Ylpeäksi luonnostaan sanoivat ihmiset Vauhkosen pulskeata emäntää, ja
taisipa olla syytäkin. Mutta ei häntä siitä erikoisen paljon moitittu,
miellyttävä ja sievä kun oli näöltään, vaikka jo vähän yli keski-iän.
Siitä syystä ehkä ajattelivat hyvät ihmiset pienen ylpeilemisen
kuuluvan hänen etuoikeuksiinsa. Kun on hyvännäköinen, niin annetaan
niin paljon anteeksi.
Herra tiesi, mistä syystä, mutta totta se vain on, että Vauhkosen
emännän ei ollut tarvinnut kinkerillä lukea moneen herran vuoteen.
Helpoksi olikin ruvennut vanha pappi, useille isännille ja emännille
vain ystävällisesti päällään noikkasi, kun nämä lukemaan tarjousivat.
Tiesihän pappi sen: lukevat ne muutenkin! Mökkiläisten on toista; kun
suuret lapsikakarajoukot ovat vastuksina, niin taitavat lukemisen
jättää huolettomuuteen, jollei heitä muistuttele! Niin oli kinkeri
muodostunut sellaiseksi, että mökkiläiset luetettiin järjestään, mutta
talokkaita valikoiden; niissäkin oli, näet, toisenlaisia ja
toisenlaisia.
Ja emännät, jotka lukemasta vapautettiin, tekivät papistolle juustoja
oikein rasvamaidosta. Ollaanhan ihmisiksi kahden puolen!
Mutta sitten tuli papille apulainen, Mikkonen oli hänen nimensä.
Pitäjäläiset sanoivat, että kovinhan se on nuori, aivan poika vielä.
Hän ehtikin juuri kinkerin ajaksi. Ihmiset rupesivat kyselemään
toisiltansa, onkohan uusi pappi kova lukemista tiukkaamaan. Ei häntä
yleensä kovaksi sanottu, luettamattakin kuului jättävän joitakuita,
niinkuin ennenkin, erittäinkin niitä, joilla on hyvänlaiset lukumerkit.
Mutta oikein rauhaan ei Vauhkosen emäntä päässyt näillä
vakuutuksilla. "Hyvät lukumerkit kun on", sanottiin, "niin päästää
lukemattakin." Kukapa sen tietää, mitä ne papit ovat sotkeneet sinne
kirkonkirjoihin ... ei ole tainnut merkkienpanoon juustot auttaa...
"Kuules, Antti", sanoi Vauhkosen emäntä miehelleen eräänä päivänä,
"oletko huomannut, kun pastori iltasilla kävelee tuossa maantiellä?"
"Olen minä."
"Meidän kartanoa se usein katselee, oletko havainnut?"
"Taitaahan tuo katsella."
"Mutta ei hän tunne meitä, sinua ja minua."
"Joskopa ei tuntisikaan." Antti oli vähän väsyksissä eikä juuri
välittänyt sellaisista asioista. Aikaa vain haaskautuu, kun pitää
herrain kanssa kamarissa istuskella...
Mutta emännällä oli omat ajatuksensa asiasta; hän selvittikin ne
Antille melkein vihoissaan. Ymmärrätkö, mies, että kun kinkeri tulee,
niin mitenkä se pastori tietää, mistä me ollaan! Kyllähän Antti sen
sitten jo ymmärsi, sillä lukeminen ei suinkaan ollut hänen vahvoja
puoliansa. "Noo, saisipa tuon nyt käskeä taloonkin", sanoi, näyttäen
välinpitämättömältä, vaikka jo alkoi pitää hänkin asiaa erittäin
tärkeänä.
* * * * *
Eräänä päivänä käveli nuori apulaispappi Mikkonen maantiellä juuri
Vauhkosen kartanon edustalla. Mieltä painoi raskaasti velkataakka, joka
kouluaikana oli kasvanut melkoisen painavaksi ja josta juuri äsken oli
saanut ikävän muistutuksen; oli nimittäin eräältä velkojalta tullut
kirje, jossa tämä aivan yksinkertaisesti arveli, että sopisi kait sitä
nyt jo maksaa, kun oli virkaan päässyt.
Se harmitti ja suututti Mikkosta. Eikö tuo hyvä ihminen ymmärrä, ettei
apulaisen palkka kauas riitä!
Hänen mielestänsä oli maailmanjärjestys jotenkin kiusallinen:
kaikenlaisilla ihmisillä, joilla ei ole mitään henkisiä varoja, niillä
on rahoja; joilla taas on henkisiä aarteita, heillä usein on toinen
tasku tyhjä eikä toisessa mitään.
Tilanne rupesi taas tuntumaan tukalalta ja ajatukset uhkasivat ryöstää
koko elämänonnen... Huh! Rahamiehet ovat vielä olevinaan muutenkin kuin
parempia ihmisiä, muutamat...
"Tuossakin elää varmaan yksi rahanpalvelija."
Hän katseli Vauhkosen rakennuksia. Olikin niissä katselemista!
Siihen Mikkosen lähettyville maantielle ilmestyi ukko, Vauhkosen Antti
itse, kumarrellen ja lakkia nostellen.
"Hyvää päivää."
"Jumal' antakoon", murahti Mikkonen ja katseli syrjittäin vihaisesti
Vauhkosta.
