Aino Malmberg

Helsingissä,

Kustannusosakeyhtiö Otava,

1906.

Frenckellin Kirjapaino-Osakeyhtiö.

Suomentajan huomautus.

Tähän kirjaan, kuten kaikkiin muihinkin teoksiinsa, on tekijä

liittänyt hyvin laajan esipuheen, jonka hän on osoittanut ystävälleen

herra Walkleylle, ja jossa hän selittää miksi hän on tämän "Don

Juan näytelmän" kirjoittanut. Sitten hän kuvaa millaista miestä Don

Juanilla filosofillisesti käsitetään, ja kummoiseksi eri kirjailijat

ovat hänet kuvanneet. Vaikka tämä esipuhe onkin erinomaisen hauska ja

nerokkaasti kirjoitettu, liikkuu se enimmäkseen aloilla, jotka ovat

suomalaiselle lukijakunnalle kovin outoja, ja on paitsi sitä niin

pitkä että se tulisi liiaksi vaikuttamaan teoksen kokoon ja hintaan.

Siitä syystä se on tässä jätetty suomentamatta.

Ensimäinen näytös.

Roebuck Ramsden istuu työhuoneessaan avaellen aamupostin tuomia

kirjeitä. Aistikkaasti ja hyvin kalustettu huone ilmaisee isäntänsä

varakkaaksi. Ei tomun hiukkaistakaan ole näkyvissä: On päivän

selvää että alakerrassa asustaa ainakin kaksi sisäkköä ja yksi

kamarineitsyt ja yläkerrassa taloudenhoitaja, joka ei salli heidän

säästää käsivarsiaan. Roebuckin päälakikin hohtaa kuin kiilloitettu:

aurinkoisena päivänä hän voisi heliografeerata käskynsä etäiselle

kentälle nyökäyttämällä päätään vain. Muutoin hän ei mitenkään

muistuta sotilasta. Toimintarikkaassa siviilielämässä vain miehet

saavat tuollaisen leveän tärkeyden ilmeen, tuollaisen arvokkaan

kunnioituksen vaadinnan, tuollaisen varmapiirteisen suun, joka on

lauhtunut ja hienonontunut siitä hetkestä lähtien, jolloin hänen

menestyksensä oli varma, kun vastustus tukahtui ja hänen osakseen

tuli mukavuus, etevämmyys ja valta. Hän on enemmän kuin suuresti

kunnioitettu mies: hän on ikäänkuin suuresti kunnioitettujen miesten

päällikkö, hän on kuin johtajien puheenjohtaja, valtuusmiesten

raatimies, raatimiesten pormestari. Neljä raudanharmaata

karvatöyhtöä, jotka kohta tulevat muuttumaan valkoisiksi kuin

selatiini, eivätkä muutoinkaan ole paljoa toisen näköisiä kuin

se, kasvaa parittain kummankin korvan yläpuolella ja leukapielten

mutkauksessa. Hänellä on yllään musta pitkätakki, valkoiset liivit

ja housut, jotka eivät ole mustat eivätkä selvään sinisetkään, vaan

tuota epämääräistä väriä, jonka nykyaikaiset vaatturit ovat keksineet

sopusointuiseksi arvokkaiden miesten uskonnon kanssa. Hän ei ole

vielä ollut ulkona tänään; siksi hänellä on vielä tohvelit jalassaan,

saappaitten seistessä valmiina odottamassa niinimatolla. Aavistaen

että hänellä ei ole mitään kamaripalvelijaa ja nähden että hänellä

ei ole kirjuria pikakirjoitusvihkoineen ja kirjoituskoneineen, tulee

ajatelleeksi kuinka vähän meidän suuri porvari-kodikkaisuutemme

oikeastaan on häiriintynyt uusista muodeista ja keksinnöistä,

taikka rautatie- ja ravintola-yhtiöiden yritteliäisyydestä, joka

saattaa mahdolliseksi kenelle tahansa hankkia kahdella guinealla

itselleen piletin, jolla lauantaista maanantaihin saa elellä kuin

oikea gentlemanni Folkestonissa, matka ensi luokan rautatievaunussa

edestakasin siihen luettuna.

