Renessanssi oli tutustuttanut länsimaiden oppineet muinaisten
kreikkalaisten lukuisiin filosofisiin järjestelmiin. Sen edellisellä
aikakaudella, n.s. skolastiikassa, yksinvaltiaan asemassa olleen
Aristoteleen filosofian rinnalle oli herännyt uuteen eloon platonismi,
epikurolaisuus, stoalaisuus, pyrrhonismi, neoplatonismi, jotka kaikki
poikkesivat Aristoteleen opista ja olivat keskenäänkin erilaiset.
Tähän ristiriitaisten filosofisten teoriain runsauteen suhtautuivat
eri ajattelijat 16. vuosisadan Ranskassa eri tavoin. Toiset nousivat
vastustamaan vallitsevaa, yliopistojen ja esivallan kannattamaa
Aristoteleen oppia, koettaen saada asetetuksi sen sijalle jonkin toisen
järjestelmän, mikä platonismin, mikä stoalaisten filosofian, mikä
neoplatonismin. Täten syntyneessä taistelussa he puolustivat kukin
omaksumaansa oppia ja vakaumustaan totuudesta intohimoisesti, vainosta
välittämättä, kidutusta ja kuolemaakin uhmaten. -- Toisissa taas
herätti noiden erilaisten, keskenään kilpailevien opinjärjestelmäin
ristiriitaisuus epäilyn niitä kaikkia ja ylimalkaan koko dogmaattista
eli varmaväitteistä filosofiaa kohtaan. Nämä ajattelijat väittivät,
kuten muinaisajan pyrrholaiset, että ihmisjärki ei kykene löytämään
totuutta, saavuttamaan varmaa tietoa; heidän mielipiteensä mukaan
on epäily, ehdottoman epävarmuuden kanta, ei vain niissä asioissa,
jotka eivät ole aistiemme tajuttavissa, vaan niissäkin, jotka voimme
järjellämme käsittää, erikoisesti filosofinen kanta, josta johtuu
puolueettomuus, maltillisuus, nöyryys ja mielen rauha.
Merkillisin näistä 16. vuosisadan Ranskan epäilijäfilosofeista,
skeptikoista -- ajattelija, jonka teosta vielä meidän päivinämme
saattaa lukea mielenkiinnolla, kirjailija, joka tavallaan ja alallaan
voidaan laskea Ranskan klassikkoihin kuuluvaksi -- on MICHEL DE
MONTAIGNE.
Hän syntyi Montaigne nimisessä aatelislinnassa lounais-Ranskan
Guyenne-maakunnassa v. 1533. Kodissa pantiin hänen opetuksensa ja
kasvatuksensa alulle varsin omituisella tavalla. Kun näet poika oli
päässyt imettäjältä, antoi isä hänelle opettajaksi ja alinomaiseksi
seuralaiseksi erään saksalaisen lääkärin, joka ei osannut sanaakaan
ranskaa, mutta sitävastoin hyvin latinaa, ja jonka tuli puhua pojalle
yksinomaan tätä kieltä. Sitä oppi muukin talonväki solkkaamaan sen
verran, että lapsi ensi vuosinaan ei kuullut ympärillään mitään muuta
kieltä puhuttavan. Niin tuli Ciceron ja Vergiliuksen kielestä hänen
äidinkielensä. Pitemmälle isä ei kuitenkaan jatkanut tavallisesta
poikkeavaa opetusmenetelmäänsä, vaan pani pojan, tämän täytettyä
kuusi vuotta, Bordeauxin Quyenne-lukioon. Sen käytyään opiskeli nuori
Montaigne lakitiedettä ja sai tutkinnot suoritettuaan neuvoksen viran
ensin Perigueuxin veroasiain-oikeudessa, vähää myöhemmin Bordeauxin
parlamentissa. Tässä virassa hän toimi kuusitoista vuotta. Tämän
ajanjakson alussa hän tutustui Bordeauxissa nuoreen La Boétie nimiseen
kirjailijaan, ja heidän välilleen syntyi mitä hartain ja sydämellisin
ystävyyssuhde, jonka kuitenkin La Boétien äkillinen kuolema Montaignen
suureksi suruksi pian rikkoi (1563). Pari vuotta myöhemmin Montaigne
meni rikkaisiin naimisiin, ja kun hänen isänsä pian sen jälkeen kuoli,
karttui hänen varallisuutensa vielä melkoisesti perinnöstä. Luultavasti
voidakseen kokonaan antautua omaisuutensa hoitamiseen, hän erosi
virastaan ja asettui asumaan maaseudulle, linnaansa (1571), missä oli
päättänyt viettää levossa ja rauhassa lopun ikäänsä.