"Mihinkäs maisteri nyt on menossa? Vaikka ei minun, tuota, mitään tule,
mutta kysynhän, kun sattuu."
Mikkonen ilmoitti, ettei hän juuri minnekään ole varsinaisesti menossa.
Niin saatiin kiinni puheen päästä, ja Vauhkonen rupesi tupaan
haastelemaan:
"Eikö maisterilla nyt olisi aikaa tupaan käydä piiputtelemaan? Meidän
on oltu kirkkoherrankin kanssa aina hyviä tuttuja, tuota... Tehkää nyt
niin hyvin."
Ja Mikkonen tekikin niin hyvin, lähti kuin lähtikin tupaan... Saapihan
tuonne mennä.
Vauhkonen ihastui, kun maisteri vähin kehoittamisin lähti, tuli yhä
puheliaammaksi ja rupesi selvittelemään taloudellisia asioitaan.
"Tuon tallin tekaisin viime talvena, kun vanha rupesi jo niin huonoksi
käymään. Meillä on neljä hevosta ja tämän keväinen varsa viidentenä.
Onko pastori nähnyt meidän hevosia?"
Ei pastori sanonut nähneensä.
"Kyllä ne juuri tuntee meidän hevoset, tuota." Vauhkonen naurahti
hyvillään. "Ne ovat vähän niinkuin ruuan ääressä olleita. Eikö pastori
käy katsomaan varsaa, se on tallissa ja emä."
"Mennäänpä vaan", lupasi pastori.
Vauhkonen aukaisi tallin oven ja astui sinne perälle, missä varsa
karsinassa emänsä lähellä oleili. Hän rupesi siinä varsaa hyväilemään.
Tamma alkoi kadehtia, kurotti kaulan pitkälle, siirotti korviaan ja
ratkesi ääntelemään.
"Katsokaas, kun se kadehtii tuo tamma."
"Korea varsa", kehui pappi.
"On se, ja sitten niin iso. Tästä samasta tammasta meillä on jo kaksi
täysikasvuista hevosta. Se on hyvä tamma ja tekee hyviä varsoja, olipa
ori melkein vaikka minkälainen hyvänsä."
"Hm, vai on niin hyvä."
"On se, vaikka kyllähän sitä nyt on aina koetettu katsoa, että orikin
on hyvänlainen, mutta sittenkin. Tämä varsa on ruunun oritta, joka on
Leppälän patruunalla; se on juoksurin sukua." Kertoessaan jätti
Vauhkonen varsan siihen, meni tamman parteen ja rupesi sitä
taputtelemaan.
"Katsokaas, kun tällä on vankka kaula vielä, vaikka on jo toisella
kymmenellä ja vaikka on tamma; se on niin kuin oriilla."
Jopa täytyi papin ruveta kehumaan tammaa. Vauhkonen kävi hyville
mielin:
"Kylläpä pastori tuntuu ymmärtävän hevosasioita."
"Ainahan sitä nyt vähin."
"Niin, niin. Vaan niitä on herrasmiehiä, jotka eivät ymmärrä hevosista
niin mitään. Mutta meidän maamiesten täytyy ymmärtää, meille on hevonen
kuin toinen käsi. -- Älkää nyt, pastori, lähtekö, mennään tupaan."
Emäntä oli kamaria puhdistellut ja tuli naureskellen tervehtimään
pastoria, kun kuuli tupaan tultavan.
Kun kamarissa oli saatu paperossit kuntoon, rupesi juttu taas käymään.
"Mitäs pastori pitää meidän pitäjäästä?"
Pastori ei osannut siihen sanoa juuri sitä ei tätä, vähän aikaa kun
vasta oli pitäjäässä ollut. Noin ylimalkaan hän sentään sanoi pitävänsä
pitäjäläisistä.
"Tämä on varakasta pitäjästä," tuumi taas isäntä.
"Varakastapa taitaa olla, kylläpä se siltä näyttääkin."
"Varakasta se on, mutta kyllä niitä on köyhiäkin. Sekalainen on
seurakunta. -- Häh, mitä sanot emäntä?"
"Minä kysyn vaan, että tapasiko se Putilainen sinua?"
"Niin, tapasi hän kyllä."
"Mitä sinä sanoit hänelle?"
"Sanoin, että koettakoon nyt jollain keinoin hankkia edes inträssin."
"Mitä sinä sillä lailla menet lupaamaan!" huusi emäntä kiivaasti ja
tuli kamarin ovelle. "Kehuvat ihmiset, että hän on menevää kalua, menee
sinne koko retules."
"Noo, älähän nyt," rupesi isäntä suhittelemaan ja katsahteli, mitä
pastori tästä mahtanee ajatella. Emäntä kääntyi mutisten tupaan ja
katsahti hänkin pastoriin, jotta ymmärtäneekö edes, ettei se, josta
puhutaan, ole tässä ainoa saatava meillä?
Isäntä rupesi pastorille selvittämään juttua.
"Se on vaan," hän sanoi, "yksi köyhä talollinen metsäkylässä, jolta
meillä on vähän saatavaa."
Puhuessaan meni hän piirongin luo ja otti sieltä laatikosta muiden
paperein joukosta yhden, jonka kanssa tuli pastorin tykö tyytyväisesti
hymyillen.