Kuinka vanhako on Roebuck? Se on tärkeä kysymys mietedraaman

kynnyksellä, sillä kaikki riippuu siitä oliko hänen nuoruutensa

aika kuusikymmenluvulla vai kahdeksankymmenluvulla. Hän on syntynyt

v. 1839, on lapsuudesta alkaen ollut unitaari, poika-iästä saakka

vapaakaupan puoltaja, "Lajien synnyn" julkaisemisesta saakka

kehitysopin puoltaja. Siis hän on aina pitänyt itseään vapaamielisenä

ajattelijana ja rohkeapuheisena uudistajana.

Istuen kirjoituspöytänsä ääressä hänellä on oikealla puolellaan

ikkunat Portland Placeen päin. Niitten läpi voi utelias katsoja

tutkia hänen profiiliaan niin paljon kuin uutimet sallivat. Hänen

vasemmalla puolellaan on sisäseinä, johon nojaa komea kirjahylly.

Ovi ei ole vallan keskellä seinää, vaan hiukan kauempana hänestä.

Seinän lähellä, vastapäätä häntä on kaksi rintakuvaa jalustoilla:

vasemmanpuolinen on John Bright, oikeanpuolinen Herbert Spencer.

Niitten välissä seinällä riippuu kuparipiirroskuva Richard Cobdenista

ja suurennettuina valokuvina Martineau, Huxley ja George Eliot,

sekä autotyyppejä G.F. Wattsin allegorioista (sillä Roebuck uskoo

taiteeseen semmoisen miehen koko varmuudella, joka ei taidetta

ymmärrä) ja jäljennös Dupontin piirroksesta, esittävä Delarochen

puoliympyräkuvaa taiteista, jossa nähdään kaikkien aikojen suuria

miehiä. Seinällä Roebuckin takana, uunin yläpuolella riippuu

perhekuva, jonka synty on läpitunkematon salaisuus.

Lähellä kirjoituspöytää on tuoli asiatuttavia varten. Kaksi muuta

tuolia seinää vastassa rintakuvien välissä.

Kamarineitsyt astuu sisään tuoden käyntikortin. Roebuck ottaa sen ja

nyökäyttää päätään tyytyväisenä. Nähtävästi tervetullut vieras.

_Ramsden_. Saata hänet tänne.

_Kamarineitsyt menee ja palaa vieraan kanssa._

_Kamarineitsyt_. Herra Robinson.

_Herra Robinson on todellakin harvinaisen kaunis nuori mies. Täytyy

väkisinkin uskoa häntä tarinan sankariksi, sillä ei ole syytä

otaksua että toinen yhtä viehättävä mieshenkilö esiintyisi samassa

kertomuksessa. Solakka, sopusuhtainen vartalo, hieno surupuku,

pieni pää ja säännölliset kasvot, somat pikku viikset, vilpitön,

kirkas katse, nuorekkaan hipiän terve kukoistus, hyvinharjattu

kiiltävä tukka, ei kihara, mutta hieno ja kauniin tumman värinen,

hyväluontoisen kaarevat kulmakarvat, suora otsa ja sievästi

suippeneva leuka, kaikki ilmaisevat että siinä on mies, joka on

rakastava ja kärsivä sittemmin. Eikä hän tule sitä tekemään saamatta

myötätuntoisuutta; siitä ovat takeena miellyttävä luottavaisuus

ja hartaan vaatimaton kohteliaisuus, jotka todistavat että hän on

luonteeltaan rakastettava mies. Heti kun hän astuu sisään, ilmaisevat

Ramsdenin kasvot isällistä ystävyyttä ja tyytyväisyyttä, joka ilme

muuttuu soveliaaksi surumielisyydeksi, kun nuori mies lähestyy murhe

sekä kasvoissaan että mustissa vaatteissaan. Ramsden näyttää tietävän

surun syyn. Nuoren miehen lähestyessä ääneti kirjoituspöytää, vanha

mies nousee ja puristaa hänen kättään sanaakaan sanomatta: pitkä,

hellä kädenpuristus, joka kertoo äskeisestä, molemmille yhteisestä

surusta._

_Ramsden (lopettaen kädenpuristuksen ja vilkastuen)_. Semmoista se

on, Octavius, se on maailman meno. Meidän täytyy jokaisen se kerran

kokea. Istuppas alas.

_Octavius istuu asiatuttavien tuolille. Ramsden asettautuu takaisin

omaansa._

_Octavius_. Niin, meidän täytyy jokaisen se kokea, herra Ramsden.

