"Herra Mikaelsen, minä en tiedä, ovatko järkeni ja ymmärrykseni vielä
terveysveden kahleissa vai miten?" sanoin minä. "Ensin oli pojalla
tummat silmät ja nyt yht'äkkiä siniset..."
"Kyllä semmoista tapahtuu, että silmien väri muuttuu", opetti meille
isä Mikaelsen, "Darwin sitä lavealti selittelee; mutta ajan lyhyys
tekee tämän tapauksen erittäin viehättäväksi. Se on välttämättä
julaistava jossakin tieteellisessä aikakauskirjassa."
"Ja miksi pannaan pojalle ensin nimeksi Frans ja sitte Fritz. Ensin se
on isän näköinen, sitte äitin; sepä toki on käsittämätöntä."
Isä Mikaelsen katsoi minua vähän aikaa hyvin veitikkamaisesti lasiensa
ylitse. "Eiköhän niitä olekin kaksi?" kysyi hän.
"Kaksiko? Vaikka he ovat varustautuneet vain yhtä vastaan ottamaan. Oh,
tämä kaikki on leikin tekoa, eno Fritzin työtä! Tuommoinen pila minusta
ei lainkaan ole terveysveden juontiin sovelias!"
Seuraavana päivänä tuli mieheltäni kirje, joka todisti kaksoisten
tulon. Eno Fritz oli varmaankin jo minulle ilmoittanut asian sekä
nimetkin, Frans ja Fritz. Tohtorilla ei ollut aikaa, niin että hän oli
pyytänyt Fritziä käymään sananlennätin-konttorissa. Emmi voi hyvin ja
on perin onnellinen.
Frans ja Fritz! Nimet eivät minua suinkaan miellyttäneet. Toisen hän
kyllä saattoi ristiä Fransiksi, koska se on tohtorin omakin nimi, vaan
eikö olisi ollut sopiva nimittää toinen Vilhelmiksi, osittain keisarin
ja osittain minun kunniakseni? -- Mitä siitä on tuleva; kumpaakin
täytyy puhutella koko nimeltä, jos mieli välttää alinomaista hämmekkiä.
Sekasotku oli jo ilmi elävänä silmäini edessä.
Mutta kirjeessä oli vielä loppulisäkin: "Frans syntyi toukokuun viime
hetkenä ja Fritz kesäkuun ensi hetkenä. Mitäs siitä sanot?"
"Että joka paikassa tehdään vain tyhmyyksiä, jos ei olla läsnä
neuvomassa", sanoin suuttuen. "Lapsi-raukat; kuka heitä nyt uskoo
kaksoisiksi, kun toinen viettää syntymäpäiväänsä toukokuussa, toinen
kesäkuussa. Ja nimet sitte; Frans ja Fritz! Miksi ei yhtä hyvin Maks ja
Morits?"
"Herra Mikaelsen", sanoin minä, "meidän täytyy heti paikalla lähteä,
ilman minua ei tulla minuuttiakaan toimeen Berliinissä. Jos viivyn,
niin en ehkä löydä enää Brandenburgin-porttia paikoiltansa, niin suuria
ihmeitä nyt tapahtuu."
"Onko sitte Spree-joki siellä tulessa?"
"Jospa ei pahempaa olisi! Mutta ajatelkaahan: minun vävyni on siellä
ilman peräänkatsojaa!"
Eno Fritz.
Kotona yhtyminen oli erittäin ilahuttava, ja kun tyttäreni poikia
suutelin pikku otsille, huomasin kaikki hyväksi, mitä oli tapahtunut,
eikähän niitä pikku olentoja voitu vaatia edesvastaukseen isänsä
rikoksista, joka täst'edes jäikin aivan syrjään, kun kaikki puuhat
tarkoittivat yksinomaan pienokaisia. Päiviksi minä heti asetuin
tohtoriin. Hän tosin alussa vähän vastusteli, vaan minä kysyin:
"Tahdotteko te sitte tappaa vaimonne ja lapsenne?" jolloin hän myöntyi.
Mutta kylläpä nyt häntäkin hoideltiin, kun minä itse sain pelotta
toimia kyökissä; viikkokauden kuluttua hän oikein loisti hyvinvoinnista.
