilaa", sanoi hän.
Marit kävi myös ripillä kerran vuodessa. Se tapahtui määräaikana, kuin
kellon mukaan, olihan se tehtävä; mutta samalla katsannolla notkisti
hän polvea alttarin edessä, kuin jos olisi ollut kotona huoneessansa.
Tore oli monta kertaa koettanut puhua hänen kanssansa näistä pyhistä
asioista, ennenkuin ripille menivät, mutta Marit oli vastannut
lyhyesti, että hän osasi katkismuksensa yhtä hyvin kuin Tore. "Niin,
niin", sanoi Tore, "arvelinpa vaan ett'ei haittaisi muistaa, että
ollaan syntisiä, ja rukoilla suurempaa nöyryyttä; meillä on paljon,
josta meidän tulee vastata". -- "Niin vastatkoon sitten jokainen
puolestansa", vastasi Marit. -- "Hyvä olisi jos voisimme", sanoi Tore,
ja siihen keskustelu päättyi.
Ylimalkain ei Marit'illa ollut paljon tekemistä kirkon kanssa. Hän oli
vienyt lapsensa kasteelle, mutta aina arkipäivinä. Pappi oli käskenyt
hänen tehdä sitä sunnuntaina, kun seurakunta oli ko'ossa, ja oli
kysynyt miksi hän aina tahtoi toisella tavalla, kuin muut. "Voitko
näyttää minulle missä on kirjoitettu, että se on sunnuntaina tehtävä?"
kysyi Marit; "kun maksan lapseni edestä, enkö silloin saa niitä
kastetuksi koska tahdon?"
Pappi tiesi ett'ei auttanut vastustaa häntä. Hän oli useita kertoja
koettanut totisesti puhua hänen kanssansa, saadaksensa hänen kovan
sydämensä heltymään, vaan aina turhaan, ja nyt hän odotti
kärsivällisesti sitä aikaa, jolloin Herra Jumala itse sen tekisi.
Kun nuorimmat tyttäret olivat täysikasvuisiksi tulleet, rupesi Marit
miettimään hyvää naimiskauppaa heille. Kosijoita tulikin useita, sillä
tunnettu oli, että tytöt olivat rikkaat; vaan enin osa sai rukkaset,
sillä Marit ei ottanut ketä hyvänänsä vävykseen, ja tyttäret olivat
kasvatetut hänen mielensä mukaan, eivätkä tahtoneet semmoisia, jotka
eivät varakkaita olleet. Viimein valitsivat he kaksi rikasta
talonpoikaa. Tore ei sitä vastustanut, heissä ei ollut mitään
moittimista, vaikka olivat vähän vanhanpuoliset. Jos tytöt tahtoivat
heille mennä, niin oli se heidän oma asiansa. Ainoa paha, mitä heistä
sanottiin, oli se, että olivat hieman saitureita. Marit oli varsin
ylpeä kun sai pitää kahdet häät yht'aikaa ja varakkaiden miesten kanssa
vielä lisäksi. Marit odottikin suurta iloa siitä vanhoilla päivillänsä,
vaan ei aikaakaan niin hän jo huomasi että oli erehtynyt. Tytärten
aviomiehet olivat kirreitä näreitä jöröjä, jotka eivät huolineet
muusta, kuin rahojen kokoilemisesta; vaimot huomasivat pian ett'ei
ollut yhtä helppo olla, kuin kotona, jossa saivat kaikki, mitä
sormillaan osoittivat. Töin tuskin saivat ostaa mitä tarvitsivat ja
saivat sitten miehiltänsä kovia sanoja ja pahempaakin siitä, ett'eivät
olleet tarpeeksi säästäväisiä. Rahat olivat heidät yhteen solminneet,
ja nyt saivat havaita ett'ei se solmu kestänyt. Ei ollut vuottakaan
kulunut kun mielissään rupesivat kiroilemaan äitiä siitä, että hän oli
heidät houkutellut tähän avioliittoon. Marit sai kokea että ne, joita
hän lapsuudesta asti oli suurimmalla hellyydellä ja rakkaudella
kasvattanut, kiittämättömyydellä häntä palkitsivat. Kun hän tuli heidän
kotihinsa, tuskin pyysivät häntä istumaan; kun hän kysyi kuinka heidän
oli, vastasivat he niin katkerasti ja kylmästi että hänen täytyi
vai'eta; kun kohtasivat häntä ulkona, melkein eivät olleet häntä
tuntevinansa. Skjölteen eivät koskaan tulleet; olivat liian ylpeitä
pyytääksensä apua ja neuvoa äidiltänsä. Hyvä oli ett'ei Tore, heidän
isänsä, huomannut kuinka onnettomuus ja katkeruus päivä päivältä lisäsi
ryppyjä hänen tyttäriensä kasvoihin; sillä ennen kuin vuosi oli kulunut
heidän häittensä jälkeen makasi hän maan povessa. Marit sitä näki; vaan
ei yksikään sielu saanut aavistaa mitä hänen sydämessänsä liikkui. Hän
ehkä näytti vähän vanhemmalta kuin ennen ja astui raskaammin varsinkin
vanhimman poikansa kuoltua. Vaan hänen kasvonsa olivat tyynet ja
vartalonsa oli rotevampi kuin 50 vuoden vaimolta sopii odottaa. Kaksi
lasta oli hänellä vielä luonansa, Eli ja Vigleif.
