Ensimmäinen kohtaus.
Sama paikka. Vastaanottohuone.
(Kuningas Henrik, Gloster, Exeter, York, Suffolk, Somerset,
Winchester, Warwick, Talbot, Pariisin kuvernööri y.m. tulevat.)
GLOSTER.
Nyt, herra piispa, pankaa kruunu päähän.
WINCHESTER.
Eläköön kuudes Henrik kuningas!
GLOSTER.
Pariisin kuvernööri, tehkää vala:
(Kuvernööri polvistuu.)
Ett'ette muuta kuningasta kuule,
Ett'ette muita pidä ystävinä
Kuin hänen ystäviään, ette muita
Vihamiehinä kuin niitä, jotka uhkaa
Kavalin juonin hänen hallitustaan:
Niin totta kuin teit' auttakohon taivas!
(Kuvernööri seurueineen menee.)
(Sir John Fastolfe tulee.)
FASTOLFE.
Kuningas armollisin, kun Calais'sta
Ma ratsastin ja kruunaukseenne riensin,
Käteeni tämä kirje annettiin
Lord Burgundilta teidän armollenne.
TALBOT.
Häpeä sinulle ja Burgundille!
Ritari halpa, vannoin, että vasta
Kun sinut tapaan, riistän sukkanauhan
Pois polvestasi, sinä pelkuri.
(Riistää häneltä sukkanauhan ritarimerkin.)
Nyt on se tehty, sillä ansiotta
Sin' olet tämän suuren arvon saanut. --
Anteeksi, suuri Henrik ja te muut!
Tuo arkalainen, Patayn taistelussa, --
Kun mulla vain kuustuhatt' oli miestä
Ja Ranskall' yhtä vastaan kymmenen, --
Heti aluss', ennen ensi iskua,
Uskottu knaappi tuo pois pakoon pötki.
Kakstoista sataa miestä menetimme;
Ma itse sekä monet ylimykset
Jouduimme ahtaalle ja vangittiin.
Tuomitkaa, jalot herrat, teinkö väärin?
Moinenko pelkuri on oikeutettu
Pitämään tähtinauhaa: on vai ei?
GLOSTER.
Häpeäteko, totisesti ruma
Halvankin työksi, sitä enemmän
Ritarin, päällikön ja johtomiehen.
TALBOT.
Kun tämä tähtikunta perustettiin,
Sen ritar' oli ylhäissukuinen,
Ylevä, urhoollinen, uskalias,
Sodassa kunniaan ja arvoon noussut,
Hädässä uljas, surmaa pelkäämätön,
Ja vankkumaton missä vaara suurin.
Se, joss' ei mieltä ole tämänlaista,
Se, pyhän ritar'arvon valtaajana,
Häpäisee kunniakkaan tähdistön,
Ja pitäis -- tuomariks jos minä kelpaan --
Mokoma karkoittaa kuin lehtolaps,
Jok' ylhäisverest' ylvästellä kehtaa.
KUNINGAS HENRIK.
Sa, maasi tahra, tuomiosi kuule:
Pois, maasta pois, sa, ollut ritari;
Nyt kuolon uhall' olet henkipatto. --
(Fastolfe menee.)
Nyt, protektori, kirje lukekaa,
Jok' äsken saapui setä Burgundilta.
GLOSTER.
Mit' aattelee, kun arvonimen muuttaa?
Paljaaltaan "kuninkaalle", eikä muuta.
Hän eikö muista, ken on majesteetti?
Vai säädytön tuo päällekirjoitusko
Vain hyvän tahdon muutost' osoittaa?
Saas nähdä: -- (Lukee.)
"Ominaisist' eri syistä
Ja maani häviötä hellien
Ja niiden haikeata valitusta,
Jotk' ovat sorrossanne riutuneet,
Tuhoisen heitän liittonne ja yhdyn
Taas Kaarleen, Ranskan todelliseen herraan."
Petosta julmaa! Onko mahdollista,
Ett' ystävyyden, liiton, valan kanssa
Noin viekas teeskely ja vilppi viihtyy?
KUNINGAS HENRIK.
Mitä? Onko setä Burgund kapinassa?
GLOSTER.
On, prinssi, ja nyt vihamiehenne.
KUNINGAS HENRIK.
