PIKKU AUNELLE.

Kuules Aune-kultanen,

kun ma sulle haastelen.

Paikan tuon ma sulle soin,

että silmäs nähdä voin;

katsos noin!

Ollos hetken alallasi,

hiukan hilli nauruasi.

Kun ma ennen sinunlaisna

leikkiväisnä, nauravaisna

aamusesta iltahan

aina samaan tapahan

nähtiin ahertelevan,

niin mä silloin luulin, että

elo tää ei kyynelettä

murheen, elonhuolten vuoksi

toisi mulle silmihin.

Päivä pääsi, aika juoksi.

Aina vaan ma nähtihin

naurusuuna; tokko vaan

kyynelöin ma ollenkaan,

paitsi silloin, kun ma suutuin

häijyn lailla,

lupaa vailla

luvattomaan, pahaan puutuin,

mi ei ollut mielehen

isän eikä äityen.

Noin mä nauroin, kun sä nyt.

Naurun syyt' en etsinyt.

Koulunpenkkilöilläkin

useasti unhoitin

vakavuuden; kujeilin

millälailla milloinkin.

Tuosta sain ma nuhtehia,

joskus aivan ankaria,

kun en tainnut totella

enkä löynnyt rajoja

työn ja leikin.

Nauru veikin

myös mun usein nurkkahan;

häpeän sain raskahan.

Korvapuustin läksyt ain

saivat naurutaudiltain.

Aika kerkes, vuodet vaihtui,

lapsuusaika poijes haihtui

niinkuin eestä tuulien

häipyy hunnut usvien.

Kuvakirjat kiini suljin,

totta kohti täällä kuljin.

Hymy herkes, nauru katkes,

kyynellähteet auki ratkea.

Elämä on kylmä ja

melkein kuni kuolema

sille, jolle se sit' on!

Olin orja kohtalon,

joka multa naurut kitki,

jota orporaukka itki,

kunnes naurun kokonansa

unhoitti hän itkuissansa.

Itkin kaikki kyyneleeni.

Kun ne loppui, sydämeeni

telkesin mä tuskani.

Itkutonna,

naurutonna

kuljen, kannan taakkani.

Aune-kulta! Nauru mulla

helky ei kuin helkkyy sulla.

Itkeäkään saata en,

vaikka suru sydämen

joskus pyytää kyynelettä --

kuiva silm' ei vuoda vettä.

Soimattihin mua ennen,

armaan lapsi-ajan mennen,

houkkioksi nauravaksi.

Muutuinko ma paremmaksi

Kertyi mulle syytä kaksi,

joista nyt mua soimataan:

Itken, kun on naurun syytä,

nauran murheen mustaa kyytä;

ajallaan en milloinkaan

lahjoja ma käytä niitä,

mulla, näät, ei taito riitä.

Tällälailla täällä, oi,

inehmoisen käydä voi!

Monen täällä hukka vie.

Oikukas on elon tie.

Säästä sinä, lapsikulta

ilon tulta,

ettei tuota puutu sulta

saapuessa surujen,

elonhuolten hetkien.

Elämästä: Runoja · 第 24 / 48 题