Ajat tosin olivat kaikkea muuta kuin rauhalliset. Olivathan ne
Perttulinyön aattoaikoja. Mutta valtiollisista ja uskonnollisista
levottomuuksista huolimatta saattoi Montaigne linnassaan antautua
mielityöhönsä, niiden mietiskelevien tutkielmien (_Essais_)
sepittämiseen, jotka hänelle tuottivat kuolemattoman nimen. Näiden
kaksi kirjaa ilmestyi painosta Bordeauxissa v. 1580. Teoksensa
valmistuttua lähti Montaigne, jota jo kauan aikaa oli vaivannut
rakkokivi, pitemmälle matkalle, etsimään terveyttään Ranskan, Saksan ja
Italian kuuluimmista kylpylöistä ja parhailta terveyslähteiltä. Sitä
hän tosin ei sieltä löytänyt, mutta matkansa varrella hän teki runsaan
joukon havaintoja, joista hänen teoksensa oli paljon kostuva.
Ollessaan della Villan kylpylässä hän sai tiedon, että Bordeauxin
valtuusmiehet olivat valinneet hänet kaupunkinsa määriksi (1581). Hänen
ensimmäinen kaksivuotinen virka-aikansa kului rauhallisesti; mutta
hänet valittiin uudestaan (1583), ja silloin alkoivat hänelle vaikeat
ajat. Valtiolliset olot olivat sangen sekavat, ja puoluetaistelujen
ristiaallokossa kävi hänen asemansa hyvin arkaluontoiseksi. Päälle
päätteeksi puhkesi raivoamaan ankara ruttotauti. Vähää ennen oli
Montaignen linnaa ryöstetty, ja hän oli poistunut Bordeauxista
yksityisten asiainsa vuoksi. Perheensä kera täytyi hänen nyt lähteä
kotoaan ruttoa pakoon ja harhailla kauan etsimässä väelleen tyyssijaa.
Sillävälin alkoi rutto riehua Bordeauxissakin, ja hänen paikkansa
määrinä olisi tietysti ollut kaupunkilaistensa keskuudessa, joskin
hänen virka-aikansa oli loppumaisillaan. Mutta hän ei palannut
kaupunkiinsa, ja siitä heikkoudesta on häntä syystä kyllä moitittu.
Hänen aikalaisensa eivät kuitenkaan näytä häntä siitä ankarasti
tuominneen.
Varmaankin hän, määrikautensa päätyttyä (1585), helpoituksen tuntein
palasi linnaansa kirjojensa, parasten ystäväinsä, pariin. Hän ryhtyi
nyt laajentamaan teostaan, ja v. 1588 valmistui siitä uusi painos,
jossa kahden ensimmäisen kirjan alkuperäiseen tekstiin oli tehty suuri
joukko lisäyksiä, ja joka sitäpaitsi sisälsi vielä uuden, kolmannen
kirjan. Seuraavina vuosina Montaignen terveys vähitellen heikkeni, ja
v. 1592 hän päätti linnassaan päivänsä.
