Samana päivänä, jolloin tämä eriskummallinen "sopimus" tehtiin, olivat
ystävämme ja hänen uhrinsa istuneet ja keskustelleet myöhäiseen iltaan
asti. Sitten nousi van Rensselaer vaunuihin ja karautti kaupungista.
Mutta koska hän tunsi tarvitsevansa liikuntoa ja raitista ilmaa, astui
hän, vastoin tavallisuutta, alas vaunuista ja lähti kävelemään pitkin
Broadwayta.
Hän ei ollut tullut syöneeksi päivällistä kotona ja oli sentähden
matkalla klubiansa kohti, kun hän yhtäkkiä huomasi joutuneensa
kirkkaasti valaistun ravintolan edustalle. Soiton säveleet kuuluivat
sieltä houkuttelevina. Hän seurasi äkillistä päähänpistoaan ja astui
sisälle.
Tässä ei ollut mitään merkillistä, sillä se oli hieno ravintola, jossa
oli naisia vaaleissa pukimissa ja herrat polttelivat sikarejansa. Van
Rensselaer istui vähän aikaa katsellen ympärilleen. Sitten alkoi hän
tutkia ruokalistaa.
Huolimatta vähän väliä toimeenpanemistaan suurenmoisista kemuista, oli
van Rensselaer oikeastaan sangen vaatimaton mies. Hänen loistava
vierasvaraisuutensa tarkoitti vaan toisten ilahuttamista. Hän tilasi
ensin cocktailin, maisteli sitä mietteissään, tarjoilijan pannessa
pöytään erittäin hienoa ja herkullisen lajisia ostronia. Ennenkuin
ryhtyi niitä syömään, tilasi hän seuraavan ruokalajin, erityisellä
tavalla valmistettua vasikan kylkeä ja peltopyytä paahdetun leivän,
sparriksen ja silpoherneitten kera.
Tarjoilija kuunteli huomaavaisena hänen määräyksiään, kuinka nämät
lajit olisivat laitettavat, ja mitä kastiketta hän tahtoi sparriksen
kera.
-- Ja tuokaa mulle sitten pullo chambertinia, lisäsi hän. Parasta, mitä
teillä on.
Tarjoilija kiirehti täyttämään hänen käskyjään, ja herra Robert van
Rensselaer alkoi tuntijan tavalla maistella ostroneja. Ruuat olivat
moitteettomia ja viini parempaa kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Hän
tunsi itsensä tyytyväiseksi koko maailmaan. Silloin tällöin herkesi hän
syömästä hengähtääkseen vähän ja katsellakseen ympärilleen. Hän oli
todellakin alkanut käydä lihavahkoksi, ja se vaivasi häntä syödessään.
Vihdoinkin oli hän päättänyt ateriansa, maiskutteli huuliaan, nojautui
mukavasti taaksepäin tuolissaan ja sytytti sikarinsa.
Robert van Rensselaerin sikarit olivat -- kuten kaikkikin, mitä hän
käytti -- hänen itse ulkomailta tuottamiaan, ja niiden tuoksu oli
suoraan sanoen jumalallinen. Ystävämme istui silmät puoliummessa ja
tunsi olevansa sangen onnellinen, miellyttävä lämpimyys ja kylläisyys
hyvästä ruuasta ja viinistä levisi hänen jäseniinsä. Mitä voi sivistynyt
ihminen enempää toivoa?
Kyllä, yhtä vielä, yhtä ainoata. Ja herra Robert van Rensselaer,
katsellessaan ympäri huonetta, äkkäsi sen, mitä kaipasi. Erään pöydän
ääressä huoneen vastaisella seinällä istui kaksi naista, joihin hänen
katseensa pysähtyi.
Toinen oli lihava, vaaleanverinen, jalokivillä koristettu, mutta toinen
-- sellaista hän ei vielä ikinä ollut nähnyt!
Se oli vallan nuori tyttö, mutta ihmeen hieno ja hento kaunotar. Hän
oli vaatimattomasti puettu ja kovin kalpea, mutta hänen ihonsa
muistutti ruusunväristä marmoria, ja hänen kasvonsa -- Van Rensselaer
ei mitenkään voinut kääntää silmiään hänen kasvoistaan.
Vanhempi nainen huomasi hänen katseensa, hymyili, ja näkyi polkasevan
nuorempaa naista jalalle. Tyttö käänsi katseensa van Rensselaeria
kohti, lehahti tulipunaiseksi ja loi silmänsä lautaseensa.