"Kas tässä on hänen velkakirjansa, se pitäisi tekemän vähän ylitse
viisisataa markkaa. Mutta kun ei ole moneen vuoteen maksanut
korkojakaan. Minä olen ajatellut, että eikö sitä pitäisi panna
hakemukseen?" Hän lausui tämän ikään kuin papilta kysyäkseen neuvoja,
ja jätti paperin hänen käteensä. Mikkonen kysyi ihmeissään isännältä:
"Niin, mitä tahdotte minun tekemään tämän paperin kanssa?"
"Minä vaan ajattelin, että jos pastori olisi viitsinyt katsoa paljonko
se on korkoa kasvanut?"
Papin täytyi ruveta laskemaan. Koko sen ajan keinutteli isäntä itseään
tyytyväisenä keinutuolissa. Kun pappi oli saanut lasketuksi, ilmoitti
hän tuloksen.
"Jaa", sanoi isäntä, "kyllä minäkin olen ajatellut, että niille
paikoille se on." Hän otti paperin, vei sen kaappiin ja toi sieltä koko
tukon muita samallaisia.
"Mitähän tuon korko mahtaisi tehdä?" hän aivan jokapäiväisiä ajatellen
kysyi ja asetti yhden paperin papin eteen.
Mikkosen posket punottuivat ja hän nousi tuskastuneena ylös.
"Antakaa anteeksi", hän siivosti sanoi, "mutta minä en nyt jouda,
minulla on vähän kiire."
"No, no, älkää nyt, antaa vaan olla, tuota... Mutta odottakaahan nyt,
emäntä tuo kahvia", isäntä hätäillen puheli, otti paperinsa pöydältä ja
rupesi itse niitä soututuolissa katselemaan.
"Minä vaan ajattelin", hän jatkoi, "jos pastori tahtoisi eli joutaisi
niitä laskea. -- Emäntä! eikö se kahvi jo ole valmista?"
Emäntä ilmoitti kohta tuovansa.
"Mistä pitäjäästä pastori onkaan kotoisin?" kysyi isäntä taas.
Tämä mainitsi sen.
"Vai niin. Minä olen kuullut, että olette talonpoikaisista vanhemmista,
vai oletteko?"
"Olen. Isäni on räätäli."
Se vasta ihmetytti isäntää.
"Vai räätäli! No onkos hän ollut niin varakas, että on jaksanut
poikansa kouluttaa papiksi asti?"
Mikkonen ei tiennyt oikein, mitä tuohon pitäisi vastata. Sanoihan
kuitenkin: "Eihän isälläni mitään varoja ole ollut, köyhä mies hän on."
"Vai niin. No sitten on varmaan joku auttanut erittäin." Vauhkonen
katseli osanottavaisena Mikkosta. Mies parka, kun olet köyhä!
Emäntä toi juuri kahvia ja antoi siten pastorille tilaisuuden jättää
vastaamatta.
"Pastori tekee nyt niin hyvin..."
Isäntä odotti yhä vastausta, mutta pastori vaan joi kahvia.
"Mihinkä asti nyt on ehditty pitämään kinkeriä?" alkoi emäntä kysellä
jotain puhetta matkaan saadakseen. Pastori ilmoitti sen ja tuli muuten
vilkkaammaksikin emännän läsnä ollessa ... osoitti hänelle oikein
säädyllistä kohteliaisuutta.
"Pelkääkö emäntä kinkeriä?" hän nauraen kysyi. Emäntä vähän
hämmästyi... Onkohan mahtanut katsoa lukumerkkeihini?
"Naisväki täällä näyttää yleensä kovin pelkäävän kinkerilukua", nauroi
pastori ja jatkoi sitten: "En minä lueta paljoa."
Emäntäkin jo sai itsensä jotain sanomaan:
"Pelätähän sitä saakin kun..." Emäntä nauroi heleästi ja katsoi
luottavaisesti pappiin, "kun ei näin ijällisenä tule enään niin
ahkeraan ulkolukua luettua."
Pappi nauroi hyväntahtoisesti.
"Älkäähän nyt emäntä kovin peljätkö, en minä tahdo olla vaativainen."
Juttu emännän kanssa rupesi käymään keveäksi ja pastoriakin jo oikein
huvitti. Mutta sitten emäntä yht'äkkiä kesken kaiken sanoi isännälle:
"Kuule isäntä, anna nyt pastori laskee paljonko sen Tuomaan velka on
korkoa kasvanut."
Pappi pelästyi ja rupesi itseänsä nuhtelemaan: miksi rupesinkaan raukka
näin kauan oleilemaan! Mutta uskoikos tuota, että akkakin rupeaa
kirotulla koron laskemisella hätyyttämään...
Hän nousi ylös ja rupesi mongertamaan kiireestä ja kauan viipymisestä.
"Ai, ai, kello on jo kohta seitsemän!" Sen ohessa isäntä melkein
surullisella äänellä kertoi emännälle, että hän kyllä oli jo asiasta
puhunut pastorille, mutta kun tällä oli niin kova kiire. Pastori meni
jo ovessa, kun emäntä vasta tuli tolkulle asiasta.
"No istukaahan nyt herra pastori!" hän rupesi huutamaan. "Ei nyt pidä
talolle sitä häpeätä tehdäkään, että yhdeltä kahvikupilta lähteä.