Eli ei ollut siihen aikaan ollut kotona. Vietettyään sisartensa häitä
oli hän kohta lähtenyt erään sukulaisen luo naapuriseurakuntaan. Toren
veli oli nimittäin tullut leskeksi ja oli silloin kirjoittanut Torelle
ja kysynyt voisiko hän lähettää tyttäristään yhden hänen luo
vastaiseksi taloutta holhoimaan ja hoitamaan. Tore suostui kohta, mutta
kun ne kaksi, joiden oli naimisiin meneminen, eivät voineet tulla
kysymykseen, niin lähtö tuli Elin osaksi. Ehkä Tore myös ajatteli, että
oli hyvä jos Eli voi tulla pois äidin luota nyt, kun hän muuten saisi
olla yksin hänen kanssansa koko päivän; vaan tätä hän ei kuitenkaan
lausunut. Marit alussa pani vähän vastaan, mutta kun hän ei koskaan
ollut erittäin rakastanut Eliä ja molemmat pojat olivat kotona, suostui
hän viimein. Eli lähti siis ja oli setänsä luona.
Sitten tapahtui että Tore, hänen isänsä sairastui. Huomattuansa että
tauti oli päättyvä kuolemalla, lähetti hän kohta sanan mutta tämä
joutui liian myöhään. Tore oli jo kuollut. Viimeisenä iltana oli hän
kutsunut Marit'in luoksensa ja sanonut hänelle: "Tällä kertaa tämä on
kuolemaksi, Marit, ja kuolema voi tulla ennenkuin tiedämmekään.
Sentähden tahdon nyt kiittää sinua, niin kauan kuin voin, siitä ajasta,
jona olemme yhdessä eläneet, enkä voi muuta sanoa, kuin että olet ollut
kelpo vaimo. Kaikki olet hyvin järjestänyt ja olet parahimmalla tavalla
taloani hallinnut, -- niin, sen olet! -- ja vaikka on muutamia pieniä
seikkoja, joita olisin suonut toisellaiseksi, niin niitä ei maksa
vaivaa tuoda esiin kuolinvuoteella, ja niihin olen kenties ollut yhtä
paljon syypää kuin sinä".
Tore vaikeni hetkeksi; hän makasi liikkumatta ja mietti jotain, sitten
sanoi hän: "Ja minulla olisi vielä pyyntö sinulle, Marit". Marit
kohotti päätänsä ja katseli häntä. "Ja se olisi", jatkoi Tore, "että
olisit oikein hyvä Eliä kohtaan". -- "Enkö siis ole ollut hyvä?" kysyi
Marit. -- "Kyllä, en tahdo muuta sanoa, mutta sinä olet vähän
kovaluontoinen ja Eli on hellä ja arkatuntoinen; kaikilla ei ole sama
luonto, näetkös". Marit ei vastannut, ja Tore tavotteli peitettä
sormillansa. "Niin, jotain sanomista minulla vielä olisi ennenkuin
lähden pois maailmasta", sanoi hän, "nimittäin että sinun pitäisi olla
nöyrempi mielessäsi. Sinä ajattelet liiaksi tätä maailmaa, Marit,
rikkautta ja kunniaa, mutta sinun pitäisi enemmän ajatella Jumalaa ja
hänen valtakuntaansa. Niin, minä totisesti pyydän sinua muistamaan
sitä, Marit. Tiedän että olet saanut kärsiä enemmän, kuin moni muu,
enkä tahdo lisätä kiviä kuormaasi, mutta pitäähän kerta unohtaa --"
"Niin, pitäähän kerta unohtaa", vastasi Marit ja tuijoitti etehensä.
