"Niin", sanoi Rosa aamiaispöydässä, "tuntuu aina surulliselta, kun
semmoinen mies äkkiä romahtaa, joka on ollut korkealla yleisön
silmissä. Se on kuin suuren puun kaatuminen metsässä. Ei kukaan ole
aavistanut, kuinka suuri se on ennenkuin näkee sen maassa makaavan."
"Se on hirveätä, hirveätä!" sanoi Glory.
"Pitipä tuosta miehestä tai ei, on vaikea asettaa hänen kohtaloansa
yhteen laupiaan kaitselmuksen kanssa."
"Vaikeatako? Mahdotonta, tarkoitat!"
"Glory!"
"Oh, minä tietysti olen pakana ja olen aina ollut pakana, mutta minä
en voi uskoa semmoiseen jumalaan, joka ei mitään tee -- en tahdo, en
tahdo!"
"Mutta emmehän me vielä tiedä mitään lopusta. Ristiä seuraa
ylösnousemus, kuten uskovaiset sanovat, ja kuka tietää vaikka kaikesta
tästä --"
"Kuinka hänen kirkkonsa käy?"
"Oh, kyllä sillä on ottajia, ja jos vaan herttainen arkkidiakoni...
Ah, mutta hänellä on nyt täysi työ rouva Macraessa, miesraukalla!
Rouva Macrae on joutunut aivan rappiolle viimeinkin ja piileskelee
nyt jossakin maatalossa, jossa hän saa rauhassa juoda itsensä
kuoliaaksi herättämättä kenenkään huomiota. Mutta arkkidiakoni ja lordi
Robert ovat keksineet hänen piilopaikkansa ja leijailevat nyt hänen
ympärillään kuin haukat, jotka odottavat haaskaa."
"Entäs orpokoti?"
"Ah, se on vallan toinen asia, hyvä Glory. Siitä on menoja vain eikä
mitään tuloja. Ei sitä kukaan taida rientää anastamaan haltuunsa."
"Oi hyvä Jumala, tätä maailmaa!" huudahti Glory.
Puolisen jälkeen Glory läksi Westminsteriin hakemaan orpokotia. Se oli
kirkkopuiston kulmassa. Ovi oli lukossa, ja alakerran ikkunoiden edessä
oli luukut. Monien mutkien ja vaikeuksien perästä hän sai tavata sen
henkilön, jonka hoidossa koti nyt oli. Se oli vanhanpuoleinen rouva,
jolla oli yllään musta silkkipuku ja jonka tukka oli lumivalkea.
"Minä en ole johtajatar, neitiseni", sanoi hän. "Johtajatar pötki
pakoon kuten nuo muutkin hienosukuiset sisaret, sillä he otaksuivat,
että roskaväki hyökkäisi tämänkin talon kimppuun."
"Sittenpä minä tiedän kuka _te_ olette. Te olette rouva Callender",
sanoi Glory.
"Jane Callender minä olen, nuori neitiseni. Ja kuka te itse olette?"
"Minä olen Johnin ystävä, ja minä tahtoisin tietää voisinko jollakin
tavoin --"
"Ettehän vain liene se tyttö itse? Sehän te olette! Näenhän minä, että
te juuri olette se. Suudelkaa toki minua -- vielä kerran tyttöseni!
Voi, voi, hyvä neiti! Näinkö meidän piti tavata toisemme! Minusta
tuntuu aivan kuin ojentaisimme kättä toisillemme poikaparan haudan yli."
Sitten he itkivät sylitysten ja tyyntyivät kumpikin.
"Entä lapset", sanoi Glory. "Kuka niitä hoitaa, kun johtajatar ja
sisaret ovat paenneet?"
"Ei kukaan muu kuin minä vain ja lapset itse ja tyttö, joka avasi
teille oven. Mutta tulkaa nyt katsomaan niitä."