Emmi voimistui päivä päivältä. No, minun johdollani saikin hän
ainoastaan sopivaa ja vahvistavaa ruokaa, ja jos milloinkaan on
ollut kunnon vartiaa, niin ainakin minä nyt olin tyttäreni ovella.
Se minua vain ei miellyttänyt, ett'ei hankittu kätkyeitä, vaan
liikkumattomat vuoteet. Emmi valitti Fransin sanoneen kiikuttamista
epäterveelliseksi ja lasten tulevan siitä tyhmiksi. "Vanhaan tapaanhan
hänet itsensäkin on kasvatettu", sanoin minä, "ja kuitenkin on hänestä
tullut tohtori. No, ehkäpä hän ilman kätkyttä olisi jo ammoin päässyt
terveysneuvokseksi."
Sangen usein halusin minä kätkyttä, varsinkin Fransille, joka on
luonnostaan huutavampi, niin että mummo Buchholzin täytyy häntä
kanneksia, kunnes rauhoittuu. Minä huomautin tohtorille, ett'ei meidän
suvussamme koskaan ollut semmoista, joten tuo virhe epäilemättä oli
kotoisin hänen suvustansa. Hän sanoi: "Rakas anoppi, ulkonaistahan se
vain on."
Iltasilla tuli Kaarle tai eno Fritz minua noutamaan ja samalla
kysymään, miten voitiin. Torstaina ei tohtori minun kummastuksekseni
mennytkään ulos. Koko päivän häneltä kuitenkin näkyi puuttuvan jotakin,
ja mikäli ilta lähestyi, sitä selvemmin voitiin huomata, miten suuresti
hän kaipasi tavallista skaatti-peliänsä.
Eno Fritzille minä olin luvannut jotakin, joka vielä oli täyttämättä.
Vaikka koetukset ja Karlsbadin matka olivat minua estäneet käymästä
Lingenissä, olin minä kuitenkin ryhtynyt valmistaviin toimiin. Kotiin
palatessa tohtorista kysyin minä: "Fritz, vieläkö sinulla on entinen
aikomuksesi lujana?" -- "Suurempi halu minulla on naimaan kuin
milloinkaan." -- "Hyvä, saammepahan nähdä, mitä on tapahtuva."
Ja kohta tapahtuikin. Lingeniläinen mummo tahtoi tulla Eriikan kanssa
Berliiniin tarkastelemaan, voisiko tähän synnin pesään astua, heti
joutumatta paholaisen käsiin. -- "Vilhelmiina, mitenkä sinä olet sen
saanut aikaan?" kysyi eno Fritz. -- "Saarnakirjeellä", vastasin minä.
"Sinä sanoit mummon pitävän rahasta ja minä kirjoitin, miten paljon
sinä vuodessa kokoat, niin ett'ei hänen tarvitse kukkaroansa keventää.
Mitä Eriikan sielun autuuteen koskee, niin ilmoitin minä meidän
suvussamme olevan lähes 400-vuotisen provastin, joka toivottavasti on
hänelle riittävä takaus. Se naula veti." - Eno Fritz otti minut kiinni
ja tanssitti minua, sanoen: "Vilhelmiina, oletpa sinä kelpo mummo!"
kunnes minä aivan hengästyin.
Mummo olisi tahtonut asua Krausessa, mutta minusta oli parempi ottaa
hänet meille, ja hyvä se olikin, sillä kovin sitkeäksi me hänet
huomasimme. -- Suoraa päätä hän ei voinut antaa suostumustansa, koska
näön mukaan päättäminen on synnillistä, sanoi hän. Nuuskittuaan läpi
kaikki eno Fritzin kirjat myönsi hän myöhemmin ehkä voivan asiasta
tulla jotakin. Olipa hyvä, ett'ei hän sattunut kuulemaan, miten eno
Fritz sitä nauroi.
Minä häntä puolestani lakkaamatta ahdistelinkin niin, ett'ei hänellä
viimein ollut enää mitään päteviä syitä. Siihen hän kuitenkin lopuksi
turvautui, että Berliini on liian jumalaton. "Katselkaahan toki ensin
vähän, ennenkuin näön mukaan päätätte", sanoin minä. -- "Sanomista minä
kyllä näen, miten täällä eletään." -- "Se on lorua." -- "Ohoh;" sanoi
hän.