Ei tarvitse lukea Montaignen teoksesta muuta kuin sen eri lukujen
otsakkeet huomatakseen, että se ei ole järjestelmällinen kokonaisuus,
ei ole sepitetty noudattamalla ennakolta harkittua varmaa suunnitelmaa,
vaan on kokoelma jokseenkin hajanaisia huomioita ja mietelmiä
erilaisista moraalifilosofisista aiheista ja kysymyksistä. Ja
lukipa siitä minkä vähänkin pitemmän luvun tahansa, niin huomaa
myöskin helposti, että sisällys varsin vähässä määrässä vastaa
päällekirjoituksen herättämiä odotuksia. Tekijä poikkeilee usein
hyvinkin kauas aineestansa, ja hänen esityksensä kulkua ei ole
ohjaamassa muu kuin ajatusten vapaat liikkeet, herkkä mielikuvitus ja
vaihtelevat mielialat. Jos vielä vertaa eri lukuja toisiinsa, niin voi
useinkin todeta, että tekijän eri kohdissa samoista asioista lausumat
ajatukset eivät ole täysin sopusoinnussa keskenään. Niinpä hän esim.
puhuu varsin halveksivasti laeista ja niiden pyhyydestä: ne ovat eri
ilmastoissa ja eri leveysasteilla elävillä kansoilla aivan erilaisia,
usein vastakkaisia, ja tuskin on sitä naurettavaa tahi julmaa tapaa,
jota ei olisi laeilla vahvistettu ja pyhitetty; mutta kuitenkin hän on
sitä mieltä, että tulee visusti noudattaa synnyinseutunsa lakeja ja
jyrkästi vastustaa kaikkea, mikä pyrkii niitä mitenkään muuttamaan.
Ja moraalin alalla Montaigne horjui stoalaisen ja epikurolaisen opin
välillä, niin että oppineet meidän aikanamme ovat käyneet väittelyä
siitä, oliko hän edellisen vai jälkimmäisen suunnan kannattaja.
Tämä Montaignen teoksen jättämä hajanaisuuden ja ristiriitaisuudenkin
vaikutus saa selityksensä siitä tavasta, millä tuo teos syntyi.
Maaseutuelämän yksinäisyydessä oli lueskeleminen Montaignen
pääasiallinen ajanviete ja melkeinpä ainoa huvike. Runsaan, hyvin
valikoidun ja järjestetyn kirjastonsa rauhassa hän parhaiten viihtyi.
Ja jonkin kirjan luettuaan oli hänen tapana muutamin lausein panna
paperille siitä saamansa vaikutelmat, filosofoida lukemansa johdosta,
milloin asettuen tekijän kannalle, milloin vastustellen sitä.
Tarttuessaan näin kynään, hänellä aluksi ei ollut tarkoituksena kuvata
itseään eikä esittää ajatuksiaan muille; hän kirjoitteli aikansa
kuluksi ja kohdistaakseen joutilaat ajatuksensa johonkin määrättyyn
suuntaan. Mutta siksi omalaatuinen henki kuin hänen ei voinut ajan
pitkään tyytyä esittämään tällaista ikäänkuin passiivista osaa. Hänen
lukemansa kirjat alkavat vaikuttaa hänessä yhä voimakkaamman reaktion;
vähitellen hän asettaa yhä selvemmin omat ajatuksensa kirjoista
lukemiensa rinnalle, ja selittääksensä mielipiteittensä syyt hän päätyy
antamaan mitä yksityiskohtaisimpia ja avomielisimpiä tietoja itsestään,
mieliteoistaan ja -aloistaan, luonnonlaadustaan. Ja itsensä hän kuvaa
vilpittömästi ja teeskentelemättä aina sellaiseksi, millainen hän on.
Mutta niiden parinkymmenen vuoden kuluessa, jotka hän on käyttänyt
teoksensa sepittämiseen, on hänessä tapahtunut monta muutosta, ja
kaikki nämä erilaiset ja peräkkäiset Montaignet kuvastuvat näkyviimme
hänen kirjastaan. Hän on eri aikoina innostunut erilaisiin filosofisiin
järjestelmiin, ja nämä värittävät hänen mielipiteensä vaihtuviksi.
Hänen ryhtyessään kynäilemään, olivat hänen mielikirjailijoinaan
Seneca ja Plutarkhos. Näiden vaikutuksesta hänen ajattelunsa siihen
aikaan kulki stoalaiseen suuntaan. Mutta pian tapahtui suunnanmuutos.