Ja sekö pahin, mitä kirjeess' on?
GLOSTER.
Se pahin on; ja muuta siin' ei ole.
KUNINGAS HENRIK.
No, siis, lord Talbot häntä puhutelkoon
Ja tästä häväisystä rangaiskoon. --
Kuink' on, mylord? Te siihen tyydyttekö?
TALBOT.
Tyydynkö, prinssi? Minut ennätitte,
Tuot' oisin muuten teiltä kerjännyt.
KUNINGAS HENRIK.
Väkemme kokoon! Heti häntä vastaan!
Hän tuntekoon, kuink' inhon petostaan,
Ja mik' on rikos ystäviään pettää.
TALBOT.
Menen, prinssi; toivon hartaast', että pian
Näette vihollisen perikadon.
(Menee.)
(Vernon ja Basset tulevat.)
VERNON.
Anoisin kaksintaistelua, prinssi.
BASSET.
Minäkin, prinssi, kaksintaistelua.
YORK.
Mun mieheni on tämä; kuulkaa häntä.
SOMERSET.
Ja tämä minun; häntä suosikaa.
KUNINGAS HENRIK.
Tyyntykää, loordit; antaa heidän haastaa. --
No, hyvät herrat, miks noin huudatte?
Miks kaksintaisteluun? Ja kenen kanssa?
VERNON.
Hänen, mylord, hän mua loukannut on.
BASSET.
Ja minä hänen; hän mua loukannut on.
KUNINGAS HENRIK.
Mik' on se loukkaus, josta valitatte?
Se minun tietää suokaa, sitten vastaan.
BASSET.
Kun Englannista Ranskaan purjehdin,
Tuo tuossa herjaavin ja häijyin kielin
Mua tästä ruusust' ilkkui, jota kannan,
Sanoen että verinen sen väri
Kuvailee isäntäni hävyn punaa,
Kun ykspäisesti totuuden hän kielsi
Eräässä riitaisessa jutussa
Hänen ja Yorkin herttuan välisessä, --
Pait muuta halpaa herjapuhetta.
Nää raa'at syytteet kumotakseni
Ja isäntäni maineen puolustukseks
Vetoan aseoikeuden apuun.
VERNON.
Minulla sama pyyntö, majesteetti.
Hän vaikka kavalin ja liukkain kielin
Silata koittaa julkeit' aikeitaan,
Niin tietkää, hän se ensin riidan nosti;
Hän tästä merkist' ensin närkästyi
Ja sanoi, että tämän kukan kalveus
Ilmaisi herrassani sydänt' arkaa.
YORK.
Somerset, eikö sopis heittää kiukku?
SOMERSET.
York, salavihanne se esiin pyrkii,
Vaikk' yritätte viekkaasti sen peittää.
KUNINGAS HENRIK.
Oi, kuinka sairaat ihmisaivot hourii,
Näin turhan turhasta kun asiasta
Voi syntyä noin kiivas lahkoriita!
Te, rakkaat langot, York ja Somerset,
Sopikaa pois ja rauha pitäkää.
YORK.
Tään riidan ensin miekka ratkaiskoon;
Sitt' esittäköön majesteetti rauhaa.
SOMERSET.
Ei muita koske riita tää kuin meitä,
Siis meidän suotakoon se ratkaista.
YORK.
Somerset, tuossa, ota panttini.
VERNON.
Ei, kaikki jääköön siihen, mistä alkoi.
BASSET.
Se vahvistakaa, armollinen herra.
GLOSTER.
Vai vahvistakaa! Hiiteen koko riita!
Kirotut te ja röyhkä räyhinänne!
Vasallit hävyttömät, kehtaattekin
Raa'alla menolla ja luikkinalla
Kuningastanne häiritä ja meitä!
Ja, loordit te, te ette oikein tee,
Kun sukoilette tuota hurjaa riitaa,
Ja vallankin, kun noiden suusta itse
Otatte aiheen keskinäiseen toraan.
Parempaan tapaan teitä kehoittaisin.
EXETER.
Kuningas pahoillaan on; tehkää sopu.
KUNINGAS HENRIK.
Esille astukaa, te taiston-ahnaat!