Minä jätin tohtorissa olon Bettin huoleksi ja läksin itse
juoksentelemaan, sillä pitihän näytellä mummolle Berliiniä. Eno Fritz
tilasi heti vaunut Beskowista, ja sitte ajeltiin milloin minnekin.
-- "On täällä kaiketi joka päivä metsästäjäin juhlia Berliinissä?"
kysyi hän. -- "Eipä niinkään", vastasin minä, "nämä ihmiset, joita on
niin paljo kaduilla, kuljeksivat asioillaan, levätään lauantai- ja
aattoiltoina ja ollaan huvituksissa sunnuntai-iltoina." -- Kaikki hänen
piti saaman nähdä, mitä suinkin nähtävää oli; hän oli kuin vuosikausia
levännyt, tehdäkseen nyt kävelymatkoja Berliinissä. Ja minä aina mukana.
Voittopylvään päähänkin tahtoi hän kiivetä, mutta jätti sikseen, kun
minä sanoin sitä sopimattomaksi vanhanpuolisille naisille. Ja sitä
ruokahalua, joka hänellä oli! sulamattomimmatkin tavarat menivät
mukiin; hän vätysteli niin kauan, kunnes sai kaikki hienoksi. Tuo
joka paikkaan pyrkiminen oli meille aika kiusa, kun meillä kuitenkin
oli tarkoituksena naimispuuha eikä näkeminen. Kun hän pyrki Egyptin
museoon, sanoi eno Fritz sen olevan suljettuna, koska muka muumioita
paraillaan vuorattiin; niin me toki siitä pääsimme.
Tosin näkyi Berliini häntä päivä päivältä yhä enemmin miellyttävän,
vaan itsepäisyys ei ruvennut sittekään poistumaan. Jo hän määräsi
lähtöpäivänkin, emmekä me olleet vielä ehtineet vähäistäkään
pitemmälle. Vaan vähänpä hän tunsi eno Fritziä.
Viimeisen edellisenä iltapäivänä ajoimme Potsdamiin. Ilma oli helteinen
ja kuuma ja vesien päällä oli keveää välkkyvää utua, ja juuri vähää
ennen kuin saavuimme Babelsbergin palatsilinnan luo, jyrisi ukkonen
ja tulet välkkyivät taivaalla, joka yht'äkkiä synkkeni pimeäksi.
Tuuli nousi suhisemaan puiden latvoissa. "Tulee kova ukonilma",
sanoi portinvartija ja päästi meidät palatsin suojaan. Ja totta hän
ennustikin, sillä kohta kuului jyrähdys ja näkyi tuli yht'aikaa ja
vettä alkoi sataa rankkaamalla. Oli yö keskellä päivää ja yön mukana
oli meille kaikille tullut pelko, varsinkin mummolle. Hän pisti sormet
korviinsa, ett'ei kuulisi kovia jyräyksiä, ja ummisti silmänsä,
ollakseen näkemättä hirvittäviä ukontulia; sentähden hän ei myöskään
nähnyt, mitenkä holvin pohjapuolella kalpea, pelkäävä tyttönen
tunkeutui turvaa etsien hyvin lähelle pelotonta miestä, joka häntä
lujalla käsivarrellaan tuki. Ja kun välähtävä tuli valasi taivaan ja
maan, näin minä onnellista hymyä miehen kasvoilla. Ne olivat eno Fritz
ja Eriikka.
Myrskyn tauottua katselimme vartian johdolla Babelsbergia. Me pääsimme
keisarin työ- ja makuuhuoneesen. Sametti, silkki ja kultaiset korut
eivät ole täällä vallalla. Kapea sotilassänky on keisarilla öillä
leposijana, mutta korkeuden ja ylhäisyyden enkeli tuntuu pitävän
siipensä levitettynä sen päällä, niin että mieli kääntyy kunnioitukseen.
Tällä välin oli taivas kirkastunut. Myrskyä seurasi iloinen
päiväpaiste, niinkuin rauha seuraa sotaa; metsä, vedet ja kedot olivat
koko komeudessaan silmäimme edessä.
Meidän täytyi kävellä etemmäksi. Me astuimme marmoripalatsin puiston
ohitse, jossa keisarillisia lapsia oli leikittelemässä.