Mutta minä olin hänelle niin suuressa kiitollisuuden velassa. Hän

kohteli minua niinkuin oma isäni olisi kohdellut, jos hän olisi

elänyt.

_Ramsden_. Hänellä ei ollut omaa poikaa.

_Octavius_. Mutta hänellä oli tyttäriä ja kumminkin hän oli yhtä hyvä

sisarellenikin kuin minulle. Ja hänen kuolemansa tuli niin äkkiä!

Minä aina aioin kiittää häntä -- ilmaista hänelle että en ollut

pitänyt hänen huolenpitoaan vallan päivänselvänä asiana, niinkuin

poika isänsä huolenpitoa. Mutta minä odotin tilaisuutta; ja nyt hän

on kuollut -- poissa luotamme aivan aavistamatta. Hän ei koskaan saa

tietää mitä minä tunsin. _(Hän ottaa nenäliinansa esille ja itkee

teeskentelemättä)._

_Ramsden_. Mistä me sen voimme tietää, Octavius? Ehkä hän tietää sen.

Emme voi tuntea sitä. Kas niin! Elä sure noin _(Octavius voittaa

itsensä ja panee pois nenäliinansa)_. Se on oikein. Ja nyt minä

kerron sinulle jotain lohduttavaa. Kun viimeisen kerran näin hänet --

tässä samassa huoneessa -- hän sanoi minulle: "Tavy on kunnon poika,

oikein kunnon miehen perikuva. Kun näen kuinka vähän iloa monella on

pojistaan, silloin ymmärrän kuinka paljoa parempi kuin oma poika hän

on ollut minulle." Kas niin. Eikö tuntunut hyvältä?

_Octavius_. Herra Ramsden, hänellä oli tapana sanoa minulle, että

hän oli koko maailmassa tavannut ainoastaan yhden kunnon miehen

perikuvan, ja se oli Roebuck Ramsden.

_Ramsden_. Oo, se oli hänessä puolueellisuutta. Mehän olimme niin

vanhat ystävät. Mutta hänellä oli tapana sanoa muutakin sinusta.

Pitäisiköhän minun kertoa siitä?

_Octavius_. Itsehän sen parhain ymmärrätte.

_Ramsden_. Se koski hänen tytärtään.

_Octavius (kiihkeästi)_ Annaa! Voi, kertokaa minulle se, herra

Ramsden.

_Ramsden_. No niin, hän sanoi olevansa sittenkin iloinen siitä että

sinä et ollut hänen oma poikansa, sillä hän arveli että ehkä sinusta

ja Annista kerran -- _(Octavius punastuu selvästi)_ Hm, ehkei minun

olisi pitänyt kertoa sitä. Mutta hän oli vallan tosissaan.

_Octavius_. Voi jospa minulla olisi hiukankaan toivoa! Tiedättehän,

herra Ramsden, että minä en välitä rahoista enkä siitä, mitä ihmiset

sanovat asemaksi, ja minä en voi pakoittaa itseäni ponnistamaan

voimiani niiden saavuttamiseksi. Annalla on tosin mitä erinomaisin

luonne, mutta hän on elänyt semmoisissa olosuhteissa, että hän

on tottunut pitämään miestä vähemmän arvoisena ellei hänellä ole

kunnianhimoa. Hän tietää että jos hän menee naimisiin minun kanssani,

hänen täytyy koettaa olla häpeämättä sitä että minä en ole suuri

millään alalla.

_Ramsden (nousten ylös ja asettuen selin nojaamaan uunia vastaan)_.

Tyhjää puhetta, poikaseni. Sinä olet liian vaatimaton. Mitä

hänen ikäisensä tyttö ymmärtää miesten todellisesta arvosta?

_(Vakavammin)_. Paitsi sitä hän on merkillisen kuuliainen tytär.

Hänen isänsä toivo olisi hänelle pyhä. Tiedätkö, että siitä saakka

kun hän alkoi mitään ymmärtää, en luule hänen kertaakaan sanoneen

omaa toivomustaan syyksi tekoihinsa ja toimiinsa. Aina vain "isä

tahtoo sitä", tai "siitä äiti ei pitäisi". Se on jo melkein muuttunut

virheeksi hänessä. Minun on usein pitänyt sanoa hänelle, että hänen

täytyy oppia itsekin ajattelemaan.