Jos armoani toivotte, niin vaadin,
Ett' unhotatte riidan ja sen syyt. --
Ja, loordit te, te muistakaa, miss' ollaan:
Ranskassa, keskess' epävakaan kansan.
Jos huomaavat he kaihaa katseessamme
Ja että epäsopu meidät valtaa,
Niin kade mieli heitä kapinaan
Ja jäykkään niskoitteluun houkuttelee.
Ja sitä paitsi, mikä häpeä,
Jos vieraat ruhtinaat saa tietää, että
Kuninkaan jalo aateli ja päärit
Asian tyhjän tähden tuhonneet
On toisiaan ja Ranskan menettäneet!
Isäni voittoja te aatelkaa
Ja minun nuoruuttani; turhan vuoks ei
Hukata saa mit' ostettu on verin.
Mun suokaa tämä riita sovittaa.
Jos kannan tätä ruusua,
(Asettaa punaisen ruusun rintaansa.)
niin kuka
Vois siitä epäillä, ett' enemmän
Ma Somersetiin kallistun kuin Yorkiin?
Molemmat mulle lankoina on rakkaat.
Näin voisi mua kruunustakin syyttää,
Kosk' on myös skottein kuninkaalla kruunu.
Mut paremmin teit' oma äly neuvoo
Kuin minun puheeni ja taitoni:
Siis, niinkuin sovussa me tänne tultiin,
Niin sovuss', ystävyydess' erotkaamme. --
York lanko, teidät tähän osaan Ranskaa
Me asetamme sijaiseksemme; --
Somerset hyvä, ratsujoukkonne
Te hänen jalkaväkeens' yhdistäkää.
Isäinne poikina, kuin kelpo miehet,
Käsi kädess' astukaa ja vuodattakaa
Vihanne sappi vihollisiinne.
Me itse, protektori, sekä muut
Levättyämme palaamme Calais'hen;
Sielt' Englantiin, miss' ennen pitkää saanen
Edessäin nähdä Kaarlen, Alençonin
Ja petturjoukon teidän voittamina.
(Torventoitauksia. Kuningas Henrik, Gloster, Somerset,
Winchester, Suffolk ja Basset menevät.)
WARWICK.
Lord York, mun mielestäni, totta vieköön,
Kuningas puhui oikein kauniisti.
YORK.
Niin teki; mut en kärsi, että hällä
On Somersetin merkki rinnassa.
WARWICK.
Vain oikku; siin' ei moitteen sijaa; varmaan
Ei pahaa tarkoita tuo hyvä prinssi.
YORK.
Niin, jos sen tietäisi, -- mut jääköön silleen.
Muit' asioita nyt on aateltava.
(York, Warwick ja Vernon menevät.)
EXETER.
Siin' oikein, Richard, teit, ett' olit vaiti;
Sydämmes kiihko jos ois purkaunut,
Niin siin' ois, varon minä, ilmi tullut
Vihaista kiukkua ja karvast' ivaa
Enemmän, kuin vois aavistaa ja luulla.
Mut, miten onkaan; tyhminkin, kun näkee
Tät' aateliston eripuraisuutta,
Hovissa kilvan ahertelemista
Ja suosikkien hurjaa lahkovimmaa,
Voi ennustaa, ett' tulee huono loppu.
On paha, ett' on lapsi valtiaana.
Mut kateudesta näin kun mielet erii,
Niin tuho kohtaapi ja hukka perii.
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Ranska. Bordeauxin edustalla.
(Talbot tulee sotajoukkoineen.)
TALBOT.
Käy, torvettaja, Bordeaux'n portille
Ja kutsu muurille sen päällikkö.
(Torvi kutsuu keskusteluun. Muurille ilmestyy
Ranskan sotavoimien päällikkö ja muita.)
Englannin majesteetin sodanpäämies,
John Talbot Englannista, teitä kutsuu;
Ja näin hän käskee: portit avatkaa,
Nöyrtykää, kuninkaamme omistakaa
Ja alttiin alamaisen vala tehkää,
Niin verisin ma joukkoineni poistun;
Mut rauhalle jos otsaa rypistätte,
Niin raivostuu nuo kolme seuraajaani,
Raju miekka, laiha nälkä, hurja tuli,
Ja tuokiossa tasoittavat maahan
Taivasta tavoittavat torninne,
Jos ystävyyden tarjon hyljeksitte.