Sanssoucissa oli jo mummo joutunut ihmetyksiinsä ja kauanpa hän
saisikin etsiä toista sen vertaista paikkaa; vaan vielä enemmin
ihmetyttivät häntä Charlottenhofin ruusut, jotka ulottuivat aivan
kattoon asti. Siellä eno Fritz ei enää jaksanut hillitä itseänsä, vaan
veti vieressään astuskelevan Eriikan luoksensa ja mummolta kysymättä
suuteli häntä. Mikäpä siinä enää auttoi? -- "Voitteko yhä vielä pysyä
itsepäisenä?" kysyin minä mummolta.
Oliko hän nyt vähän pehmeämpänä äskeisen myrskyn tähden vai muisteliko
hän kerran itsekin kokeneensa ruusuaikaa, josta nyt ainoastaan pahimmat
piikit olivat jäljellä? Mutta vaiti hän oli. Minä viittasin nuoria
tulemaan luoksemme ja kun he pääsivät aivan meidän eteemme, annoin minä
mummolle vahvan kehoitussysäyksen selkään. Silloin hän sanoi: "No,
suostun minä!"
Edelleen astuskellessamme puhelimme me vanhat asian käytöllisestä
puolesta, ja kun minä puolustin häiden heti pitämistä, syttyi uusia
kiistoja. "Minun veljeni on kyllin kauan odotellut", sanoin minä,
"parin viikon päästä häät, eikö niin, Fritz?" -- "Mitä pikemmin,
sen parempi." -- Mummo sanoi sitä sopimattomaksi. -- "Ei siitä ole
kellekään vahinkoa", sanoin minä. -- "Täytyy pitää vanhoja tapoja
kunniassa", vastusti hän. -- "Jättäkää nyt jo kaikki muriseminen; mikä
on päätetty, se on päätetty." -- "Ei ole." -- "Onpa kyllä." -- Fritzin
ja Eriikan tähden minä taivuin, mutta ilman heitä olisi minun ja mummon
välillä vielä syttynyt aika riita.
Iltasilla vietettiin kihlajaiset. Fritz oli perin vallaton ja sai
mummonkin ilostumaan ja joi moneen kertaan sukulaisuusmaljaa hänen
kanssansa, niin että mummo tuli maistamaan enemmän, kuin hänelle oli
sopivaa. Hänen täytyi seuraavana päivänä maata puolelle päivälle ja
selvitellä päänkipuansa vain natroonilla ja kivennäisvesillä. Kun minä
siitä toruin eno Fritziä, sanoi hän: "Mitä minä sille voin: vaikeata se
kyllä on, mutta oikein ansaittua. Miksi hän ei ole paremmin tottunut
meheviin juomiin?"
Mitenkä kullekin käy.
Frans ja Fritz kaunistuvat päivä päivältä, ja vaikka heidät kyllä jo
ammoin olisi voinut kastaa, odottaa tohtori, kunnes eno Fritz palaa
häämatkaltansa, sillä hänet on valittu sylikummiksi nuoremmalle, jota
vastoin minun Kaarleni on pitävä vanhempaa.
Emmi ei enää ole yksin, kun hänen miehensä menee sairaskävelyilleen tai
torstai-iltoina ystäviensä luo.
Eno Fritzin hääfrakkia tehdään jo, hänellä kun enää on vain muutamia
päiviä Lingeniin lähtöönsä, josta hän sitte nuoren rouvansa kanssa
heti matkustaa Rein-joelle. Minua ja minun Kaarleani hän ei huolinut
mukaansa, kun muka pelkäsi liian paljojen sukulaisten tekevän häät
ikäviksi, ja kun hän tahtoo tehdä ne oikein hauskoiksi, vie hän
todistajaksi ystävänsä Teodor Mannin, joka ei koskaan laiminlyö
leikkiä, vaan on laulunsa ja soittonsa tähden tervetullut mihin hyvänsä.
Weigeltissä oli paljo muuttunut. He olivat uuden sukulaisensa varoihin
luottaen ottaneet velkaa, voidakseen näyttää arvokkaammilta, kuin
todella olivat; vaan se turhamaisuus oli tullut kovin kostetuksi.
Emilin äkillinen kuolema hajoitti kaikki uneksitut tuulentuvat ja
äkisti huomasivat he nyt, minkä kuilun partaalle olivat joutuneet
katsellessaan pilviin eikä eteensä.