Van Rensselaerin sydän alkoi sykkiä kiivaammin. Hän joi kiireesti
kahvinsa ja viskasi pois sikarinsa. Nähdessään molempain naisten
alkavan lähteä, kutsui hän tarjoilijan, silmäsi laskua, antoi miehelle
kahdenkymmenen dollarin setelin ja käski hänen itsensä pitää loput.
Sitten otti hän päällystakkinsa ja lähti hiljalleen kadulle.
Seuraavassa kadunkulmassa saavutti hän molemmat naiset. He kääntyivät
siitä eräälle poikkikadulle.
-- Ystävättärenne näyttää vähän kainostelevan, sanoi hän hymyillen
astuessaan nuoren tytön rinnalle ja otti hiljaa tämän käsivarren
omaansa.
-- Niin, hän on todellakin vielä ujo, vastasi nainen. Hän on ollut
New-Yorkissa vasta pari päivää. Neiti Harrison -- herra -- herra --?
-- Herra Green, vastasi van Rensselaer.
-- Herra Green, toisti nainen ja naurahti. Minun nimeni on rouva Lynch.
Näin kävi esittely nopeasti ja lystikkäästi.
-- Minne matka, kysyi herra Green.
-- Olemme juuri menossa kotiin, vastasi rouva Lynch.
He kulkivat katua eteenpäin. Van Rensselaer tunsi tytön hennon
käsivarren vapisevan, mutta tämä ei puhunut mitään eikä edes nostanut
katsettaan, kun häntä puhuteltiin. Rouva Lynch piti keskustelua
vireillä, kunnes he saapuivat erään ruskean kivitalon edustalle.
Ikkunaverhot olivat alaslasketut, mutta niiden välistä vilkkui valoa,
ja naisen avatessa eteisen ovea, kuului sisältä naurua ja iloisia
ääniä. Ovi salonkiin oli auki, mutta he menivät sen ohi ja astuivat
pieneen, niukasti valaistuun huoneeseen, sulkivat oven jälessään, ja
kaikki hiljeni taas.
-- Olkaa kuin kotonanne, sanoi rouva Lynch ja rupesi riisumaan hattuaan
ja päällystakkiaan. Herra Green teki samoin ja istahti sitten sohvaan.
Nuori tyttökin istuutui. Hän vapisi yhä ja oli hyvin kalpea. Mutta
rouva Lynch ei ollut sitä huomaavinaan, hän keskusteli vaan innokkaasti
uuden tuttavan kanssa.
Äkkiä nousi hän seisomaan ja sanoi:
-- Toivon teidän suovan anteeksi, mutta minun täytyy mennä toimittamaan
eräs asia.
Nuori tyttö koetti estellä, mutta nainen katsahti vihaisesti häneen.
Sitten katosi hän sulkien oven jälissään.
Silmänräpäyksen ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Sitten nousi
herra Green ja meni tytön viereen istumaan.
-- Kertokaa minulle, kuinka on laitanne, sanoi hän.
Tyttö peitti käsillään kasvonsa.
-- Niin, puhukaa minulle kaikki, jatkoi mies hellällä äänellä.
Luotattehan minuun, eikö totta?
Tyttö katsahti mieheen, ja kyyneleet alkoivat virrata hänen poskilleen.
-- Oi, säälikää minua, rukoili hän. Minä en voi! Minä en voi! Te ette
aavistakaan, kuinka onneton minä olen.
Robbie -- tunnen halun tällaisessa tilaisuudessa kutsua häntä
Robbieksi, vaikka hänen hiuksensa olivat jo harmaat -- katseli kaunista
tyttöä ajatellen itsekseen, ettei vielä koskaan ollut nähnyt mitään
niin ihmeellistä.
-- Kuulkaahan nyt, sanoi hän ystävällisesti, teidän ei tarvitse
ensinkään pelätä minua. Kertokaa, kuinka teidän laitanne on, ja kuinka
oikeastaan olette tänne joutunut.
Tyttö silmäili häntä arasti.
-- Minä olen ollut täällä vasta muutamia tunteja, sanoi hän koettaen
hillitä kyyneleitään. Se on tavallinen juttu, eikä siitä ole teillä
mitään huvia. Isäni on kuollut, äitini myöskin, ja kun olin köyhä,
täytyi minun tehdä työtä. Ja sitten satuin tapaamaan nuoren miehen,
johon rakastuin.