Tehkää nyt niin hyvin ja istukaa, minä tuon toisen." Emäntä lähti
liikkeelle ja sai väkipakolla pastorin istumaan vielä ja toista
kahvikuppia odottamaan.
Isäntää oli äsken jo melkein unettanut, kun ei pastorin ja emännän
keskustelut yhtään huvittaneet. Mutta tuossa tohakassa hänkin virkosi
ikihyväksi.
"Pian nyt tulee taas käräjätkin", hän alkoi pastorille kertoa.
"Vai niin."
"Ei suinkaan pastorilla ole käräjä-asioita, vai kuinka?"
Eipä ollut.
"Minä olen sinne haastattanut tuolta Kuraaselasta yhden miehen. Minun
on häneltä saatavaa toista sataa markkaa, eikä maksa ollenkaan."
Emäntä tuli juuri sisään ja kuuli viime sanat.
"Niin, siltäkö Kuraaselan mieheltä?" hän kysyi. "Se on kanssa yksi
muutama... Pastori ei usko minkälaisia lurjuksia ne ihmiset ovat
osalta. Kun ne saavat velaksi, niin maksusta ei välitetä, ei niin
mitään." Hän katsoi kärsivän tavalla pappiin, odottaen sieltä hiukan
osanottoa ja myötätuntoisuutta tässä pimeydessä.
Pappi hymyili.
"Maksaisivat kai ne muuten, mutta jos eivät jaksa. Kun eivät saa
rahoja, niin milläpä maksavat, hyvä emäntä."
"Mutta kyllä niillä on pahaa tahtoakin", vakuutti emäntä.
"Pastori ei tunne niitä", hymyili isäntä.
Pastori myönsi sen kyllä mahdollisesti olevan totta.
"Onko pastori tästä naapurista, joka täällä mäellä on, mitään kuullut?"
alkoi isäntä salaperäisenä udella.
"Jaa kenestä?"
"Tästä vaan, tästä Mäki-Vauhkosesta", auttoi emäntä joka jo ymmärsi,
mitä isäntä tarkoitti.
"En ole kuullut", sanoi pastori puolittain äreästi.
"Niillä on suuret asiat", jatkoi isäntä yhä salaperäisenä, ikään kuin
epäillen, josko hän pastorille ollenkaan ilmoittaakaan koko asioita.
"Velkaako tarkoitatte?" Pappi veti suutaan omituiseen hymyyn, osasi
näetten jo arvata mitä laatua se asia oli, joka Vauhkosen mielestä oli
"suuri asia."
"Velkaa on", hän sanoi ja pudisti päätänsä arvelevaisesti, "on niin,
että saa nähdä kuinka se mies seisoo, jos tulee loukkaus vuosia."
"Ja poikaansa on vielä ruvennut kouluuttamaan yliopistoon", liittyi
emäntä kertomaan raskauttavana asianhaarana. "Rahat pitää sinne nyt jo
aivan velaksi ottaa. Tuo meidän mies sille on antanut. (Kääntyen
isännän puoleen.) Kuinka paljon sinä laskitkaan jo antaneesi?"
"Toista tuhatta, markkaa."
Pastori älähti jotain ja Vanhkosen puolisot saattoivat otaksua sen
ihmettelyksi Mäki-Vauhkosen asiain kurjasta tilasta ... ymmärtäähän
pastori, kuinka hullusti siinä asiat ovat!
"Kyllä ne sanovat että sillä pojalla on hyvä pää", jatkoi emäntä,
"mutta kun ei ole itsellä varoja kouluttaa, niin ei sitä pitäisi lentää
ylemmäksi kuin siivet..."
"Mitähän siitä nyt on vaikka kouluttaakin velaksi. Jokaisellahan sitä
saa olla oma tahtonsa ... älä siinä sellaisia", rupesi isäntä
hätyyttämään, sillä hän alkoi pastorin liikkeistä epäillä, ettei tätä
asia miellyttänyt.
"Oma tahtonsa", matki emäntä, "entä jos kuolee, niin kuka sitten sulle
maksaa? Minä olen jo sanonut tässä isännälle, ettei saa enää antaa;
pysyköön suutari lestissänsä. Eikö niin pastori? Mitäpä niiden
tarvitsee kaikkein papiksi pyrkiä, sellaisten."
"Niinpä niin, aivan niin." Pastori naureskeli ja tarjosi kättä.
"Hyvästi nyt vaan ja kiitos!"
"Hyvästi, hyvästi. Kiitos käynnistä. Pastori tekee nyt niin hyvin ja
muistaa toistekin käydä ... on ollut nytkin niin hupaista että..."
Emäntä ei osannut oikein määritellä, kuinka hupaista olikaan ollut.
Isäntä oli nolona. Hän ajatteli, että pastori ei ollut oikein
tyytyväinen... Mikä sen tietää, mistä ne herrat kulloinkin suuttuvat!
Pastori näki kyllä, että isäntää joku vaivasi. Osittain hän osasi
arvata syyn tuohon. Asia rupesi häntä huvittamaan tiellä pois
mennessään... Tulen kun tulenkin teitä vielä joskus huvittelemaan,
kelpo Vauhkoselaiset!
* * * * *
Juhlapäivä se muuten onkin lukukinkeripäivä. Vaikka sitä vähin
pelätäänkin, niin sitten kuin kohu ohi menee ja pääsee papista
nuhtelematta, niin on kuin oisi lahjan saanut.