PÄÄLLIKKÖ.
Kamala turman lintu, tuonen huuhka,
Kansamme kammo, verinen sen vitsa!
Nyt hirmuvaltas loppu lähestyy.
Tie meidän luokse käy vain kuolon kautta.
Olemme, näet sen, hyvin varustetut
Ja kyllin vahvat taistoon hyökkäämään;
Jos peräydyt, niin Dauphin aseiss' on
Ja valmis kietomaan sun sodan ansaan;
Molemmin puolin ratsujoukot sulkee
Kuin muuri sulta vapauden ja paon;
Et mihinkään voi suuntaan kääntyä,
Miss' ei sua kuolo häviöllä uhkaa
Tai kalvas turma sua vastass' ole.
Kymmenentuhatta, näet, ranskalaista
On sakramentin kautta vannonut
Tuhoiset tykistönsä suuntaavansa
Ei muuhun kehenkään kuin Talbotiin.
Tuoss' seisot, hengit, uljas olet uros
Ja voittamaton, sortumaton henki:
Se viimeinen on kunniasi kiitos,
Jonk' annan minä, vihamiehes, sulle;
Ennenkuin lasista, jost' alkaa hiekka
Jo valua, on viime jyvä juossut,
Niin sinä, jok' oot terve, raitis nyt,
Olet kalvas, marras, veriis ehtynyt.
(Rummunpärrytystä kuuluu kaukaa.)
Haa, kuule, kuule! Rumpu Dauphinin!
Varoituskello, joka kuolinvirttä
Sun pelokkaalle laulaa sielulles;
Ja mun on rumpuni sun kuolinsoittos.
(Päällikkö ynnä muut poistuvat muurilta.)
TALBOT.
Ei tyhjää tuo; jo vihollisen kuulen. --
Pois, ratsumiehet, tannert' urkkimaan! --
Mik' epätarkka, veltto sotakuri!
Täss' ollaan aidatut ja karsinassa,
Pien', arka kaurislauma Englannista,
Jot' ajaa takaa Ranskan haukkukoirat!
Mut kauriit' ollaan Englannin; pää pystyyn!
Kuin rääpykset me paukust' emme kaadu,
Vaan, niinkuin hirvet toivottoman hurjat,
Käännämme teräs-otsan verikoiriin,
Ett' arkaillen vain kaukaa nalkuttavat.
Kalliisti myykää henkenne, kuin minä,
Niin meistä, veikot, kalliit saavat kauriit!
Jumala! Yrjö! Talbot! Oikeus!
Niiss' olkoon aseittemme onnistus!
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Tasanko Gascognessa.
(York sotajoukkoineen marssii esiin; sanansaattaja tulee.)
YORK.
Ovatko palanneet ne reippaat miehet,
Dauphinin sotavoiman urkkijat?
SANANSAATTAJA.
Ovat, ja kertovat, ett' on Bordeaux'hon
Väkensä vienyt, taistoon valmiina
Talbotin kanssa. Hänen lähtiessään
Vakoojat keksi kaksi joukkoa,
Dauphinin voimaa vielä mahtavampaa,
Jotk', yhtyin häneen, marssivat Bordeaux'hon.
YORK.
Kirottu olkoon Somerset, se konna,
Kun ei tuo lupaamaansa ratsuvoimaa,
Mi piiritystä varten pestattiin.
Suur' Talbot apuani odottaa,
Ja petturi ja konna näin mua peijaa,
Ett'en voi ylvää ylimystä auttaa.
Jumala häntä hädäss' auttakoon!
Hukass' on Ranskan sota, hän jos kaatuu.
(William Lucy tulee.)
LUCY.
Englannin voiman ruhtinainen päämies,
Nyt Ranskan maassa tarpeempi kuin koskaan,
Avuksi lennä Talbot-urholle,
Jot' ympäröi nyt rautavyö ja kietoo
Kadotus tuima. Herttua, Bordeaux'hon!
Bordeux'hon, jalo York! Tai mennyttä
On Talbot, Ranska, maine Englannin.
YORK.
Oi, jos tuo pöyhkä Somerset, jonk' apu
Näin viipyy, Talbotin nyt sijall' oisi!
Niin pelastuisi uljas ylimys
Ja päästäis konnasta ja petturista.