Hän kohotti epätoivoissaan kätensä.
-- Jatkakaa, sanoi Robbie lempeästi.
-- Näimme viimeksi toisemme menneellä viikolla, sanoi tyttö. Mutta nyt
en enään ikinä saa nähdä häntä. Hän pyysi minua tulemaan luokseen
asumaan -- se oli silloin, kun juuri olimme tulleet tuntemaan toisemme.
Hän oli hyvin rikas, eivätkä vanhempansa antaneet hänen naida minua.
Mutta minä rakastin häntä enkä välittänyt siitä. Tahdoin ainoastaan
saada olla hänen luonaan. Siitä on nyt vuosi. Sitten hän matkusti
luotani. Hän sanoi vanhempainsa tietävän kaikki. Kuulin hänen
matkustaneen New-Yorkiin ja läksin hänen jälestään -- ainoilla
rahoillani matkustin. Tietysti en tavannut häntä enkä voinut saada
työtäkään. Koko viime ja toissa yön kuljeskelin pitkin katuja. Ja
sitten -- niin, sitten mulla ei ollut enään muuta keinoa -- minä olin
puolikuollut nälästä ja väsymyksestä.
Nuoren tytön puhuessa punastuivat hänen kasvonsa mielenliikutuksesta.
Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Mies kehotti häntä jatkamaan, ja
hän kertoi koko elämäkertansa, sillä tämä oli ensimäinen osanottavainen
ihminen, jonka hän New-Yorkissa tapasi.
Ja Robbie puhui hänelle aivankuin entinen Robbie oli puhunut naisille,
hellästi ja miellyttävästi, säädyllisesti ja hienotunteisesti. Hän oli
kaunis mies ja henkevä mies, ja tyttö unohti ensin tuskansa, sitten
epätoivonsa ja lopuksi surunsa. Kukaan ei häirinnyt heitä, ja he
jatkoivat keskusteluaan tunnin, kaksi. Ja minuutti minuutilta kasvoi
myötätuntoisuus heidän välillään. Robbien veri alkoi yhä kiivaammin
kuohua. Tyttö ei ollut ainoastaan kaunis, vaan myöskin viisas ja hyvä
-- oikea kallis helmi keskellä kurjuutta ja saastaisuutta. Ja siksi
kävi hänen äänensä yhä hellemmäksi ja yhä varomattomammin alkoi tyttö
avata sydäntään hänelle.
Aika kului, tuli puoliyö, ja vihdoin uskalsi Robbie tarttua tytön
käteen ja istahtaa hänen viereensä. Ystävämme Robbie vapisi kuin
koulupoika, veri hehkui hänen suonissaan, ja puna hohti tytön
kasvoilla.
-- Kuulkaa minua, kuiskasi mies, te ette aavistakaan, kuinka sydämeni
säälii teitä, kuinka ihailen teitä ja kuinka kernaasti tahtoisin auttaa
teitä. Te olette niin kaunis -- minä en koskaan ole nähnyt niin
kaunista naista -- ja minä, minä tahdon pelastaa teidät täältä, eikä
teidän tarvitse tällaisesta kuulla enään sanaakaan. Minä pidän huolen
teistä, minä varjelen teitä. Minä teen kaikki, mitä voin, jotta
tulisitte onnelliseksi. Sillä minä rakastan teitä, oi, en voi sanoin
ilmaista, kuinka teitä rakastan! On hirveätä sanoa sitä teille
tällaisessa paikassa. Mutta onhan yhdentekevä, mitä meistä täällä
ajatellaan. He eivät aavista mitään, mutta eihän se meitä liikuta. Oi,
minä rukoilen teitä, tulkaa omakseni! Minä en vielä tiedä, kuinka tämän
asian järjestäisin, mutta sen vaan tiedän, etten salli ikinä teille
tehtävän mitään pahaa. Enkä minä koskaan jätä teitä, en koskaan!
Hän puhui nopeasti, hengästyneenä, mutta vastustamattoman kiehtovasti.
Hän kiersi varovaisesti käsivartensa tytön vyötäisille, sitten uskalsi
hän painaa suudelman hänen huulilleen ja vihdoin, nähdessään tytön
vapisevan, ja liikutuksen kyyneleitten kimaltelevan hänen silmissään,
painoi hänet intohimoisesti rintaansa vastaan.
-- Ja nyt, sanoi Robbie, kun rouva Lynch astui sisään, tehkäämme yksin
tein selvä koko asiasta!