_Octavius (pudistaen päätään)_. Minä en voi vaatia häntä vaimokseni

siitä syystä että se oli hänen isänsä toivomus, herra Ramsden.

_Ramsden_. Hm -- ehket voine. Niin, niin, tietysti et voi. Sen

ymmärrän. Ei, tietysti et. Mutta kun voitat hänet omilla ansioillasi

on hän oleva onnellinen täyttäessään samalla isänsä tahdon kuin

omansakin. Eikö niin! Ja tietysti sinä kosit häntä, vai mitä?

_Octavius (suruisalla ilomielisyydellä)_. Ainakin lupaan etten

koskaan kosi ketään toista.

_Ramsden_. Ei ole tarviskaan. Hän ottaa sinut, poikaseni -- vaikka

_(hän muuttuu äkkiä hyvin vakavaksi)_ sinulla on yksi suuri paha

puoli.

_Octavius (levottomasti)_. Mikä se on herra Ramsden? Oikeastaan minun

pitäisi kysyä, mitä monista pahoista puolistani tarkoitatte?

_Ramsden_. Sanon sen sinulle, Octavius. (Hän ottaa pöydältä

punakantisen kirjan). Tässä minulla on kappale alhaisinta,

häpeällisintä, ilkeintä, konnamaisinta kirjaa, mikä ikinä on

jäänyt pyövelin polttamatta. Minä en ole sitä lukenut. En koskaan

likaa mieltäni sellaisella loalla. Mutta minä olen lukenut, mitä

sanomalehdet siitä sanovat. Kirjan nimikin jo riittää minulle.

_(Hän lukee sen)_. Vallankumouksellisen käsikirja ja taskutoveri,

kirjottanut John Tanner, L.R.L.J., Laiskan Rikkaan Luokan Jäsen.

_Octavius (hymyillen)_. Mutta Jack --

_Ramsden (äreästi)_. Elä taivaan nimessä sano häntä Jackiksi minun

kattoni alla _(hän heittää kirjan vihaisesti pöydälle. Hiukan

rauhoittuneena hän sitten astuu pöydän ohi Octaviuksen luo ja puhuu

hänelle läheltä ja vakavasti)_. Minä tiedän, Octavius, että ystävä

vainajani oli oikeassa sanoessaan sinua kunnon pojaksi. Minä tiedän

myöskin että tämä mies oli sinun koulutoverisi, ja että sinä pidät

velvollisuutenasi puoltaa häntä siitä syystä että olitte ystäviä

ennen poikavuosina. Mutta minä pyydän sinua nyt ottamaan huomioon

muuttuneet olosuhteet. Sinua kohdeltiin kuin omaa poikaa ystäväni

talossa. Sinä asuit siellä ja tietysti oli mahdotonta ajaa ulos

talosta sinun ystäviäsi. Tämä mies, Tanner, kävi siellä kuin kotonaan

sinua tervehtimässä melkein lapsuudestaan asti. Hän kutsuu Annia

Anniksi yhtä tuttavallisesti kuin sinäkin. Niin kauan kuin Annin

isä oli elossa, se oli hänen asiansa eikä minun. Hän piti Tanneria

vain lapsellisena poikanulikkana, jonka mielipiteille saattoi nauraa

niinkuin aikamiehen lakille lapsen päässä. Mutta nyt on Tanner

aikamies ja Anni täysikasvanut nainen. Ja Annin isä on kuollut. Me

emme vielä tunne hänen testamenttiaan, mutta hän puheli siitä usein

minun kanssani, enkä minä epäile enemmän kuin sinun olemassa oloasi

tuossa tuolilla, että hän on määrännyt minut Annin holhoojaksi.

_(Voimakkaasti)_. Sanon sen sinulle, että en voi enkä tahdo asettaa

Annia sellaiseen asemaan, että hänen täytyy sinun tähtesi kärsiä

tuommoisen Tannerin tuttavuutta. Se ei ole kaunista, se ei ole

oikein, eikä hyvin. Mitä aiot siis tehdä?

_Octavius_. Mutta Anna itse on sanonut Jackille että olkootpa hänen

mielipiteensä mitkä tahansa, on hän aina tervetullut, sillä hän tunsi

Annan rakkaan isä vainajan.