Hän tutustui Sextus Empiricus nimisen filosofin teoksista kaikkiin
todisteihin, joita antiikin ajattelijat olivat esittäneet dogmaattista,
varmaväitteistä filosofiaa vastaan. Nämä tekivät häneen voimakkaan
vaikutuksen ja käännyttivät hänet epäilijäksi. Siitä lähtien on
skeptillisyys jyrkimmässä muodossaan, n.s. pyrrhonismi, hänen
ajattelijaluonteensa peruspiirre. Kysymykseen: mikä on totuus? mitä me
varmasti tiedämme? hän vastaa: emme mitään. Varmuuteen emme voi päästä
mistään, emme edes todennäköisyyteen; eri mahdollisuudet ovat yhtä
todennäköisiä. Jos kaksi vastakohtaa pannaan kukin vaakakuppiinsa, niin
vaaka pysyy tasapainossa. Ainoa, mitä varmasti tiedämme, jos sitäkään,
on se, ettemme tiedä mitään varmasti.
Uskonnon peruskysymyksiin sovitettuna näemme tämän periaatteen
Montaignen teoksen keskeisessä ja laajimmassa -- suhteettoman laajassa
-- "Raimond de Sebondin puolustus" nimisessä luvussa, jossa hän esittää
tieto-opillisen uskontunnustuksensa, jos niin sopii sanoa. Raimond de
Sebond oli 15. vuosisadalla elänyt Toulousen yliopiston filosofian
ja teologian professori (Montaignen mukaan lääkäri). _Theologia
naturalis_ nimisessä teoksessa hän oli lausunut sen mielipiteen,
että ihminen järkensä avulla voi kohota Jumalan tuntemiseen, ja että
kaikki kristinopin uskonkappaleet voidaan järkiperusteilla tukea ja
todistaa oikeiksi. Mitä seikkaperäisimmin todistelee nyt puolestaan
Montaigne ihmisjärjen kykenemättömyyden moiseen tehtävään. Ihmisen
ainoat tiedon saavuttamisen välineet ovat aistit. Mutta niihin ei voi
luottaa; ne saattavat varsin helposti pettää ja viedä harhaan. Tietoon,
varmuuteen ne eivät voi häntä johtaa, eivät edes häntä ympäröivän
luonnon olioista ja ilmiöistä, eivätkä hänestä itsestään, puhumattakaan
yliluonnollisista asioista, Jumalan olemuksesta. Nämä voidaan käsittää
vain uskon avulla, ja uskon mysteriain perille ei järki kykene
pääsemään. Montaigne siis itse asiassa ei puolusta Sebondin kantaa,
vaan päinvastoin jyrkästi vastustaa sitä ja kumoaa sen.
Vuosisatoja on ihminen turhaan etsinyt totuutta, varmaa tietoa. Hän
kyllä luulee löytäneensä sen, luulee kaikki ymmärtävänsä, olevansa
älyltään kaikkia muita olentoja verrattoman paljon korkeammalla
asteella. Hän korottaa järkipahasensa ylimmäksi tuomariksi kaikissa
asioissa. Mutta tämä on vain tyhjää luuloa, itseviisautta,
yltiöpäisyyttä, ylpeyttä, jota Montaigne mitä ankarimmin sanoin
vitsoo, osoittaen, että todellisuudessa ihminen ei ole älyllisesti
eikä siveellisesti eläintä korkeammalla, pikemmin päinvastoin. -- Mitä
tulee nyt päättää kaikesta tästä? Järkevä mies, vastaa Montaigne,
huomaa siitä, että on turha vaivata päätään ja häiritä mielensä rauhaa
urkkimalla uteliaasti syntyjä syviä, metafysiikan ongelmia, joiden
perille ei kumminkaan voi päästä. Montaigne on kaiken yltiöpäisyyden
jyrkkä vihaaja. Liika tiedonhalukin on hänen mielestään pahasta,
se on vallatonta uteliaisuutta. Ihmisen tulee nöyränä tunnustaa
kykenemättömyytensä saavuttamaan tietoa, löytämään totuutta. Vain siten
hän voi pysyä puolueettomana, suvaitsevaisena, maltillisena, säilyttää
mielensä tasapainon ja rauhan ja löytää elämän onnen. Tietämättömyys,
utelemattomuus on suloinen, pehmeä ja terveellinen patja järkimiehen
lepuuttaa päätänsä, sanoo Montaigne. Näin ilmenee tieto-opillisella
alalla hänen yleinen epikurolainen elämänkatsomuksensa. Ylempänä
sanottiin, että Montaigne horjui stoalaisen ja epikurolaisen
moraalikäsityksen välillä. Tarkkaavalle lukijalle on kuitenkin
mielestämme ilmeistä, että hän pohjaltaan oli epikurolainen luonne.