"En voi toivoa parempaa sulle, kuin että saat rauhassa kuolla", sanoi
Tore, "yhtä hyvässä rauhassa, kuin itse toivon saavani kuolla".
Paljon muuta ei puhuttu heidän keskenänsä. Tore oli pannut kätensä
ristiin, ja Marit istui uskollisesti hänen vuoteensa vieressä häntä
hoitamassa. Kerran sanoi Tore: "Jos Eli nyt olisi ollut täällä, niin
olisi hän lukenut virren minulle".
"Enkö minä voi sitä tehdä?" kysyi Marit.
"Oi ei, minä taidan ulkoakin, eikä se siis ole tarpeellista, mutta sano
terveisiä minulta Elille". Enempää Tore ei lausunut.
Kun Eli tuli kotia ja tapasi isänsä kuolleena, oli hän vallan
lohduttamatoin. Monta viikkoa isän hautajaisten perästä olivat hänen
silmänsä itkettyneet, eikä hän voinut mitään tehdä. Marit ei ollut
tästä hyvillään.
"Hyvänen aika, kuinka sinä silmiäs kastelet", sanoi hän, "on kuin
olisit ilman sekä äitiä että siskoja".
Eli oli ääneti, vaan siitä hetkestä oli hänen ja äidin väli vielä
kylmempi. Hän oli tottelevainen ja teki mitä äiti pyysi ilman
nurjamielisyyttä, mutta hän ei koskaan puhunut äidin kanssa. Oli oikein
vilu Elin mielestä äidin läheisyydessä. Ja kuitenkin näytti hän
onnelliselta näinä kahtena pitkänä vuotena, siitä kun kotia oli tullut.
Illoin rukin ääressä hyräili hän iloisesti, niin pian kuin oli
yksinänsä, ja, jos äiti oli sisällä, näkyi Elin kasvoista että hän
sittenkin mielessänsä hyräili. Aina oli hänellä ystävällinen hymy
huulillansa kun joku häntä puhutteli. Marit tarkasti häntä usein kun
hän istui näin uneksuen ja leikkien ajatustensa kanssa. Monta kertaa
oli hän kysynyt mitä Eli ajatteli, mutta sai aina saman vastauksen:
"voihan olla monta asiaa". Usein tuli myös matkustavaisia kyökkiin
puhumaan Elin kanssa ja äidin kysyessä mitä he tahtoivat, vastasi Eli
vaan että toivat terveisiä ystäviltä naapuri-seurakunnasta. "Sepä
palava ystävyys, joka lähettää terveisiä joka viikko", sanoi Marit. Eli
punastui ja meni, mutta Marit päätti olla jättämättä asiaa siksi kuin
saisi selville mitä se oikeastaan tiesi. Eli parka luuli kätkevänsä
salaisuutensa niin hyvin, eikä tiennytkään ennenkuin Marit eräänä
iltana hämmästytti häntä kun hän seisoi puhumassa erään miehen kanssa
metsän reunalla. Eli tuskin uskalsi sisään mennä sinä iltana, niin
peloissansa oli hän. Hän hiipi hiljaa tupaan ja koetti pienentää
itseänsä niin paljon, kuin mahdollista, ett'ei kukaan häntä huomaisi;
mutta äidin silmäys kohtasi häntä, ja se silmäys puhui selvästi. Ilta
kului, Marit ei sanonut mitään, eikä ollut millänsäkään, mutta kun
Vigleif oli pannut maata kutsui hän Elin luoksensa.
"Kuka se oli, jonka kanssa puhuit tänään?" kysyi hän.
"Se oli -- -- tuttava --"
"Tuttava taikka ei, minä kysyn hänen nimeänsä. Se ei arvattavasti ole
niin hieno että pahenisi siitä kun täällä mainitaan".
"Se oli -- se oli Anders Bjaaland'in poika", änkytti Eli säikähtyneenä,
purskahti itkuun ja nojasi päätänsä pöytään.
Hyvä oli ett'ei hän katsonut äitiinsä; hän olisi muuten kauhistuen
nähnyt äidin kasvot tällä hetkellä. Marit tuli kalman kalpeaksi, hänen
täytyi pitää pöydästä kiinni, ett'ei kaatuisi, hän puri hampaansa
yhteen. Sitten katsahti hän Eliin, oliko tämä mitään huomannut, mutta
Eli oli vaipunut kokoon eikä uskaltanut liikkua eikä katsoa ylös. Marit
painoi kädet rintaansa vasten, hengitti raskaasti pari kertaa, oli
sitten pyyhkivinänsä hämähäkin verkkoja ikkunanpielestä ja kysyi
kolkosti ja kuivasti:
"Mitä hän tahtoi sulta?"