_Ramsden (kärsimättömästi)_. Se tyttö on vallan hullu pelkästä

velvollisuudentunnosta vanhempiaan kohtaan. _(Hän hypähtää kuin

piiskalla isketty härkä John Brightiä kohti, jonka kasvot eivät

ilmaise mitään osanottoa. Puhuessaan hän syöksähtää sitten Herbert

Spenceriin päin, joka vastaanottaa hänet vielä kylmemmin)_. Anteeksi,

Octavius, mutta yhteiskunnallisella sietäväisyydelläkin on rajansa.

Tiedäthän että minä en ole mikään ahdasmielinen enkä ennakkoluuloinen

mies. Tiedäthän että minä olen vain yksinkertaisesti Roebuck Ramsden,

vaikka moni mies, joka on toimittanut vähemmän, on saanut liittää

kaikenlaisia arvonimiä nimeensä, sillä minä olen aina puoltanut

yhdenvertaisuutta ja omantunnon vapautta, silloin kun nuo toiset

hyörivät kirkon ja ylimysten helmoissa. Whitefield ja minä menetimme

toisen tilaisuuden toisensa perään vapaamielisen vakuutuksemme

tähden. Mutta minä asetan rajan anarkismia ja vapaata rakkautta ja

sen semmoista vastaan. Jos minusta tulee Annin holhooja, on hänen

opittava että hänellä on velvollisuuksia minuakin kohtaan. Minä en

siedä mitään semmoista. Hänen täytyy sulkea ovensa John Tannerilta,

ja sinun täytyy tehdä samoin.

_Kamarineitsyt palaa._

_Octavius_. Mutta --

_Palvelija_. Herra Tanner pyytää tavata teitä, herra.

_Ramsden_. Herra Tanner!

_Octavius_. Jack!

_Ramsden_. Kuinka herra Tanner uskaltaa tulla minua tapaamaan! Sano

että minä en tahdo häntä nähdä.

_Octavius (loukkaantuneena)_. Olen kovin pahoillani että ajatte

ystäväni tuolla lailla pois oveltanne.

_Palvelija (tyyneesti)_. Hän ei ole ovella, herra. Hän on salissa

yläkerrassa neiti Ramsdenin kanssa. Hän tuli rouva Whitefieldin ja

Anna neidin ja neiti Robinsonin kanssa.

_Ramsdenin tunteita ei voi kuvata._

_Octavius (hymyillen)_. Se on juuri Jackin tapaista, herra Ramsden.

Teidän täytyy tavata hänet, vaikkapa vain ajaaksenne hänet ulos.

_Ramsden (pusertaen esiin sanansa masennetulla raivolla)_. Mene

yläkertaan ja pyydä herra Tanneria hyväntahtoisesti laskeutumaan

tänne alas minun luokseni. _(Palvelija menee ja Ramsden palaa

uunin luo, ikäänkuin linnoitettuun asemaan)_. Se on kerrassaan

hävyttömyyden huippu -- mutta nämä kai ovat anarkistitapoja ja sinä

kai pidät niistä. Ja Anni hänen seurassaan! Anni! A-- _(hän on

tukehtua)_.

_Octavius_. Niin, se minuakin ihmetyttää. Hän pelkää Annaa niin

hirmuisesti. Jotain on varmaan tapahtunut.

_Herra John Tanner avaa äkkiä oven ja astuu sisään. Hän on liian

nuori, jotta häntä voisi sanoa vain isoksi, parrakkaaksi mieheksi.