Ja ne onnelliset sitten, joita ei lueteta! Kylläpä sen näkee heidän
silmistään, mitä ajattelevat silloin kun pappi noikkaa päällään
ystävällisesti ja käskee istumaan alas. Yksin kinkeripäivää varten
heidän kannattaisi vuoden elää.
Mutta -- armahda niitä, joita pappi nuhtelee! No, eipä sekään
oikeastaan nyt niin sydämelle käypä asia ole, sillä tavallisesti vaan
köyhiä ja mitättömiä ihmisiä nuhdellaan ja he ovat siihen jo kyllä
muutenkin tottuneet. Elämä on tavallisesti johdonmukainen: heille se
näyttää aina nurjan puolensa, toisille taas paremman puolensa.
Mutta toisinaan se tekee kummallisen kuperkeikan: näyttää paremman
puolensa köyhille ja huonomman puolensa rikkaille. Kenties se silloin
leikittelee.
Tämä uusi pappi olikin kätyrinä onnelle, kun se kuperkeikkoja heitti.
Hän, tuo pappi näetten, tuon tuostakin sanoi, äideille, joilla
nähtävästi oli ainoa pumpulinen kirkkohameensa yllä ja neljä viisi
lasta ympärillä, vaan jotka, lukivat mikä paremmin, mikä huonommin,
lukivat kuitenkin.
"Äidin ei tarvitse lukea."
Mutta sitten hän toisinaan, huomaamatta emäntäin kaksinkertaisia
leukoja ja "hyvyydellä" hankittua kohteliaisuutta sekä kunnioitusta
velkovaa ulkoasua, sanoi:
"Kas tuosta sopisi alottaa." Viittasi silloin sormellaan tarkoitettuun
kohtaan Uudessa Testamentissa.
Ihan näin hän teki Vauhkosen emännällekin. Tämä pelästyi, niin että
oikein horjahti. Tarkoittikohan se pastori edes...
"Niin mitä?" kysyi emäntä huomauttaaksensa pastoria että hän se oli.
Sitä saattaa kyllä vahinko tulla papille tuossa kiireessä, niin ettei
aina äkkää ketä lukemaan käskee...
Pastori katsahti emännän silmiin, siitä kirkonkirjaan ja sormi harhaili
pitkin sorkka-riviä.
"Emäntä on hyvä ja lukee tuosta." Hän osoitti Uuteen Testamenttiin.
Vauhkosen emäntä koetti ruveta lukupuuhiin. Muutkin ihmiset sitä
oudoksuivat ... mahtaako edes nähdä emäntä, kun noin punottaa.
Emäntä koetti hymyilläkin, kun otti kirjan käteensä.
Jo totisesti tuli melkein selville yksi värsy, kun pastori autteli
ystävällisesti. Mutta sitten rupesi emäntä silmiänsä räpyttelemään ja
valittamaan, että näkönsäkin viimeaikoina on niin huonontunut, ettei
tahdo nähdä kirjaa ollenkaan.
"Antaapa olla, koetetaan vähin ulkoakin", sanoi pappi.
Emännän suu liikkui ja meni surkeaan hymyyn. Nähtävästi hän aikoi
jotain sanoa, mutta pappi ehätti ennen.
"Mistä Katikismus on otettu?" Kun pappi teki kysymyksen, katseli hän
tuonne toisten ihmisten päälle, sinne, missä lukkari ja väkkäri
luettivat.
"Enpä taas muistakaan oikein, kuinka tuo luku alkoi", suputteli emäntä
itsekseen, mutta niin kovasti, että se kuitenkin kuului.
"No tiedätte nyt muuten kuitenkin mistä Katikismus on otettu?"
Emäntä jännitti ajatuksiaan ja teroitti katseensa muistelevan
näköiseksi.
"Eikö emäntä tiedä mistä Katikismus on otettu?"
"En, en minä nyt sitä muista, vaikka kyllä minä sen tiedän, mutta ...
ei ... vaan tule mielehen." Tämä näytti olevan vaikea tunnustaa.
"Emäntä lukee ensimäisen käskyn."
"Mitä se on, vastaus, meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa..."
Tuon pitemmälle ei hän päässyt.
"Mistä asiasta puhutaan Alttarin sakramentissa?" kysyi pappi taas.
Ei kuulunut vastausta. Emäntä seisoi hiljaa, henkeään vetämättä, mutta
ei mikään sattumuskaan kuiskannut korvaan selvitystä noihin
ongelmoisiin kysymyksiin. Ihmiset ympärillä rupesivat kuiskuttelemaan
ja kovin julkeasti tirkistelemään Vauhkosen kiusattua emäntää.
Muutamain jo rupesi käymään sääliksi akkaparkaa.
Pappi punastui yht'äkkiä.
"Tuleppas tänne, sinä pikkupoikanen siitä."
Kovin pieni kaunis poika isänsä saappaissa astua laahusti pöydän
ääreen.
Ihmiset lakkasivat sähisemästä, hengittämästäkin. Tarkattiin vaan, että
mitä se pappi nyt oikeastaan aikonee.
"Mikä sinun nimesi olikaan, poikanen?"
"Aukusti."
"Vai niin. No kenenkä poika?"