"Hän on -- hän on -- minut kihlannut", kuiskasi Eli, mutta niin hiljaa
että se tuskin kuultiin.
Marit sen kuuli. Hän syöksi esiin ja tarttui Elin käsivarteen. "Se ei
ole tapahtuva, ei iankaikkisuudessa ikinään", huusi hän nyrkyttäen
kätensä: "niin kauan kuin minussa on veren pisaraa, niin kauan kuin
minä voin sormea liikuttaa, se ei ole tapahtuva".
Hän hillitsi itsensä pian jälleen, hän tuijoitti tyttäreensä, joka oli
vaipunut alas penkille. "Mitä tarkoitat sinä tällä?" kysyi hän kylmästi
ja tyynesti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. "Tahdotko antaa
minulle kuoleman iskun, tahdotko panna nimeni alttiiksi susille ja
korpeille, tahdotko tehdä Marit Skjölten jokaisen naurun ja pihan
alaiseksi? Mitä? -- mutta ole varoillas, sinä, kyllä saat taistella ja
olet tunteva äitisi, ole varma siitä".
Marit taukosi hetkeksi, mutta Eli makasi kuin pyörtyneenä eikä
liikahtanut.
"Mitä luulet hänen tahtovan sinulta?" jatkoi Marit. "Hyväilläkö sinua
ja imarrella? Sitäkö luulet hänen tahtovan? Vai luuletko hänen tahtovan
kantaa sua silkki- ja sammetti-aluksilla? Ha -- ha -- sinä tunnet heitä
sinä! Ei, rahoja hän tahtoo. Hän on nähnyt että Marit'in talo on hyvin
varustettu, että hänellä on kirkkaat kupari- ja hopea-kalut, sitten
aikoo hän sisään kuin kissa ja rapsia ne itsellensä; mutta odotapas!
tällä kertaa käpäläs joutuvat pihdinkiin. Hänellä on arvattavasti sama
kissanluonto kuin isälläkin. Hän oli myöskin olevinansa pyhä kuin
Herran enkeli, mutta minäpä keksin ketun sydämen, minä", Ja Marit
ojensi itseänsä korkeaksi ja suoraksi.
Eli nosti itkettyneet silmänsä äitiä katsellen; nyt hän yht'äkkiä sai
rohkeutta.
"Hän ei tahdo kerjätä killinkiäkään sinulta", vastasi hän tyynesti.
"Hän ei tuntenut minua eikä sinua, nähdessään minut setäni luona, eikä
tietänyt olitko köyhä vai tikas, kosiessaan minua. -- Ja jos kysyt
ihmisiltä, jotka tuntevat häntä ja hänen isäänsä, niin saatpa kuulla
että ovat kunnioitettavia miehiä, jotka työtä tekevät niin paljon kuin
vaan jaksavat eivätkä tee vääryyttä kenellekään".
"Hänen isänsä on konna, sanon minä", huusi Marit lyöden kätensä
pöytään; "minä tunnen hänet. Hän on -- niin, se voi olla yhdentekevä
mitä hän on tehnyt, mutta minä tunnen hänet liian hyvin. Hän näyttää
viattomalle, kuin lammas, mutta hänellä on suden sydän, hän on notkea
ja nopea katselemaan, muta hän on myöskin liukas kuin ankeriainen. Ehkä
hän on ruvennut jumaliseksi muka viime aikoina; se olisi hänen
tapaista. Mutta sen minä sanon, että ennenkuin kukaan hänen suvustansa
astuu Skjölten kynnyksen yli, ennen Marit menee pois talosta ja
kodista. Sinä ymmärrät minua?" lisäsi hän vakaasti hetken kuluttua
Elille; "siitä hetkestä asti, jolloin huomaan sinun puhuvan ainoankaan
sanan Anders Bjaaland'in pojalle, siitä hetkestä asti et enää syö minun
leipääni. Ja ne rahat, joita silloin perinnöksi saat, niitä ei ole
vaikea lukea. Kas niin, nyt voit mennä nukkumaan". --
Eli nousi ja hiipi kamariinsa; mutta Marit istui vielä kauan tuvassa
leuka käsien nojassa, tuijoittaen etehensä kunnes kynttilä sammui
kynttiläjalasta.