Vihasta, harmista mua itkettää,
Kun kuollaan me, ja pettur' eloon jää.
LUCY.
Apua loordille, hän ahtaall' on.
YORK.
Hän kuolee; hukka perii; valapatto
Ma olen; meidän suru Ranskan ratto;
Me kaadutaan, mut Ranska menestyy,
Ja kaikk' on konnan Somersetin syy.
LUCY.
Jumalan armoon Talbot-urho siis,
Ja poika myöskin, nuori John! Näin hänen
Isänsä luo vastikään marssivan.
Ei kuuteen vuoteen Talbot nähnyt lastaan;
Nyt yhtyvät, mut kuoloss' ainoastaan.
YORK.
Ah, ei lie Talbotille työtä hupaa
Tarita tuliaisiks tuonen tupaa!
Mua tuska ahdistaa, kun ystävät,
Erossa olleet, kuoloss' yhtyvät. --
Hyvästi, Lucy! Täytyy totisesti
Kirota häntä, joka avun esti. --
Mennytt' on Blois, Poitiers, Tours, Maine,
Ja syynä Somerset on vehkeineen.
(Menee sotajoukkoineen.)
LUCY.
Sill' aikaa kapinan kun korppikotka
Mokomain suurten herrain maksaa jäytää,
Niin veltto unteloisuus panee alttiiks
Työt valloittajan tuskin kylmenneen,
Ikimuistettavan Henrik viidennen.
Kun kaikk' on hyötymään vain halukkaat,
Niin menee henki, kunnia ja maat.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Toinen tasanko Gascognessa.
(Somerset tulee sotajoukkoineen hänen seurassaan
eräs Talbotin sotaherroja.)
SOMERSET.
On liian myöhä; en voi lähettää.
Tuoss' yrityksess' ovat York ja Talbot
Hätäilleet liiaks; koko meidän voima
Ois saanut työtä, jos nyt kaupungista
Ois tehty hyökkö. Uskalias Talbot
Täll' uhkahurjalla on seikkailulla
Nimensä entisloiston tahrannut.
York saatti hänet häpein kuolemaan,
Perimään pyrki hänen mainettaan.
SOTAHERRA.
Tääll' on sir William Lucy; pyydämme
Apua armeijamme ahdinkoon.
(Sir William Lucy tulee.)
SOMERSET.
Sir William? Ken on teidät lähettänyt?
LUCY.
Ken, niinkö? Petetty ja myöty Talbot,
Jok', ympärillään hätä uhkaava,
Rukoilee, jalo York ja Somerset,
Ett' armeijastaan vähäväkisestä
Sit' ahdistavan surman karkoitatte.
Kun sodass' uupuneista jäsenistään
Tuo kunnon urho tuolla verta hikoo
Ja puoltaan pitäin vartoo pelastusta,
Niin, te, te, hänen valhetoivonsa,
Englannin maineen turva, täällä vain
Kateuden halvan pauloiss' istutte.
Erikoisriitanne ei saa hält' estää
Avuksi pestattua sotavoimaa,
Kun hän, tuo kuulu, jalo päällikkö,
Maailmaa vastaan panee henkens' alttiiks.
Bastardi, Kaarle, Burgund, Reignier
Ja Alençon nyt häntä piirittävät,
Ja Talbot surman saa, ja syy on teidän.
SOMERSET.
York häntä yllytti; York auttakoon.
LUCY.
York yhtä äänekkäästi teitä moittii,
Ja sadattaa, kun pidätätte miehet,
Jotk' ovat tähän sotaan pestatut.
SOMERSET.
York valhettelee. Miks ei niitä nouda?
En ole velkaa hälle ystävyyttä,
Mua hävettäisi häntä kumartaa.
LUCY.
Englannin petos, eikä Ranskan voimat,
Nyt jalon Talbotin on ansaan saanut;
Hän Englantiin ei enää palaa, ei;
Toranne hänet petti, surmaan vei.
SOMERSET.
No tulkaa; ratsuväen saa hän oiti,
Jo kuuden tunnin päästä.
LUCY.
Liian myöhään!
Hän vangittu tai kuollut on. Ei voinut
Hän paeta, vaikk' oisi tahtonutkin;
Ja vaikka voiskin, paeta ei tahdo.