Poika teki selvän siitä. Emäntä hiplasi noin puolen askelta sivulle,
teki mieli kysyä, joko hän vapaaksi pääsee, mutta ei uskaltanut.
"Mistä Katikismus on otettu, Aukusti?"
"Pyhästä Raamatusta."
"Niin, no se on oikein. Kuuliko emäntä nyt?"
"Kyllä minä..."
Ihmiset ympärillä katselivat toisiaan ja purivat huuliaan.
"Lueppa, Aukusti ensimäinen käsky."
Poika lateli sen hyvin puhtaasti.
"Niin, no niin se on. Mutta sanoppas nyt vielä, mistä asiasta puhutaan
Alttarin sakramentissa?"
"Herran Ehtoollisesta."
"Aivan oikein poikaseni. Tässä on nyt sinulle lahjaksi uusi Katikismus,
ota se ja lue hyvin. Ole muutenkin ahkera lukemaan, niin sinä olet
_rikkaampi_ kuin moni täällä." Hänen vakava katseensa vaelsi yli
väkijoukon ja pysähtyi juuri viime sanassa Vauhkosen emäntään. Hän
kumarsi emännälle merkiksi, että nyt saisi poistua.
Rinni-pahanen.
Matka-rinnit ovat aina koko kylän omaisuutta: kun yhdellä on, niin sitä
lainaavat kaikki.
Ellu Karttusella oli semmoinen; siinä tallin seinustalla se melkein
aina ajelehti sateessa ja räystäs-vuodossa kunnes rupesi luhisemaan ja
huonoksi käymään. Erään kerran lainasi hän sen noille Pakaraisen lesken
pojille kaupunkimatkaa varten. Mutta lesken pojat olivat huolettomia,
eivät vieneetkään kalua kohta kotiin vaan jättivät ajelehtimaan pihalle
tarhan puoleen.
Siinä sen talven mittaan ohi kulkeissaan näki Laukun Hermanni, ja kun
hän kevätpuoleen tarvitsi lähettää pojat holliin, eikä itsellä ollut
sopivaa, nättiä häkkiä reelle pantavaksi, jolla olisi saatu heiniä ja
muuta rojua hollitarpeeksi viedä, niin hän muisti tuon pienen häkin
Pakaraisen tarhakartanolla. Kun Laukun Hermanni meni Pakaraiseen ja
ajoi asiansa, niin pojat sanoivat että rinni oikeastaan onkin Karttusen
Ellun ja käskivät viedä sinne kun tarvitsemasta lakkaa.
Mutta kun Laukun pojat tulivat hollista väsyksissä, eivät he viitsineet
kohta lähteä Karttuseen rinniä viemään, vaan sysäsivät sen jauhopuodin
välyseen ja unohtivat sinne koko kesäksi.
Sitten seuraavana syys-talvena poltti Leenan Tuppu havu-tuhkaa ja pyysi
Laukusta hevosta, saadaksensa tavaransa viedä lasitehtaalle. Antoi
Hermanni hevosen, perin hyvänapuinen mies kun oli, ja reen päälle löysi
Tuppu itse jauhopuodin välysestä tuon Karttusen Ellun rinnin.
Hermanni suuttui, kun näki, etteivät pojat olleetkaan rinniä
kotiin vieneet ja rupesi pojille haukkumaan. Mutta nämätkö eivät
olisi osanneet itseänsä puollustaa! Se tapahtui kerrassaan
asianmukaisella tavalla: mitähän olisikaan Karttusen Ellu kesällä
tehnyt rinnillänsä ... vieköön Tuppu nyt kotiin, kun tarvitsemasta
lakkaa.
Mutta Tupun mielestä oli rinni jo kovin huono, kaiteet jo osittain
lahot ja puolapuita poikki... Jääköön siihen Tupun navetan seinustalle
siksi, jos sattuu uusi matka tulla tehtyä lasitehtaalle, niin onhan
valmiina. Eipä taida se Karttunenkaan sitä tarvita koska ei jo ennen
ole pois noutanut ... ja vanha rämäkin kun on jo, on tainnut uuden
sijaan laittaa... Ja jos ei niinkään, niin saa hän minulta aina omansa;
keväämpänä vien pois kun en enää tarvitse.
Mutta -- -- auttakoon! Tuppu kuoli Kynttilin aikana! Mistä akka sitten
olisi tiennyt mistä mies-vainaja lie hyötynyt tuon rinni-rämän.
Olipahan vaan sopivaa, että itsellä oli sellainen, kun miehen jättämiä
tuhan vähiä meni lasitehtaalle viemään, että saisi hautausrahoja.
Tupulta jäi jälkeen velkaa ja lapsia. Velkoojat vaativat huutokaupalla
myömään sekä mökin että irtaimen.
Pääsiäis-maanantaina oli huutokauppa. Matka-rinnikin siinä myytiin ja
sen sai tuo Lumppukauppias Metkunen ja maksoi siitä kaksikymmentä
penniä. Muutakin rojua sai Metkunen huutokaupassa, muun muassa
Tuppu-vainajan puolitalaisen tahon.
"Hyvin osaa kaupotella tuo Metkunen", sanottiin siinä, "ostaa ensin
rinnin ja sitten sen tavaraa täyteen."
Siihen tuli myöskin Pakaraisen lesken vanhempi poika.
"Kas", hän sanoi, "onpa siinä ihan kuin Karttusen matka-rinni."