Makuuhuone oli yläkerrassa. Rouva Callender avasi oven hiljaa, ja Glory
astui suureen, pimeään huoneeseen, jossa viisikymmentä lasta nukkui.
Ei kuulunut muuta kuin heidän hengityksensä, joka tuntui vienon tuulen
henkäyksen tavoin täyttävän ilman. Oli kovin vaikeata katsella heitä,
kun muisti, että heidän ainoa maallinen isänsä nyt oli vankikopissa.
Sydän pakahtumaisillaan ja itku kurkussa palasivat molemmat naiset
alakerran huoneisiin.
Kirkkopuistossa oli tähän saakka näkynyt ihmisiä ainoastaan siellä
täällä ovissa ja kadunkulmissa, mutta nyt se alkoi tulla meluavaa
joukkoa täyteen. Sieltä kuului rivoja leikkipuheita "munkeista",
"hänen kunnia-arvoisuudestaan herra lordista" ja "jumaluustieteen
tohtoreista". Pieni liuta oli eronnut isosta joukosta ja koetti
paraikaa heittää pitkää nuoraa lasson tapaan Neitsyt Maarian kuvan
ympäri, joka oli muurin syvennyksessä porttikäytävän vieressä. He
saivat vihdoin kuvan romahtamaan alas ja kirkuivat ilosta. Kun poliisi
sitten ahdisteli heitä, heittivät he kivillä rikki kirkon ikkunat.
Gloryn teki taas mieli itse syöksyä tuon kurjan roskajoukon keskelle,
mutta hän vain vaipui polvilleen ikkunan luo rouva Callenderin kanssa
ja katseli noita alhaalla näkyviä lukemattomia kasvoja ja heidän pahoja
silmäyksiään sekä suun ympärillä näkyvää julmaa ilmettä.
"Voi, voi, kun täytyy olla vain nainen!" mutisi hän.
"Jaa-ah tyttöseni, kyllä moni meistä on sillä tavalla huokaillut",
sanoi rouva Callender.
Glory ei virkkanut muuta heidän ollessaan polvillaan ikkunan luona ja
puristaessaan toistensa käsiä, mutta kyyneleet, joita avuttomuuden
tunne oli nostanut hänen silmiinsä, kuivuivat, ja niitten sijaan
ilmestyi suuren päätöksen loiste. Hän tiesi hetkensä tulleen vihdoinkin
-- hän tiesi, että tämä ennusti loppua.
Teatterit tyhjenivät juuri, ja vaunuja vyöryi pitkin Strandia. Glory
näki oman nimensä omnibussissa ja kuvansa uutisrakennusten ympärillä
olevissa aitauksissa ja tunsi pistävää tuskaa. Mutta hän oli nyt
kuumeentapaisessa kiihkossa ja tuska haihtui pian.
Saapuessaan kotiin hän sai taas kirjeen Drakelta. Se sisälsi:
"Minä ymmärrän, rakas Glory, vallan hyvin, kuinka täysi oikeus
teillä on vaieta kokonaan. Mutta näyttääkseni teille, kuinka syvästi
minä kadun, koetan tehdä kaiken voitavani silloisen käytökseni
hyvittämiseksi, se kun oli todellakin omiaan loukkaamaan ja kiusaamaan
teitä. Te saatatte minut ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, jos suostutte
rupeamaan vaimokseni. Me olisimme ystäviä, Glory, samalla kertaa kuin
rakastaisimme toisiamme, ja kun tämä aika on kuuluisa etevistä ja
ihanista naisista, olisi minun suuri ylpeyteni se, että minun vaimoni
ennen kaikkea on nerokas nainen. Ei mikään saisi häiritä teidän kykynne
kehitystä, ja jos seuraelämän velvollisuudet joutuisivat ristiriitaan
sen kanssa, saisivat ne, ettekä te, kärsiä. Muutoin en voi tarjota
teille muuta kuin -- siitä minun on kiittäminen hyvää isääni -- ne
edut, joita rikkaus tuottaa. Mutta kaikkia niitä iloja, joita sen
avulla saattaa hankkia, voitte nauttia täysin määrin, ja jos haluatte
työskennellä hyväntekeväisyysyrityksissä, on teillä siihen erinomainen
tilaisuus. Tämän lisäksi voin ainoastaan tarjota teille koko sydämeni
kiintymyksen ja hellyyden, ja jään levottomana odottamaan vastaustanne."