Mutta Augusta ei menettänyt rohkeuttansa, vaan alkoi taaskin tehdä
kukkia ja iloitsi, kun entiset ostajat rupesivat häneltä nytkin
ostamaan. Valtiollisiin vehkeihin tunkeutuminen oli hänen mieheensä
kyllä syvälle piintynyt, mutta ei hän kuitenkaan vielä ollut perin
takertunut, niin että hänet voi vielä pelastaa. Kun vanha Bergfeldt ei
enää kyennyt joutohetkinään pitämään kunnossa käsityöläisten ja pikku
kauppiasten kirjoja, taivutti Augusta miehensä rupeamaan vanhuksen
sijaan ja jakamaan ansion hänen kanssansa. Ja kun Weigelt ei enää
päässyt entisten haaveksijakumppaniensa pariin, häpesi hän vähitellen
herkkäuskoisuuttansa ja näytti käsittävän olevansa toki liian tyhmä
hallitsemaan.
Bergfeldtin rouva on ryhtynyt huoneiden vuokraamiseen, mutta huonosti
hänelle tähän asti ovat ylöspitohyyryläiset sattuneet. Ensimäinen
karkasi tavaroineen, jättäen viime kuukauden maksamatta sekä muut pikku
maksut ja kokonaisen taalerin, jonka oli saanut lainaksi. Tämän toisen,
joka hänellä nyt on, pelkää hän tekevän samoin ja on sentähden pistänyt
avaimen reiästä nauhan ja sitonut toisen pään hyyryläisherransa
arkkuun. Yöksi sitoo hän toisen pään kalvosimeensa, josta sitte heti
herää, jos herra lähtee viemään pois arkkuansa. Lokakuussa muuttavat
he Doroteankadulle yliopiston seutuun, jossa paremmin saa huoneet
vuokratuksi, koska siellä asuu ylioppilaita, joiden oppivaisiin
sydämmiin professorit upottavat tieteen siemenet, joita sitte pitää
aamuin ja illoin kastella oluella, että ne rupeaisivat itämään. Minä jo
aioin esittää hänelle asukkaaksi herra Kleinesiä, mutta oikeaan aikaan
vielä johtui mieleeni, ett'eivät he oikein sovikaan yhteen. Herra
Kleines voi hyvin entisellään.
Kun Krauset ovat sukua Eriikalle, niin eihän tietysti voi estää heitä
pääsemästä lähemmäksi meitä, mutta kyllä minä rajapylvään lyön, josta
ohitse he eivät saa tulla.
Edvard näkyy parantuvan siitä asti, kun joutui pois koulusta ja
kuolleita kieliä lukemista. Eihän se lukeminen sovellukaan jokaiselle,
vaikka sen moni huomaa vasta sitte, kun jo ovat puoli tiessä, jolloin
ei enää käy päinsä alkaa muuta tointa alusta, kun ovat joko jo liian
suuret taikka laiskuuteen tottuneet. Sitte he eleskelevät niinkuin
herra Weigelt, olematta niin mikään.
Jos Edvard tahtoo ruveta merimieheksi, niin on se ainakin
järjellisempää, kuin joutua riitaan itsensä ja koko maailman kanssa
sentähden, että viran hoito on vastenmielistä, johon on päästy
ainoastaan pakosta lukemalla.
Eno Fritz on varustanut asuntoansa sen verran, kuin aluksi on tarpeen.
Paljo siitä vielä puuttui, kun hän minut pyysi katsomaan sitä, vaan hän
sanoi juuri siitä iloitsevansa, että saa sitte nuoren rouvansa kanssa
hankkia lisää. Sen minä myönsin oikeaksi, sillä niinhän myöskin Kaarle
ja minä alussa teimme.
Sen mukaan hankimme me häälahjamme, ei mitään uushopeita eikä
väärennyksiä, vaan kaikki puhdasta tavaraa. Tohtori on kouraltanut
kukkaroansa ja lähettänyt hyvän seinäkellon, Betti ompeli sohvatyynyn,
ja lauluyhdistys, tuntien Fritzin tarpeet, lähetti hänen lähtönsä
edellisenä iltana punssimaljan ja kaksi tusinaa laseja, tusinan
käytettäväksi ja toisen varalle. Minä annoin hänelle vielä suuren
tötterön makeisia Eriikan nuoremmille sisaruksille. -- "Fritz", sanoin
minä, "kirjoitahan hyvin pian, miten kaikki käy." -- "Jos vain ehdin ja
pääsen sieltä hengissä." -- "Ole nyt kohtelias mummolle."