"Lienee Tuppu sen itsellensä jollain kurin Karttuselta kaupotellut,
vähäkö haalasi se vainaja!" Niin miehet arvelivat.
Metkunen haki hevosen kotoansa, pani ensin rinnin reelle, sitten muut
tavarat ja vei kotiinsa.
Eräänä päivänä hän kauppamatkoillansa sattui menemään Karttuseen.
"Mutta perhana soita, Metkunen! sulla on minun matka-rinnini. Mistä sen
olet saanut?" rupesi Ellu sanomaan kun Metkusen kuorma lähestyi.
"Häh, sinun? Pyhi huulias, velikulta, vai sinun. Leenan Tuppu-vainaan
avisoonista ostin ja maksoin 20 penniä."
"Mutta minun se on ja minä otan omani pois. En ole sitä Tupulle
milloinkaan myönyt."
"Vai pois", Metkunen nauroi, "olispa se hupainen juttu!"
"Otan minä pois omani, kun otankin, näinpä sen sitten missä hyvänsä.
Pari vuotta on rinni jo ollut kateessa, enkä ole tiennyt, missä se on
ollut. Ota pois reeltäsi ja jätä siihen."
"Ohoh, mies. Minä olen kalun rehellisesti ostanut, totta jumal'iste! En
anna vaikka... Mutta ota sinä hinta Tuppu-vainaan leskeltä."
"Mitä minä hänestä. Jos sinulla on hänen kanssansa asioita, niin
suorita itse. Minä otan rinnin!"
Ja Ellu totisesti rupesi sitä riistämään pois reen päältä.
"Kyllä, kuule veikkonen, rinni pysyy sinulta siinä ihan varmaan!"
Metkunen otti kaakkinsa suitsiin, käänsi sen pihasta pois menemään,
antoi ruoskaa selkään, istui kuormalle ja meni viheltäen tiehensä.
Karttunen jäi pitkillä nenin ja kovin suuttuneena katselemaan kun
Metkunen tiehensä meni ... tunsi itsellensä tehtävän julkista
vääryyttä. Onpa se helkkarin roisto tuo Metkunen, kun pitää toisen
omaisuutta vaikka kyllä kuulee kuinka asia on!...
Koko illan oli Karttunen pahalla tuulella, kiroili ja sadatteli, että
kuka sen viimeiseksi oli lainannut tuon rinnin. Ei hän sitä muistanut
itse, eikä muutkaan. Hän kävi jo Tupun Leenankin luona, mutta akka ei
tiennyt muuta kuin, että kauan oli rinni jo heilläkin ollut, nyt olivat
saamamiehet sen myyneet ja pitäneet rahat itse. Ei hän ollut siitä
hyötynyt eikä ruvennut liioin takaisin maksamaan.
Illalla kun Karttusen renki tuli kotiin, jutteli isäntä hänellekin
asian.
"Olisitte ottanut vaan pois", tuumaili renki.
"Hm, no, ei se ole juuri niinkään, mutta annan haaston muutamalle
lurjukselle, niin kyllä näkee mitä maksaa..."
Ja totisesti, Karttunen ei saanut rauhaa, ennen kuin iltapäivällä
joutui matkalle Mielosen lautamiehelle haastoa viemään. Mennessään
aprikoitsi itsekseen, miten oikeastaan tuon haastattaisi, joko
suorastaan varkaudesta, vaiko varastetun kalun salaamisesta. Mutta kun
ei tuosta päässyt mihinkään varmaan päätökseen niin ajatteli lopuksi,
että neuvokoon Mielonen, tuopa tuon ymmärtää, kun on vanha lautamies.
Vaan Mielonen kun kuuli Ellun touhun, pani sen kerrassaan mitättömäksi,
leikiksi. Vai kaikista tässä nyt käräjiin! ... eipä ole hullumpaa
kuultu. "Velikulta, tulitko ajatelleeksi, että se on vaan 20 pennin
asia ja kustannukset nousevat monin kymmenin kerroin?"
"Ajattelinpa kyllä, mutta Metkunen kun tekee koiruutta, niin joutaapa
saada maksaa." Karttunen hymyili makeasti.
"Älä hiidessä, älä nyt pöllöttele! Jumal'iste, en minä ainakaan ota
haastaakseni."
Ellu ei enää nauranut, vaan lähti vihoissaan pois. Kovin oli,
mielestänsä, tuo Mielonen paisunut ylpeäksi, porhoksi, kun ei enää
viitsinyt tavallisista jutuista haastaakaan!... Taikka liekö tuttu
Metkusen kanssa ja yksissä juonin...
Mutta sitten, kun tuossa harmillisena kotiinpäin asteli, muisti, että
Nietulan Aatami oli viime käräjissä tehty lautamieheksi. Sepä oli
hauskaa, että tuon muisti! Aatami oli kunnon mies, ei vielä liiaksi
sivistynyt, ei rikki-viisas eikä porhoksi paisunut...
Miten lie uskaltanutkaan niin röykkeästi kieltäytyä haastamasta tuo
Mielonen?... Oikein vaatisi asia jo, että antaa hänellekin haasto...
Seuraavana päivänä asetti Karttunen hevosen ja lähti Nietulan uuden
lautamiehen pariin.
