Toukokuun 9 p:nä aamulla v. 18-- seisoi kolme tämän kertomuksen
tärkeimmistä henkilöistä matkustajajoukossa "Tynwald"-laivalla, joka
Man-saarella Douglasin laiturin luona keräsi höyryä lähteäkseen
matkalle Liverpooliin. Yksi näistä oli vanha, seitsenkymmenvuotias
pappismies, jonka kasvot olivat lempeät, täyteläiset, lapselliset;
toinen oli nuori, kolmikymmenvuotias mies, myöskin pappi; kolmas
oli noin parinkymmenen ikäinen tyttö. Vanhalla papilla oli valkea
kaulahuivi, ja jokseenkin kulunut musta takki, jonka kuosi oli
käytännössä noin parikymmentä vuotta sitten; nuoremmalla papilla oli
pystykaulus, pitkä papinkauhtana ja kova, leveälierinen, nauhalla ja
tupsulla koristettu hattu. He seisoivat keskikannella, ja kapteeni,
joka tuli ulos hytistään noustakseen komentosillalle, tervehti heitä
ohimennessään.
"Hyvää huomenta, herra Storm."
Nuori pappi vastasi tervehdykseen kumartaen hiukkasen ja kohottaen
hattuaan.
"Huomenta, huomenta, pastori Quayle."
Vanha pappi vastasi iloisesti: "Kas, hyvää huomenta, kapteeni, hyvää
huomenta."
Nyt seurasi tavalliset kysymykset ilmasta ja vastaukset niihin; sitten
kapteeni sattui tulemaan juuri tytön eteen.
"Vai niin, tämä on siis pojantytär, eikö niin?"
"Niin on, tämä on Glory", sanoi pastori Quayle. "Hän jättää nyt vanhan
isoisän, kapteeni; minä olen tullut saattamaan häntä Peelistä asti,
kuten näette."
"Niin, niin, nuorella neidillä on maailma edessään -- jalkainsa
juuressa, pitäisi minun sanoa. Te näytätte iloiselta ja raittiilta kuin
itse aamupuhde, neiti Quayle."
Kapteeni lausui kohteliaisuutensa reippaasti naurahtaen ja jatkoi
matkaansa komentosillalle. Neitonen oli kuunnellut häntä vain hetkisen
ja vastasi kääntämällä kerran katseensa sinnepäin ja hymyillen. Hän
näytti sekä silmin että korvin, kaikin tuntein ja aistein kiintyneen
edessäolevaan maisemaan.
Aamu oli ihana ja keväinen, eikä kello ollut vielä yhdeksääkään,
mutta aurinko oli jo korkealla Douglas Headin yläpuolella, ja sen
säteet kimaltelivat satamassa nousuveden kohottamilla pienillä
laineilla. Rattaita ajoi rämisten laivasillalle, matkustajia tulvaili
laivakäytäville ja sekä etu- että takakansi alkoi täyttyä ahdinkoon
asti.
"Voi, kuinka kaunista!" sanoi tyttö, enemmän itsekseen kuin
tovereilleen, ja vanha pastori nauroi, kun tyttö oli niin ihastunut
tuommoiseen jokapäiväiseen näkyyn. Sitten hän alkoi puhella
vaatimattomaan tapaansa, sanoen kaikenlaista vähäpätöistä ja
hyväntahtoista, viatonta kuin vuoristopuron lorina.
Neitonen oli keskinkertaista pitempi ja hänellä oli kullanpunertava
tukka ja loistavat, suuret, tummanharmaat silmät. Toisessa silmässä
oli ruskea pilkku, niin että ensi silmäyksellä näytti kuin hän olisi
katsonut hiukan kieroon, sitten se näytti antavan hänen kasvoilleen
vähän keimailevan ilmeen ja vihdoin se tuntui ilmaisevan ääretöntä
voimaa ja intohimoa. Mutta eniten kiintyi huomio hänen kasvoissaan
suuhun, joka oli hieman liian suuri kaunottarelle ja värähteli
alituiseen hermostuneesti. Kun hän puhui, hämmästytti kuulijoita hänen
äänensä syvyys. Siinä oli jonkinmoista pehmeätä karkeutta, mutta se
saattoi saada minkä värivivahduksen tahansa. Melkein kaikessa, mitä hän
sanoi, oli tulista vilkkautta ja leikillisyyttä, ja näytti aivan siltä
kuin ruumis ja henki yhtaikaa olisivat tahtoneet lausua lausuttavansa.