Gloryn lukiessa kirjettä vavahtelivat hänen silmäluomensa omituisesti,
mutta hän pani sen pois tyynesti. Tuohon kirjeeseen oli kuitenkin
vaikea vastata, ja hän koetti useampaan kertaan jotain kirjoittaa,
mutta ei ollut tyytyväinen mihinkään. Vastaukseen tuli aina jotain
teennäistä, joka teki hänet levottomaksi ja hävetti.
"Muistaessani, kuinka hyvä te olette ollut minulle alusta alkaen,
voisin itkeä, kun minun täytyy teille näin vastata. Mutta minä en
voi sille mitään -- ei, en voi! Älkää pitäkö minua kiittämättömänä
ja älkää luulko, että olen mistään loukkaantunut. Minä vaan en voi
täyttää pyyntöänne -- se on ihan, ihan mahdotonta. Voi, jos te
tietäisitte, mitä minulle merkitsee se, että minun täytyy luopua
kaikesta elämänilosta ja riistää kaikki nämä ruusut hiuksistani, niin
uskoisitte varmaan, että minä vihdoin viimeinkin kuuntelen korkeampaa
käskyä enkä vain maallisen arvon ja suuruuden houkuttelua. Niin on nyt
laita. Nainen leikkiköön sydämensä kanssa niin kauan kuin se, jota
hän rakastaa, on onnellinen ja tyytyväinen, mutta jos mies, jota hän
rakastaa, joutuu julman maailman poljettavaksi, silloin ei enää leikki
suju... Niin, minun täytyy mennä _hänen_ luokseen, jos minnekään menen.
Paitsi sitä te voitte kyllä tulla toimeen ilman minua, mutta hän ei
voi. Jos te olisitte nainen, voisitte ymmärtää kaiken tämän. Mutta
olettehan te niin jalo ja uskollinen ja tosi, ja kun katson teidän
kirjettänne sekä muistan, kuinka usein te olette puolustanut sortunutta
miestä, värähtelee sydämeni ja silmäni käyvät himmeiksi kyynelistä, ja
minä ymmärrän millainen englantilainen _gentleman_ on."
* * * * *
Kirjoitettuaan tämän kirjeen Glory meni makuuhuoneeseensa ja puuhaili
siellä tunnin verran laitellen kääröihin vaatteita ja koristeita sekä
kirjoittaen kääröihin osoitteita. Yksinkertaisemmat puvut hän osoitti
Anna-tädille, erään turkkiviitan täti Rakelille, oopperatakin Rosalle
ja koko joukon alusvaatteita Liisalle. Kaikki jalokivet ja melkein
kaikki hopeakoristeet toalettipöydältä hän asetti yhteen kääröön, jonka
osoitteessa oli kaikkien noiden tavarain antajan nimi -- Sir Francis
Drake.
St. Clement of the Danesin kello löi juuri kaksitoista, kun tuo kaikki
oli lopetettu ja Glory seisahtui hetkiseksi kysyen itseltään: "Olenko
unohtanut mitään?" Samassa kuului tohvelien sipsutusta portailla ja
joku koputti ovelle.
"Minä tässä vain olen, neiti. Enkö voi palvella teitä millään?"
Glory avasi oven ja näki Liisan puoleksi puettuna ja silmät itkusta
punaisina.
"Et, Liisa, kiitos, kiitos vain! Mutta miksi sinä et nuku?"