Juna läksi vierimään. Minä aion vielä huutaa: "Aja nyt suoraa päätä
onnelaan, kunnon poika!" vaan hän oli jo kappaleen matkan päässä.
Eno Fritz oli siis häämatkalla, ja kun me emme tahtoneet jättää hänen
häitänsä viettämättä, ehdotin minä, että käyttäisimme hyväksemme
kaunista ilmaa ja läksisimme huvimatkalle... "Mitäpä", sanoin
minä Bettille, "jos kerran häiritsisimme rauhallista Tegeliä." --
"Tegeliäkö?" sanoi hän omituisesti. "Tehkäämme niin, jos sinä haluat."
Vai en minä sitä halunnut, jo ammoin olimme Kaarle ja minä tehneet
suunnitelman, joka nyt oli pantava toimeen. Se aie oli minun keksimäni
ja Kaarle piti huolta, että se toteutui minuutilleen.
Oli iltapuoli päivää. Me olimme asettuneet metsään, josta voimme nähdä
järvelle, ja kun jo ammoin olin päättänyt pitää siellä pienet kemut,
oli tietysti mukana kori täynnä kaikellaista hyvää. Betti oli jotenkin
vaiti; hän lienee ajatellut, miten hän tässä samassa paikassa oli
kerran iloinnut.
Kaarleakin vaivasi harvasanaisuus, hän kun tiesi, mitä juuri kohta
oli tapahtuva, eikä ollut oikein varma päätöksestä. Minä puolestani
en vähääkään epäillyt; olisinkopa minä muuten valinnut juuri Tegelin?
Entisyyteen oli nykyisyys yhdistettävä; välillä oli vain talvipäivä.
Kaarle katsoi vähäväliä kelloonsa ja järvelle. Minäkin näin nyt veneen
lähtevän toiselta rannalta ja tulevan aivan sitä metsikköä kohti,
johon me olimme asettuneet "Aikovatkohan nuo tulla meidän luoksemme?"
kysyin minä, niinkuin en olisi mitään tiennyt. -- "Luultavasti", sanoi
Kaarle neuvottomasti. "Tiedättehän", jatkoi hän, "että minä tahtoisin
liikekumppania, jolla olisi enemmän voimaa." -- Vene lähestyi. --
"Ja minä olenkin löytänyt yhden, johon täydellisesti luotan, vaan
tahtoisin, että hän olisi teidänkin mieleenne." Ja hän katsoi Bettiä
silmiin. "Teidän päätöksestänne riippuu minun päätökseni. Sentähden
minä pyysin häntä tulemaan tänään tänne. Tuossa hän on."
Vene tuli airojen voimasta hyvää vauhtia ja saapui jo rantaan. Betti
oli hypähtänyt seisomaan, hän oli tuntenut tulijat, Feliksin ja hänen
ystävänsä Maksin.
Nopeasti ja notkeasti riensi Feliks Bettin luo ja ojensi hänelle
kätensä ja kuin unissaan antoi Betti hänelle omansa. -- "Siispä
kuitenkin Buchholz ja Poika!" sanoin minä hiljaa Kaarlelle. Hän vain
hymyili.
Palatessamme metsän läpi, nuori pari edellä, sitte Kaarle koria
kantaen, minä ja Maks jäljestä, sanoin minä hänelle: "Oletteko
nyt tyytyväinen?" -- "Olen sydämmeni pohjasta, sillä ystäväni on
onnellinen." -- "Ja te ansaitsette myöskin tulla onnelliseksi; minä
autan teitä oikean ja suloisen morsiamen etsimisessä."
"Kiitän ystävyydestä", vastasi hän, "mutta valitettavasti tulee
tarjouksenne liian myöhään. Minulla jo on morsian." -- "No älkää sitte
unhottako, että Buchholzin rouva haluaa oppia häntä tuntemaan."
Kun kihlaus tuli tietyksi, kävivät kaikki meillä toivottamassa onnea.