SOMERSET.
Jos kuollut on, niin hyväst', urho, vainen!
LUCY.
Häpeä teille jää, ja hälle maine.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Englantilaisien leiri lähellä Bordeaux'ta.
(Talbot ja hänen poikansa John tulevat.)
TALBOT.
John, poikani! Sun tänne noudatin
Sua sotataidoss' opastaakseni,
Talbotin nimi sinuss' että eläis,
Kun vanhuus mehuton ja heikot voimat
Isäsi lepotuoliin kiinnittää.
Mut -- oi, nuo pahansuovat turman tähdet! --
Nyt olet sinä tullut kalman juhlaan
Ja vaaraan julmaan, väistämättömään.
Siis, poika, parhaan ratsun selkään nouse,
Niin neuvon, miten kiireen paon kautta
Pelastut. Joudu!
JOHN.
Nimenikö Talbot?
Isäni poikako? Ja pakeneisin?
Jos äitiäni rakastatte, älkää
Häväiskö hänen kunnon nimeään
Ja tehkö minust' äpärää ja orjaa!
Sanotaan: Talbotin ei verta tää:
Hän pakenee, kun jalo Talbot jää.
TALBOT.
Pakene, surmani voit kostaa silloin.
JOHN.
Ken pakeneepi näin, ei palaa milloin.
TALBOT.
Molempain jäänti surma molempain.
JOHN.
Mun suokaa jäädä; paetkaa te vain.
On teidän tappionne korvaamaton,
Min' olen arvoton ja tuntematon.
Mun kuolemastani ei Ranska hyödy,
Mut te jos kuolette, on kaikki myöty.
Ei pako tahraa teidän kunniaa,
Mut mun se tahraa vasta-alkavaa.
Pakonne viisauden nimen saisi,
Mut mua pelkuriksi sanottaisi.
Ken näkis minuss' enää miehen mieltä,
Jos ensi hetkessä ma väistyn tieltä.
Polvillain kuolemaa ma rukoilen,
En häpein osta henkeäni, en.
TALBOT.
Näin hautaan viet sa kaiken äitis lohdun.
JOHN.
Sen ennen teen, kuin herjaan äidin kohdun.
TALBOT.
Käy pois, jos toivot siunausta multa.
JOHN.
Käyn taistoon, vaan en pakoon sodan tulta.
TALBOT.
Sinussa osa isääs elää vois.
JOHN.
Ei osaakaan, mi häpeää ei tois.
TALBOT.
Mainett' ei sulla, sit' et tahrais miten.
JOHN.
Mut teidän maineenne se saastuis siten.
TALBOT.
Isäsi käsky tahran huuhtois pois.
JOHN.
Todistaa ette kuolleena te vois.
Jos kuolo tietty, kahden paetaan.
TALBOT.
Väkeni jättäisinkö kuolemaan?
Oi, vanhuuttani tahrais moinen teko!
JOHN.
Ja mulleko se sopis, nuorelleko?
Mua ette luotanne voi erottaa,
Jos ette kahdeks itseänne jaa.
Menkää tai jääkää, yhdentekevää;
Jos isä kuolee, min' en eloon jää.
TALBOT.
Hyvästi, poika, siis, jonk' aurinko,
Vastikään noussut, vaipuu mailleen jo!
Sylikkäin seiskaamme ja kaatukaamme,
Sylikkäin taivahasen astukaamme!
(Menevät.)
Kuudes kohtaus.
Tappelutanner.
(Sotamelskettä. Hyökkäys, jossa Talbotin poika
joutuu saarroksiin, mutta pelastuu Talbotin avulla.)
TALBOT.
Pyhä Yrjänä ja voitto! Lyökää, miehet!
Hallitsijamme sanansa on syönyt
Ja meidät Ranskan miekan uhriks myönyt.
Miss' on John Talbot? -- Hengitä ja huokaa;
Sait henkes, kun jo olit tuonen ruokaa.
JOHN.
Kahdesti isä! Poikas kahdest' oon:
Eloni ensi laina taisteloon
Ois hukkunut; mut kiusaks sallimuksen
Sain miekkas kautta uuden olemuksen.
TALBOT.