Miehet olivatkin vanhoja tuttuja, Aatami tuli pihalle vastaan ottamaan,
vei itse kamariin ja tarjosi tupakkaa. Karttusen mieli kävi hyväksi,
kun ei virka vielä ollut pahalle paisuttanut tuota vanhaa tuttua.
Oikeastaan olisikin ollut vahinko, jos ei nyt olisi ollut joitakin
haastoja jätettävänä, kun ensikerran tapasi Aatamia lautamiehenä.
Paljon oli miehillä muutakin jutustettavaa, niin että vähällä oli
unohtua pääasia. Mutta somempi ja mahdikkaampi sen olikin ottaa sitten
esiin, niin kuin sivuseikkana vaan.
"Kuule, tuota, sinun pitää mennä haastamaan tuo Metkunen käräjiin
varastetun kalun salaamisesta."
"Ohoh, noo kyllä se tapahtuu. Minkälainen juttu se muuten on?"
Karttunen rupesi juttelemaan, kertoi asian alusta loppuun. "Eihän se
niin suuri asia ole, mutta ruveta nyt antamaan omaisuutensa mennä noin,
niin pian sitä jää puille paljaille."
"Jos se niin on, niin antaa saada rokkiinsa."
"Mutta paljonko menee sitä haastorahaa?
"Markka kymmenen penniä. Pitääkö todistajia haastaa?"
Kyllä, kaksittain piti niitäkin haastaa ja Aatami sanoi niitä
haastettavan kuudesta kymmenestä pennistä kappaleen.
Saapa maksettavia tuo Metkunen. Miks'ei jättänyt rinniä ja sopinut
suosiolla, olisi päässyt vähemmillä menoilla. Mutta ruveta lurjuilemaan
Karttusen kanssa ... ohoh mies!
* * * * *
Kylläpä hämmästyi Metkunen kun haaston sai. Rupesi noitumaan kuin lätti
ja puuhasi antaa vasta haaston väärästä kanteesta ja kunnian
loukkauksesta.
"Jos tahdot", sanoi Nietulan lautamies hyväntahtoisesti, "niin kyllä
minä saatan samalla matkalla haastaa Karttusen."
No sitähän juuri tahtoikin Metkunen. Maksoi rahat ja luetteli
todistajat.
Mutta ennen kuin Aatami pois lähti Metkusen luota, rupesi hän tätä
kehoittamaan sovintoon, riitatoverin kanssa. Vaan Metkunen loukkautui.
Vai sopimaan nyt... "Näytänpä Karttuselle, mikä on laki! Niin, ihan
totta, minä näytän Karttuselle, mikä on laki ja oikeus."
Tuli sitten päivä, jolloin tämä tärkeä asia oli oikeuden ratkaistavana.
Ne rupesivat siinä, kun kyllä oli joutilasta aikaa, kehoittamaan
asianomaisia sopimaan.
"Juttunne on naurettava, kovin turhanpäiväinen."
Vai turhanpäiväinen! Karttunen ei hänellä sanonut olevan ainakaan
mitään syytä pelkoon. Totisesti, hän ei tahtonut riitaa, vaan oikeutta.
Metkunen irvisteli, sanoi, että jos Karttunen pelkää, niin sovittakoon
ja maksakoon kulungit, muuten saa oikeus tuomita.
Eikä asia siitä sen valmiimmaksi tullut ennen kuin iltapäivällä oikeus
sen tutkittavakseen otti. Toverit astuivat sisään, edellä Karttunen,
perässä Metkunen... Kylläpä nyt saat rykääsi Karttunen!
-- Metkus-roisto, kun olisit sovittanut mulle, niin et tarvitsisi siinä
nyt niin vapista!
Pian oli juttu käsiteltynä. Selvähän se olikin kuin päivä.
Todistajiakaan ei vannotettu, muuten vaan uskottiin suoraa puhetta. --
Odotettiin eteisessä, kun oikeus suljettuin ovien takana tuomiota teki.
Saa nähdä mitä oikeus nyt tuolle Metkuselle tuomitsee?...
Odotappas nyt Karttunen, näet pian kenellä on oikeus!...
Kutsuttiin tuomiota kuulemaan. Sisään menivät todistajatkin mies
mieheltä asianomaisten kanssa. Muitakin kuulioita ovenrakoon
tungeskeli. --
"Oikeus on ottanut asian tutkittavaksi..."
-- Jahah, näeppäs nyt riitatoveri, miten sun käy!
"-- -- Elias Karttunen saakoon rinninsä takaisin, kuten laillisen
omaisuutensa..."
"-- -- Katsoen siihen, että nähtävästi turha riidan halu on
kiihoittanut asianomaisia asiansa oikeuteen vetämään, sakotetaan
kumpanenkin -- -- asetuksen -- -- § nojalla vetämään sakkoa oikeuden
vaivaamisesta 5 talaria. Kulungit kuitataan asianomaisten kesken."
"Ja jos toiste vielä tällaisia asioita oikeuteen vedätte", jatkoi
tuomari vielä, "niin saatte sakkoa kaksin kerroin."
Lautamiehet nauravat, tuomari puree huultansa. Metkunen ja Karttunen
laapustavat ulos allapäin ja painavat eteisessä lakit pörröisiin
päihinsä. Näyttävät salaa, silloin tällöin sirauttavan toisiinsa.
-- Etpä voittanut sinä, jos en minäkään!...
Mattiparka.