Milloin hän puhuu omissa nimissään -- ja hänen sanoistaan kajahtaa
tällöin kuuluville vilpittömyys, josta ei voi erehtyä -- silloin hän
toistelee selvästi epikurolaisia ajatuksia. Hänen pääpyrintönänsä on
elää elämänsä viehkeästi, tuskattomasti, sillä nautinto, mielihyvän
tunne, on korkein hyvä, ja tuska, mielipahan tunne, on suurin paha.
Tämä on niitä hänen mielilauseitaan, joita hän toitottaa sellaisten
idealistien korviin, jotka eivät luota luontoon, vaan kernaasti
tekisivät sille väkivaltaa. Hän puolestaan uskoo luonnon vaatimusten
oikeutukseen. Luonnonmukaisuus, siinä hänestä korkein hyve. Hänen
hyvekäsitteellään ei ole mitään yhteistä stoalaisten ankaran, juron ja
ikävän hyveen kanssa, se on naiivi, suvaitsevainen ja iloluontoinen,
epikurolainen.
Tästä epikurolaisuudesta johtuu myöskin hänen egoisminsa. Hän rakasti
ennen kaikkea vapauttaan, ja tällä vapaudellaan hän ei tarkoittanut
ainoastaan oikeutta elää ja olla missä tahtoi ja itse määrätä tekonsa,
vaan myöskin oikeutta tehdä itsensä täydellisesti riippumattomaksi
muista, olla vapaana kaikista sitovista moraalisista velvoituksista
samoin kuin aineellisista kahleista. Hänen teoksestaan voisi saada
sommitelluksi kokonaisen rikkiviisaan filosofian, jonka perimmäisenä
tarkoituksena on rakentaa hänelle ikäänkuin linnoitus, johon hänen
minänsä voi vetäytyä mielihyvin ja kenenkään häiritsemättä silmäilemään
ja palvomaan itseänsä. Tätä linnoitustaan hän kaikin tavoin
puolustelee. Suuriarvoisinta maailmassa on osata omistautua itselleen,
sanoo hän.
Skeptillisyys, epikurolaisuus, egoismi, siinä Montaignen
tunnusmerkilliset luonnepiirteet, jos häntä katselemme ajattelijana.
Muutama sana on tässä myöskin sanottava hänestä kirjailijana. Edellä
on jo puhuttu hänen työtavastaan ja hänen teoksensa hajanaisuudesta
ja suunnitelmattomuudesta, joka oli seurauksena siitä. Taideteoksena,
sommittelunsa eheyteen ja kokonaisrakenteensa sopusuhtaisuuteen nähden,
hänen teoksensa jättää hyvinkin paljon toivomisen varaa. Hän on kyllä
itsekin huomannut tämän, mutta ei ole siitä välittänyt. Siinäkin
kuvastuu hänen vapaudentarpeensa. Ajatustensa pakoittaminen pysymään
ennakolta määrätyissä, niitä sitovissa puitteissa oli hänen luonnolleen
vastenmielistä. Hänen täytyi antaa niiden liidellä vapaina.