Kun miekkas kypärästä Dauphinin
Tult' iski, syttyi sydän isänkin,
Sen valtas voiton riemu; vanha rinta
Ol' intaa täynnä, vimmaa tulisinta;
Alençonin ma löin ja Burgundin,
Ja Ranskan raivosta sun pelastin.
Bastardin hurjan, -- joka verta koitti
Sinusta ottaa, poikani, ja voitti
Aseittes neitsyyden, -- ma kohtasin
Ja annoin iskuja ja juoksutin
Äpärä vertaan hiukan. Käessä kalpa
Ivaten lausuin: "Epäluoma halpa,
Likaista mieronvertas vuodatan
Veroksi verivirran puhtahan,
Min ryöstit pojastani uljahasta."
Kun olin hengen ottaa katalasta,
Apua sai hän. -- Sano, armas John,
Väsymys onko? Miten laitas on?
Nyt luovut taistosta ja lähdet kait,
Ritarin valtamerkin näin kun sait.
Pakene pois ja isäs surma kosta;
Ei yhden apu mua enää nosta.
Oi, hulluutt' oisi -- sitä ei voi peittää --
Venosen varaan kaikkein henki heittää.
Jos tänään vältän ranskalaisten nuolen,
Niin huomenna ma vanhuuttani kuolen.
Mun kuolostain ei suurta hukkaa jää,
Vain päiväll' elämän se lyhentää.
Mut sinuss' äitis kuolee, sukus aine,
Isäsi kosto, nuoruus, maasi maine.
Jos tänne jäät, tuon kaiken sinä kaadat,
Jos pakenet, niin pelastaa sen saatat.
JOHN.
Bastardin iskut minust' oli lievät;
Nuo sanas minust' elinveret vievät.
Jos halvan hyödyn vuoks sen herjan kannan,
Maineeni että hengen hinnaks annan,
Jos poika isän jättää taisteloon,
Niin ratsu hänen altaan sortukoon
Ja olkoon hän kuin Ranskan moukka kurja,
Häpeä osanaan ja pilkka nurja!
En, kautta kaiken kunnianne, en
Ole poika Talbotin, jos pakenen.
Pois, pois se! Poika Talbotin jos lienen,
Talbotin rinnalla ma kuolla tiennen.
TALBOT.
Siis seuraa toivotonta isääsi,
Icarus, ihana mun iloni:[14]
Isäsi rinnall' astu taiston tiellä;
Me sankareina kuollaan ilomiellä.
(Menevät.)
Seitsemäs kohtaus.
Toinen kohta taistelutannerta.
(Sotakenttä. Hyökkäyksiä. Talbot haavoitettuna
tulee palvelijan taluttamana.)
TALBOT.
Miss' elämäni toinen? Oma meni.
Miss' uljas John on? Missä poikaseni? --
Mana pöyhkä, joka kahleisiin mun lyöt,
Sua nauran, kun näen Johnin urhotyöt. --
Kun maassa näki minut polvillain,
Niin miekkaa verist' eessäin heiluttain
Nälkäisen jalopeuran lailla riehui
Ja raivoa ja vihan vimmaa kiehui.
Siin' yksin vartijani seisoi nyt,
Mut kun ei kukaan häneen hyökännyt,
Vihasta sydän kuohui, silmät pyöri,
Ja äkkiä hän vierestäni vyöri
Tiheimpään taistelujen pyörteeseen
Ja verimeren hukkui syvyyteen,
Tuo uskalias henki. Sinne kuoli
Icarus, isän ylpeys ja huoli.
(Sotamiehiä tulee, kantaen John Talbotin ruumista.)
PALVELIJA.
Kas, tuossa poikanne on, herra armas.
TALBOT.
Kujeinen kuolo, sun on pilkkas karvas.
Mut kohta, hirmuvaltaas väistyen
Ja kestävillä siteill' yhtyen,
Kaks Talbotia kevein siivin lentää
Ja uhallaskin ijäisyyteen entää. --
Sa, jonk' on haavoist' ilo kuolollenki,
Isälles haasta, kunnes ehtyy henki;
Puhumall' uhkaa surmaa; se kenties
On vihollisesi, on Ranskan mies: --
Hän hymyilee, kuin virkkais: "Kuollut pois
Ois surma tänään, Ranskan mies jos ois".
