Mary oli yksin. Peloittava hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään.
Vainotun otuksen tavoin makasi hän siinä huoneen nurkassa, johon oli
kaatunut. Kasvonsa olivat tuhkanharmaat, silmänsä pyörivät villinä, ja
vapisevissa käsissään piteli hän onnetonta medaljonkia.
Hän tuijotti sitä kauhun lyömänä, voimatta paikaltaan liikahtaa. Hän
tahtoi avata sen, mutta kului kymmenen minuuttia ennenkuin hän jaksoi
nousta ja hoippua lattian yli.
Hän sai käsiinsä taltan, paneutui tuskasta melkein mielipuolena
lattialle pitkäkseen ja koetti avata medaljonkia. Kätensä vapisivat, ja
tuon tuostakin löi hän sormiinsa, jotta veri juoksi.
Äkkiä aukesi medaljonki, ja yksi ainoa silmäys siihen oli kyllin
riittävä. Seuraavassa tuokiossa liukui se hänen hervottomista käsistään
lattialle, ja hän päästi valittavan huokauksen. Silmänräpäyksen ajan
seisoi hän ikäänkuin tukea etsien, sitten kääntyi hän ja syöksyi
kirjoituspöytänsä luo. Haparoivin sormin haki hän jotain laatikosta.
Laukaus pamahti, ja hän vaipui lattialle verisenä, värähtelevänä
kasana, ja aivonsa valuivat matolle.