Kesä lähestyi ja samalla se aika, jolloin Amerikaan matkustavaiset
lähtöä puuhaavat. Useita laivoja oli jo lähtenyt; muutamien päivien
perästä oli viimeisen lähteminen. Höyrylaiva oli lähetetty vuonon
pohjukkaan, tuomaan ulos-vaeltajat kaupunkiin; nyt tämäkin laiva kohta
oli valmis lähtemään. Savua tuprusi ulos piipusta ja peitteli rantaa
mustana pilvenä. Laivassa miehistö juoksi kiireesti sinne tänne,
asetellen ja sovitellen matka-arkkuja, laukkuja ja tavaroita sille
ihmis-joukolle, joka aikoi etsiä onneansa vieraassa maailmassa. Niitä
tuli nytkin vielä mäkiä alas, toisia oli jo lahdella, jotka katselivat
taappäin, katselivat sukulaisiansa, jotka seisoivat vuorenrinteellä;
toiset antoivat kättä niille, jotka olivat laivasillalla. Hitaasti
liukui vene toisen perästä lahden tyyntä pintaa myöten. Eräs vaimo
istui veneen kokassa, pää kätkettynä sylihin, jotta hän kyyneleitään
kätkisi, ja vanha isäntä tuijoitti myytyyn maa-tilkkuunsa, niin kauan
kuin se näkyi. Siellä oli hän leikkinyt ja elänyt, työtä tehnyt ja
orjaellut koko elin-aikansa. Uutis-peltoon oli perunoita kylvetty.
Kumma kuinka hyvää satoa lupaavalta tuo pelto tänä vuonna näytti. Vaan
arvattavasti maamvieremä tai vedenpaisumus kaikki hävittäisi myöhemmin
kesällä. Ja sitten veroja lisääntyi niin ett'ei kukaan ihminen enää
täällä toimeen tullut. Ajattelivatko samoin nuo nuoret miehet, jotka
tuolla lahdella lauloivat ja huijasivat? Ei kukaan saisi moittia heitä
puuttuvasta rohkeudesta ainakaan, ja olivat päättäneet tanssia
Hallingi-tanssia laivan kannella vielä tänä iltana. Vapaat miehet kyllä
keinoja keksivät päästäksensä eteenpäin maailmassa. --
Muiden jälkeen tuli yksinäinen joukkokunta. Mies ja vaimo, jotka
välillänsä taluttivat pientä poikaa. Nuori tyttö kävi heidän jälessään.
Hän kävi nopeasti, sillä oli kiire käsissä, mutta sitä myöten kuin tuli
likemmäksi siltaa tytön jalat kävivät raskaammiksi, ja siinä hän nyt
seisoi nojautuen sillan aituukseen ja pitäen siitä kiinni. Viivytellen
astui hän taas muutamia askeleita eteenpäin ja pani jo toisen jalkansa
portaille, mutta samassa tempasi hän itsensä irti ja lensi kuin hullu
ihminen ylös mäelle päin. -- Vaimo nousi istuimeltaan veneessä ja aikoi
seurata häntä. "Oi Jumala meitä mittakoon! hän tekee meidät
onnettomiksi! Oi juokse hänen jälkeensä, sinä Tore, oi juokse hänen
jälkeensä!"
Isä seisoi niinkuin kiveksi muuttuneena ja piti venettä sillan
vieressä, naapurit ja muu väki seisoivat sillalla ja katsoivat Toren
jälkeen. Kukkulalla oli tyttö heittäynyt maahan ja pistänyt päänsä
ruohikkoon, ikäänkuin olisi tahtonut itsensä kätkeä. Hän ei huomannut
Toren tuloa.
"Sun täytyy tulla nyt, Marit", sanoi Tore, koskien hänen olkapäähänsä.
Marit kääntyi raivoissaan häntä vastaan:
"Pois!" huusi hän -- "pois sanon minä!" Ja hän otti turvakseen molemmin
käsin ruohojen korsista kiinni.
Tore katsoi ympärilleen, hän ei tietänyt mitä hänen pitää tehdä. "Mutta
kyllä sinun yhtä kaikki täytyy, muuten on liian myöhäistä!" sanoi hän.
Otti sitten Marit'in käsivarsista kiinni ja tahtoi vetää häntä
myötänsä. Marit heittäytyi selälleen, potki, repäisi itsensä irti ja
karkasi mäkeä ylös niinkuin henkensä edestä.
Tore seisoi epäillen. Pitikö hänen seurata tyttöä vai eikö? Mutta
samassa laiva vihelsi ensi kerran ja hänen täytyi rientää alas.
Veneessä seisoivat yhä odottamassa melkein vetämättä henkeään.
"Seuraako hän sinua?" huusi äiti niin pian kuin Tore näkyi mäellä, ja
hän kurkisti sinne päin.
"Se on mahdotointa", vastasi Tore astuen alas, "hän ei tahdo".
Höyrylaiva vihelsi toisen kerran.
"Jumala auttakoon meitä, on liian myöhäistä", huusi äiti ja vaipui alas
istuimelle.