Hän liikutti ruumistaan alati, ja seisoessaan samassa paikassakin
muutteli hän jalkojaan yhtämittaa. Hänen pukunsa oli yksinkertainen,
melkein huono, ja ehkä hiukan huolimaton. Hän näytti aina hymyilevän ja
nauravan, ja kumminkin oli silmissä joskus kyyneleitäkin.
Nuori pappi oli runsaasti keskikokoinen, mutta vartalon omituinen
ylevyys teki hänet pitemmän näköiseksi. Kun hän kohotti hattuaan
tervehtiessään kapteenia, paljastui kaareva otsa ja leveä,
lyhyttukkainen pää. Hänen nenänsä oli kaunis muodoltaan, leuka
voimakas ja huulet täyteläiset, kaikki piirteet erittäin voimakkaat ja
varmat niin nuoren miehen piirteiksi. Hänen ihonsa oli tumma, melkein
mustahko, ja suurissa, kellertävän ruskeissa silmissä, joita pitkät
silmäripset varjostivat, oli jotain mustalaismaista. Parta oli hyvin
ajettu ja alaosa kasvoja näytti synkältä silmien loistavan tulen
alla. Hänen käytöksessään oli jonkinmoista hillittyä epäröimistä; hän
seisoi samassa paikassa liikkumatta ja melkein ollenkaan kohottamatta
vaipunutta päätään. Hänen puheensa oli vakavaa ja tavallisesti hidasta
sekä vaikeata, hänen äänensä oli voimakas ja täyteläinen.
Kello soi toisen kerran ja vanha pastori teki lähtöä rannalle.
"Pidättehän huolta tästä karkulaisesta, herra Storm, ja viette hänet
vahingoittumattomana sairaalan ovelle?"
"Mielelläni."
"Ja pidättehän häntä vähän silmällä siellä suuressa Babylonissa?"
"Jos hän vain sallii."
"Niin, niin, kyllä tiedän; hän on epävakava kuin vesi ja vaikea pitää
kiinni kuin tuulen puuska."
Tyttö nauroi taas. "Sanokaa minua yksin tein vihuriksi tahi",
vilkaisten nuoreen mieheen, "myrskyksi [myrsky on engl. kielellä
_storm_. Suoment. muist.] -- Glory Sto -- ooh!"
Pidättäen äkkiä hengitystään hän keskeytti sanan ennenkuin vallaton
kieli oli sen lausunut ja nauroi uudestaan peittääkseen hämilläoloaan.
Nuori mies hymyili väsyneesti ja tuskallisesti, mutta vanha pastori ei
älynnyt mitään.
"Miksi ei! Se olisi varsin sopiva nimi sinulle ja sinä olisit sen
rehellisesti ansainnut. Mutta Herra on laupias sellaisille luonteille,
John. Hän ei pane heille kovempia koetuksia kuin he kestää voivat.
Glorylla ei ole sanottavasti taipumusta uskontoon, kuten tiedätte."
Neitonen käänsi pois katseensa ympärillä olevien vilkkaasta
liikehtimisestä ja puhkesi leikin ja hellyyden sekaiseen nauruun.
"Joko taas! Sano nyt minua samalla jumalattomaksi, isoisä. Minä tiedän,
mitä sinä tarkoitat. Mutta näyttääkseni, että minä en ole vannonut
taivaalle mitään valaa, etten mene milloinkaan kirkkoon Lontoossa,
siksi että sinä olet niin paljon minulle semmoista tyrkyttänyt
Man-saarella, minä lupaan lähettää sinulle täydellisen ja tarkan
kertomuksen herra Stormin ensimmäisestä saarnasta. Enkö minä nyt ole
suloinen?"