Mitä hänen kielenkäyttöönsä tulee, niin tuntuu siinä tuo samainen
vapaisuus varsinkin lauserakenteessa. Hänen periodinsa ovat useinkin
varsin pitkiä, vain höllästi kokoonsidottuja. Vähemmän vapauksia
hän sallii itselleen sanaston alalla. Päinvastoin kuin monet
muut hänen aikansa kirjailijat hän käyttää vain kohtuullisesti
vieraskielisiä lainasanoja, samoin murresanoja, vanhentuneita sanoja
ja omia sepittämiään uudissanoja. Mutta taidokkaasti käyttämällä
hyväkseen näitä eri aineksia hän saa kielensä meheväksi, värikkääksi,
ilmeikkääksi ja vaihtelevaksi.
Montaignen vahvin ja omintakeisin puoli kirjailijana on hänen tyylinsä.
Ensi silmäyksellä se vapaasti ja rattoisasti pakisevalla yleissävyllään
helposti saattaa pettää ja näyttää huolimattomalta, ja sellaiseksi
hän sitä itse sanookin; hänen kirjansa eri painoksia vertaamalla
huomaa kuitenkin, että hän on sitä kyllä huolitellut ja hionut.
Hänen tärkeimmät ja tavallisimmat tyylikeinonsa ovat sanasutkaukset,
antiteesit, kärkevät ja nasevat sanavastakohdat, joilla hän tahtoo
pitää lukijainsa huomion alati vireillä, sekä ennen kaikkea kuvat.
Hänen ajatuksensa pukeutuvat itsestään valaisevien kuvien, sattuvien
ja havainnollistuttavien vertausten muotoon, jopa tätä hyvää joskus
saattaa olla vähän liiaksikin. Hänen kynänsä piirtelee toisinaan
eteemme sellaisen sarjan vaihtelevia kuvia, että silmiämme pyrkii
häikäisemään. Mutta tyylinsä kuvarikkauden vuoksi on häntä syystä voitu
sanoa suureksi runoilijaksi.
Valikoidessani Montaignen teoksesta suomennettavat tutkielmat
olen pääasiassa noudattanut Pariisin yliopiston professorin A.
Jeanroyn vuonna 1918 julkaisemaa otekokoelmaa, koska se tuntemistani
valikoimista on ymmärtääkseni parhaiten osunut sellaisiin teoksen
kohtiin, jotka ovat Montaignelle moralistina ja kirjailijana
luonteenomaisimpia. Suomenkielinen kokoelma oli kuitenkin alunpitäin
ajateltu laajemmaksi kuin Jeanroyn valikoima. Kun siis oli ratkaistava,
mitä teoksen kohtia Jeanroyn valitsemiin oli lisättävä, päätin
suomentaa kokonaan -- muutamia pitempiä sitaatteja lukuunottamatta
-- "Raimond de Sebondin puolustuksen", josta Jeanroylla on vain
muutamia, tosin verrattain pitkiä otteita. Tämä luku kieltämättä
esiintyy koko teoksen ydinkohtana: siinä on Montaigne yhtäjaksoisimmin
ja seikkaperäisimmin kehitellyt ajatuksiaan filosofian tärkeimmistä
peruskysymyksistä, ja muodon puolesta ovat sen sisältämät
sivut, kuten Jeanroy sanoo, intomielisimmät, lennokkaimmat ja
kaunopuheisimmat, mitä Montaigne on kirjoittanut. Saatoin mielestäni
samalla parhaiten antaa suomalaiselle lukijalle käsitystä eräästä
Montaignen kirjailijaomituisuudesta, joka ei minusta näytä päässeen
Jeanroyn kokoelmassa riittävästi oikeuksiinsa, nimittäin hänen
tavastaan valaista ja höystää esitystään kaikenlaisilla kaskuilla
ja kertomuksilla. Tätä mielihaluaan hän mainitussa kirjansa luvussa
myöskin täysin määrin noudattaa.
Erinäisissä oikeinkirjoitusseikoissa olen noudattanut tälle
klassillisten teosten käännössarjalle yhdenmukaiseksi vahvistettua
kantaa.
_E.H._