"En voinut nukkua, neiti, vaikka mikä olisi ollut", sanoi Liisa. Ja
sitten hän lisäsi katsellen huoneeseen: "Mutta aiotteko matkustaa
jonnekin, neiti Gloria?"
"Ehkä."
"Sitä minä arvelinkin -- kuulin sinne alas, kuinka te puuhasitte."
"En lähde kauas -- vähän matkan päähän vain. Mutta mene nyt nukkumaan.
Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, neiti". Ja Liisa läksi viivytellen alakertaan.
Noin puoli tuntia sen jälkeen Glory kuuli Rosan tulevan toimistosta ja
menevän yläkertaan makuuhuoneeseensa. "Uskollinen, epäitsekäs olento!"
ajatteli Glory, ja sitten hän aloitti kirjoittaa vielä toista kirjettä:
"Rakas Rosa! -- Minä aion jättää sinut, en voi sille mitään --
minun täytyy. Etkö muista minun usein sanoneen, että jos kerran
löytäisin miehen, joka voisi uhrata koko maailman minun tähteni,
niin jättäisin kaikki ja seuraisin häntä? Minä olen löytänyt
hänet, rakas ystävä, eikä hän ole ainoastaan uhrannut koko
maailmaa minun tähteni, vaan hän on polkenut itse taivaankin
jalkoihinsa. Minä en voi mennä hänen luokseen nyt -- oi jospa
voisinkin! -- mutta minä en liioin voi jatkaa nykyistä elämääni.
Siis minä jätän kaikki aivan kuten uhkasinkin -- tuon ihanan ja
julman maailman, kauniin ja vaivaloisen taiteen, vieläpä
'teatterien kättentaputukset'. Sinä sanot kaiketi minua aasiksi,
ja ehkäpä olenkin, mutta silloin varmaankin polveudun Bileamin
vanhasta ystävästä, joka tiesi, mitä tietä hänen oli kulkeminen.
Anna anteeksi, että menen sanomatta jäähyväisiä. Minulla on
kylläksi työtä omissa epäilyksissäni, en uskalla niitä lisätä
sinun rakkailla houkutteluillasi. Ja anna anteeksi, etten kerro
sinulle, minne menen ja mitä aion. Sinulta kysellään ja
tutkistellaan ja minä pelkään yhtä paljon, että entinen elämäni
taas voisi niellä minut, kuin entinen tyhmyriraukka, joka luuli
olevansa ohranjyvä ja juoksi pakoon kuin vimmattu aina kun näki
kukon tai kanan lähestyvän. Kiitos sinulle, rakas ystävä, että
otit minut luoksesi suloiseen kotiisi! Kiitos kaikista hauskoista
hetkistä ja kaikista yhteisistä iloisista muistoista! Siellä,
minne nyt aion mennä, ei ole niin paljon mukavuuksia, eikä jalkani
ehkä astu yhtä nopeasti pahuuden tielle, mutta silloinhan
säästyvät ainakin jalkineet.
Hyvästi, sinä uskollinen, uhrautuva, hellä ystävä! Jumala
palkitsee sinut vielä, ja kunnon mies, joka on ajanut takaa
virvatulta, on kerran huomaava, että kointähti on koko ajan
tuikkinut hänen vieressään. Huomenna lähtiessäni täältä tiedän
varmaan, että tahtoisin juosta luoksesi suutelemaan sinua, kun
nukut vuoteessasi, mutta sitä en saa tehdä -- nuo sinun
huoneeseesi vievät pienet matoilla peitetyt portaat olisivat
minulle tienä erääseen toiseen ja huonompaan paikkaan, sellaisena
tienä, joka on kivetty hyvillä aikomuksilla. Mutta voi millainen
hupakko minä olen! Minun sydämeni murtuu, kun näin teen vielä
vaikeammaksi heikot aikomukseni. -- Sinun vanha asuintoverisi
(tämän jälkeen et kuule enää mitään hänestä.)