Oi, tulkaa, isän syliin hänet tuokaa;
Tään tuskan alla henkeni jo huokaa.
Hyvästi vain! Tää toivoni ol' ylin:
Nuor' Talbot haudakseen sai vanhan sylin.
(Kuolee.)
(Sotamelskettä. Sotamiehet ja palvelijat menevät, jättäen
ruumiit paikoilleen. Kaarle, Alençon, Burgund, Bastardi,
La Pucelle tulevat sotajoukkoineen.)
KAARLE.
Jos York ja Somerset ois apuun tullut,
Verinen päivä tää ois meille ollut.
BASTARDI.
Tuo jalopeuran pentu, hurja perin,
Punasi miekkasensa Ranskan verin.
PUCELLE.
Tapasin hänet kerran, sanoin vainen:
"Naismainen poika, sinut voittaa nainen."
Mut pilkkanauruin ylpein, ylhäisin
Hän vastasi: "Ei poika Talbotin
Saaliiksi joudu riettaan irstailijan."
Mun jätti miekaniskutta ja pian
Tiheimpään taisteluhun syöksyi pois.
BURGUND.
Ritari uljas tuosta tullut ois.
Kas, tuossa lepää hän kuin arkussansa
Sylissä urhoollisen vaalijansa.
BASTARDI.
Palasiks pankaa, murskaks kumpikin!
Tuo Gallian ihme, ylpeys Englannin!
KAARLE.
Ei, ei; heit' eläissään me pakenimme,
Nyt kuoltuaanko heitä solvaisimme?
(Sir William Lucy tulee seurueineen,
ranskalainen airut käy hänen edellään.)
LUCY.
Dauphinin telttaan minut saata, airut,
Ett' tietää saan, ken päivän sankar' on.
KAARLE.
Alistumisko-sanomaa sa tuot?
LUCY.
Alistuminen, se on Ranskan sana;
Englannin soturi ei sitä tunne.
Vain tietää tahdon, kenen vangiks otit,
Ja nähdä, kuinka mont' on surma saanut.
KAARLE.
Vai vankeja? Ne ovat helvetissä.
Vaan sano, ketä etsit.
LUCY.
Miss' on se sodan mahtava Alcides,
Shrewsburyn kreivi, urhollinen Talbot,
Joll' urhotöistään arvonimenä
On kreivi Washford, Waterford ja Valence,
Lord Strange of Blackmere, lord Verdun of Alton,
Lord Cromwell of Wingfield, lord Furnival of Sheffield,
Voitostaan kuuluisa lord Falconbridge,
Ritari pyhän Yrjön tähtikunnan
Ja Mikaelin sekä kultataljan,
Pääsotamarski Henrik kuudennen
Kaikissa sodissamme Ranskanmaalla?
PUCELLE.
Typerän pöyhkää tosiaan! Ei Turkki,
Mi kahdenkuudetta on vallan herra,
Ladella vois noin pitkää arvolistaa.
Hän, jota noilla nimill' ylistät,
Jaloissas tuossa mädänneenä löyhkää.
LUCY.
Talbotko kuollut? Ranskan aimo vitsa
Ja maanne musta Nemesis ja kammo!
Oi, tykinluoteja jos silmän' oisi,
Niin teihin ampuisin ne vasten otsaa!
Oi, jos nuo kuolleet voisin herättää!
Niiss' oisi kyllin Ranskan peljätteeksi.
Jos kuvansakin teille jäisi vain,
Se kauhuun saattais uljaimmankin teistä.
Nuo ruumiit mulle suokaa; pois ne vien
Ja hautaan heidät niin kuin arvo vaatii.
PUCELLE.
Tuo nousukas lie henki Talbotin,
Niin korskaillen ja käskevästi haastaa.
Ne vieköön, Herran tähden! Täällä ne
Vain löyhkäävät ja saastuttavat ilman.
KAARLE.
Pois viekää ruumiit.
LUCY.
Ne ma täältä vien;
Mut näiden tuhkan alta väikkyy
Se Phoenix, jota koko Ranska säikkyy.
KAARLE.
Kun me vain niistä päästään, yhtä kaikki.
Pariisiin nyt ja uuteen voittohon!
Kun Talbot kaatui, kaikki meidän on.
(Menevät.)