Poliisiluutnantin rouva oli hyvin kummastunut ja arveli, että koska
herra Feliks Schmidt tulee liikekumppaniksi, niin koko avio on kaiketi
vain järjenliitto. -- Minä sanoin, että kyllä siinä on järkeäkin mukana.
Wichmannilta tuli onnentoivotus-runo, joka meitä hyvin huvitti
huonoudellaan. Hän kirjoittelee nyt arvosteluja kaikenlaisista
asioista, varsinkin semmoisista, joita ei ymmärrä, ja kuuluu jo
vaikuttavan melkoista pelkoa ylt'ympäri.
Amanda Kulecke tuli myöskin. "Lapsi, sinä olet kadehdittava", sanoi hän
Bettille. "Sinä saat miehen, jota rakastat. Sinun näköisesi ovat juuri
onnelliset morsiamet. Ja kaunis on sulhasesi, se täytyy tunnustaa."
Betti syleili häntä. -- "Kyllä tulee aika, jolloin maamme pojat saavat
minuakin katsella", jatkoi Amanda. "Äskettäin tosin kävi joku, mutta
hän ei minua miellyttänyt, minä en voi kärsiä pieniä miehiä." -- Oliko
se uskottava vai muutenko hän vain noin itsestänsä puheli? Vahinko
tyttöä. Hyvään sydämmeensä katsoen on hän sattunut olevahkon pitkäksi.
Muutamien päivien kuluttua tuli ensimäinen kirje eno Fritziltä
Rydesheimistä. "Johan hän on ihan hulluna", sanoin minä, "Kaarle,
lueppas tämä loru." -- "Rakas Vilhelmiina", niin hän kirjoitti, "me
olemme nyt Reinin varrella. On tämä joki melkoista suurempi kuin Spree.
Onko sen vesikin märkää, en ole vielä koetellut. Eilen nostin minä
Eriikan Ahdinkalliolle, jossa hän puhalsi säveliä kultaisesta kammasta;
minä, Bädeckerin matkaopas kainalossani, kuuntelin pikku veneestä.
Se kuva oli niin vaikuttava, että kaikki höyrylaivat pysähtyivät
katselemaan ja sulkivat koko joen, kunnes ratsupoliisit ajoivat veteen
ja hajoittivat ne. Tulepas tänne, niin näytämme sen uudestaan ja sinä
säestät käsiharmonikalla. Eno Fritz."
"Hän lienee saanut auringon piston!" sanoin minä. "Kaarle, mitä
sinä arvelet?" -- "Toisella puolen on vielä jotakin", sanoi hän. --
"Lue sekin, minä olen melkein peloissani, niin hullu hän ei vielä
ole koskaan ollut." -- Mieheni luki: "Rakas rouva Buchholz. Ettekö
mitenkään voisi tulla tervehtimään kahta onnellista ihmislasta täällä
Reinin varrella, jotka tahtoisivat kiittää teitä rakkaudestanne? Me
ajattelemme teitä joka päivä. Tulkaa, tulkaa! Miten kaunis tämä maa
kuitenkin on! Miksi ette ole meidän luonamme? Teidän Eriikkanne."
"Kuulehan, Kaarle", sanoin minä, "kun Fritz tahtoo sanoa olevansa
kiitollinen minulle, tekee hän sen nurin päin, niin kuin apteekkarit
panevat pillereihinsä makean sisään ja karvasta päälle, Vaan sen verran
minä näen, että ainakin Fritz ja Eriikka tekevät häämatkansa, niinkuin
pitääkin."
Minä en päässyt lähtemään. Bettin varustus on saatava valmiiksi syksyyn
asti, kaksoset vievät aikaa, ja sitä paitsi tunnen kokemuksesta,
että kaikki käy päin mäntyyn, jos minä olen poissa. Häät me pidämme
pienesti. Betti tahtoo niin.
Sitte on talomme taas tyhjä ja suuri, niinkuin meidän tähän
muuttaessammekin. Lapset ovat poissa, me emme enää kuule heidän
askeleitansa eikä ääntänsä, he ovat pois lentäneet kuin vaurastuneet
linnunpojat pesästä. Tulee niin yksinäistä, me jäämme kahden kesken,
Kaarle ja minä, niinkuin alussakin. Silloin oli morsiusseppeleeni
vehreä, vaan ensi kesänä saan minä hopeaseppeleen uusiin häihimme.