Kello soi kolmannen kerran, höyrypilli kaikui lahden poikki, ja
höyrylaiva odotti enää vain postilaukkuja. Astuen lähemmäksi
laskusiltaa puhui vanha pastori nopeammin.
"Antoiko Anna-täti sinulle tarpeeksi rahaa, lapsi?"
"Tarpeeksi laiva- ja junalippuihin."
"Eikö enempää! Se Anna on aina niin --."
"Ole huoleti, isoisä. Naiset tarvitsevat niin vähän, otaksui Anna-täti.
Ja paitsi sitä sairaanhoitajatar --."
"Minä pelkään että sinusta tulee tuntumaan kovin yksinäiseltä siellä
suuressa erämaassa."
"Yksinäiseltä! Vaikka minulla on viisi miljoonaa naapureita!"
"Sinä tulet kaipaamaan vanhaa saartasi, Glory, ja minä jo puoleksi
kadun --."
"Jos minua huolet alkavat vähänkin painaa, isoisä, niin minä pistän
pillit pussiin ja lähden pois kotiin."
"Huomis-aamuna minä haeskelen koko talosta karkulaistani."
Glory koetti nauraa iloisesti. "Portaita ylös, portaita alas, ja
vihdoin hänen armonsa kamariin!"
"'Glory', minä tulen itkemään. 'Minne ihmeeseen tyttönen on mennyt? En
ole kuullut hänen ääntään koko päivänä. Mikä kumma tätä vanhaa taloa
vaivaa, kun se tuntuu niin kuolleelta'?"
Tytön silmät olivat täynnä kyyneleitä, mutta hän sai lempeästä
leikillisyydestä ja sydämellisestä rakkaudesta värähtelevällä äänellä
vaivaloisesti sanotuksi: "Mitä vielä, isoisä! Te unohdatte vallan
koko Gloryn Lontoon-matkan ennenkuin kaksi päivää on koittanut. Joka
aamu sinä puhdistelet riimukirjoituksiasi ja joka ilta pelaat shakkia
Rakel-tädin kanssa ja joka sunnuntai sinä torut vanhaa Neilusta, kun
hän alkaa torkkua kirkossa, -- ja kaikki menee totuttuun tapaansa."
Postilaukut tuotiin laivaan, laskusillat vedettiin rannalle, ja vanha
pastori kaivoi oikealla kädellään kellotaskustaan jotain, pitäen kelloa
vasemmassa kädessään.
"Tässä" -- läähätti hän ankarasti, ikäänkuin olisi juossut kovasti --
"on äitisi pikku helmisormus."
Tyttö veti kädestään velton, likaantuneen hansikkaan ja otti sormuksen
vapisevilla sormilla.
"Hyvän äidin antama muisto on ihmeellinen taikakalu", sanoi vanha
pastori John Stormille.
Nuori pappi kumarsi päätään.
"Siinä asiassa te olette samassa asemassa kuin Glorykin, -- ette tekään
enää voi muistaa äitiänne."
"En -- en."
"Minä kyllä aion seurustella isänne kanssa, John, olkaa huoleti siitä.
Ei kukaan voi ikipäiviksi suuttua poikaansa siksi vain, että tämä on
valinnut kirkon eikä maailmaa. Ei ukko tarkoittanut kaikkea, mitä hän
sanoi. Jättäkää hänet vain minun huostaani. Ellei tuo hupsu Chalse
olisi pannut tuhmuuksia hänen päähänsä --."
Höyrypiipun huokailu oli tauonnut, ja kesken rannalta kuuluvaa kohinaa
kajahti ääni komentosillalta: "Kaikki rannalle!"
"Hyvästi, Glory! Hyvästi, John! Hyvästi molemmat!"
"Hyvästi, pastori", sanoi nuori pappi ja puristi kauan vanhuksen kättä.
Mutta tytön käsivarret kiertyivät vanhan miehen kaulaan. "Hyvästi rakas
vanha isoisä, minua niin hävettää -- surettaa -- minä häpeän mennä --
voi, hyvästi!"
"Hyvästi pikku mustalainen, pikku noita, oma karkulaiseni!"
"Jos sinä annat minulle semmoisia nimiä, täytyy minun sulkea sinun
suusi. Vielä -- kerran --."