"Niin, meidän täytyy kuitenkin lähteä", sanoi isä, sysäsi veneen ulos
ja pyyhki silmiänsä nutun hihalla, "mutta jos voisit saada hänet
kaupunkiin ennenkuin me maasta lähdemme, niin tekisit meille suuren
palveluksen, Tore".
"Minä teen mitä voin", vastasi Tore.
"Jumala siunatkoon sinua, pidä huolta hänestä, Tore, oi Jumala
siunatkoon sinua, pidä huolta hänestä", huusi äiti.
Kun vene jo oli kaukana rannalta nousi äiti vielä kerran seisaalleen ja
huusi taas Torelle: "Jumala siunatkoon sinua, pidä huolta hänestä".
Marit istui vuorella, josta sopi nähdä kauas yli lahden. Hän huomasi,
ett'ei kukaan enää häntä seurannut, ja istui sentähden maahan.
Hän istui kädet ristissä sylissään ja katsoi merelle päin, mutta hänen
silmänsä ja hänen kasvonsa olivat kylmän ja tyhjän näköiset. On hetkiä
elämässä, jolloin niin monta ajatusta painaa mieltämme että tukehtuvat
sekä itku että nauru. Marit oli nyt eronnut isästä, äidistä ja
siskoista eikä ikinä enää heitä näkisi. Ei ihmettä siis että silmänsä
lakkaamatta seurasi laivaa, joka höyryvänä lähti eteenpäin, leikaten
vettä ja heittäen etehensä vaahtoavaa hyrskyä vuonon peilin-kirkkaalle
pinnalle. Vaan Marit'in poskilla ei näkynyt mitään kyyneltä, kasvonsa
olivat liikkumattomat. Hän hengitti vaan syvään, niinkuin olisi juossut
nopeasti, ja silmä seurasi laivaa, ikäänkuin olisi kasvanut kiinni
siihen. Ja katso, nyt se hävisi tuon niemen taakse, -- vielä näkyi
mastoa vähän, ja sitten se oli -- poissa. Ainoastaan paksu tukehduttava
savu kierteli rantaa myöten ja vaipui mereen kuin suruhuntu.
Kaikki oli hiljaa. Miehet palasivat jokapäiväiseen työhönsä, puhuen
niistä, jotka olivat lähteneet, ja niistä, jotka olivat jääneet. Veneet
vedettiin koppeliinsa, ei ollut ketään sillalla, eikä ketään tiellä;
Marit istui yhä vaan samassa paikassa, samalla oudolla katsannolla
tuijottaen siihen suuntaan, minne höyrylaiva oli lähtenyt, niinkuin hän
vielä olisi saattanut isää, äitiä ja kotoansa matkalle. Pohjoisessa oli
kokountunut ja koko taivaalle levinnyt mustia pilviä. Ei kulunut
tuntiakaan laivan lähdöstä ennen kuin vettä virtana satoi, ukkonen
jyrisi, toinen ankara puuska tuli toisen perästä mereltä päin, oli
niinkuin taivas ja maa olisivat yhteen sulaneet. Muutamia tuntia sen
jälkeen ilma tyyntyi taas, auringon viimeiset säteet tunkivat pilvien
läpi ja sumu-repaleet ikäänkuin liekissä lensivät vuori-huippujen yli.
Meri oli kiiltävän tyyni, nuoret koivut puhdistivat sadepisarat
päältänsä iltahämärässä ja kurkistivat veteen alas, kajavat kiitelivät
ilmojen läpi taikka soutelivat veden pinnalla. Kaikki oli niin tyyntä
ja hiljaista, ett'ei kukaan voinut arvata tätä samaksi taivaaksi,
samaksi ilmaksi ja vedeksi, joka oli ollut niin pimeä ja uhkaava.
Jos Marit olisi voinut aavistaa, että tämä ilta näytti hänelle kuvan
hänen omasta tulevaisuudestansa, niin hän ehkä olisi katsonut eteneviin
pilviin; nyt hän tuskin niitä huomasi. Hän istui vaan liikkumatta
samassa paikassa. Hän oli vaan vetänyt jalkojaan puoleensa, piti
molemmat käsivarret polvien ympäri ja kallisti päänsä niiden nojalle.
Sadepisarat tippuivat märistä hiuksista alas kaulalle, hän ei sitä
tuntenut. Röijy oli läpimärkä ja hän vapisi vilusta, vaan ei ollut
siitä millänsäkään. Nyt hän ei enää tuijoittaen katsellut lahtea ja
höyrylaivaa. Hän oli kääntänyt kasvonsa toiselle puolelle, tuonne
vuonon toiselle rannalle päin, josta hieno sinertävä savu nousi puiden
latvojen väliltä. Ei hän enää niin raskaasti hengittänyt myöskään, ei,
hän nojasi päätänsä polvia vastaan ja katseli metsään niin
tietämättömänä koko maailmasta, että olisi luullut hänen nukkuvan.
Mitä hänen silmänsä etsi?
Majassa metsässä tuolla _hän_ asui.