Mutta nytkin jo on vallan selvää että hän keski-ijällä tulee

kuulumaan siihen luokkaan. Hänessä on vielä nuoruuden solakkuutta,

mutta nuorekkaisuus ei ole se vaikutus, jonka hän koettaa

aikaansaada. Hänen pitkätakkinsa olisi sopiva vaikka pääministerille,

ja erityinen kohorintainen olkapäitten asento sekä pään ylpeä

keno ja tuo olympolainen majesteettisuus millä tuuhea, ruskea

tukka on työnnetty pois mahtavalta otsalta, muistuttavat enemmän

Jupiteria kuin Apolloa. Hänellä on tavattoman liukas puhelahja,

ja hän on rauhaton, hermostunut (huomaa värähteleviä sieraimia ja

liikkuvia, sinisiä, hiukkasen liian avoimia silmiä), ehkä hiukan

hullu. Hän on huolellisesti puettu, ei turhamaisuudesta, joka ei

voi vastustaa koristelemista, vaan siksi että hän pitää kaikkia

tekojaan niin tärkeinä että hän panee yhtä paljon arvoa tavalliseen

vieraissa käyntiin, kuin toinen mies naimismatkaansa tai jonkun

peruskiven laskemiseen. Tunteellinen, herkkä, liioitteleva, totinen

mies, suuruudenhullu, joka olisi hukassa, ellei hänellä olisi

huumorintunnetta._

_Juuri nyt huumorintunne hänessä ei ole hereillä. Jos sanomme, että

hän on kiihtynyt, emme vielä ole sanoneet mitään, sillä kaikki hänen

mielialansa ovat kiihtymystiloja. Hän on nyt raivotilassa ja hän

astuu suoraan Ramsdenin luo ikäänkuin ampuakseen hänet hänen omalla

uunimatollaan. Mutta hän ei vedäkään povitaskustaan pistoolia, vaan

neliskulmaiseksi taitetun paperin, jonka hän työntää Ramsdenin

loukkaantuneen nenän alle huutaen --_

_Tanner_. Ramsden, tiedättekö mikä tämä on?

_Ramsden (ylhäisesti)_. En, hyvä herra.

_Tanner_. Se on jäljennös Whitefieldin testamentista. Anna sai sen

tänä aamuna.

_Ramsden_. Puhuessanne Annasta tarkoitatte kaiketi neiti Whitefieldiä.

_Tanner_. Minä tarkoitan meidän Annaa, teidän Annaa, Tavyn Annaa ja

nyt, taivas minua auttakoon, myöskin minun Annaani!

_Octavius (nousten ylös hyvin kalpeana)_. Mitä tarkoitat?

_Tanner_. Mitäkö tarkoitan! _(Hän kohottaa testamentin)_. Tiedätkö

kuka on määrätty Annan holhoojaksi?

_Ramsden (kylmästi)_. Arvattavasti minä.

_Tanner_. Te! Te ja minä, ihminen kuuletteko! Minä, minä, minä! Me

molemmat! _(Hän heittää testamentin kirjoituspöydälle)_.

_Ramsden_. Te! Se on mahdotonta!

_Tanner_. Se on liiankin kamalasti totta. _(Hän heittäytyy

Octaviuksen tuolille)_. Ramsden, pelastakaa minut tästä joten kuten.

Te tunnette Annan yhtä hyvin kuin minäkin. Hän tulee tekemään

kaikki rikokset, mitä kunnioitettava nainen suinkin voi tehdä, ja

hän on jokaista puolustava sanomalla että se oli hänen holhoojiensa

toivomus. Hän tulee syyttämään meitä kaikesta ja meillä ei tule

olemaan sen enempää valtaa hänen ylitsensä kuin hiiriparilla on

kissan yli.

_Octavius_. Jack! Soisin ettet puhuisi tuolla lailla Annasta.

_Tanner_. Tuo poikanen on rakastunut häneen -- siinä uusi vaikeus.

Joko hän tulee antamaan Tavylle rukkaset ja sanomaan että minä en

sitä liittoa hyväksynyt, taikka tulee hän naimaan hänet, ja sanomaan

että te käskitte häntä. Sen sanon että tämä on pahin isku mikä voi

koskaan kohdata minun ikäistäni ja minun luontoistani miestä.

_Ramsden_. Näyttäkää minulle testamentti. _(Hän astuu kirjoituspöydän

luo ja ottaa sen)_. En voi uskoa että vanha ystäväni Whitefield on

osoittanut semmoista epäluottamusta minulle että hän olisi määrännyt

teidät toiseksi. -- _(Hänen kasvonsa venyvät lukiessa)_.

_Tanner_. Ja kaikki on oma syyni. Sehän se on kohtalon ivaa. Hän

kertoi minulle eräänä päivänä että teistä piti tulla Annan holhooja,

ja minä hullu rupesin hänelle selittämään kuinka mieletöntä oli

jättää nuori nainen vanhan miehen huostaan, jonka mielipiteet ovat

vallan vanhanaikuiset.

_Ramsden (jäykkänä hämmästyksestä)_. Minunko mielipiteeni

vanhanaikuiset!!!!!!

_Tanner_. Perinpohjin. Olin juuri lopettanut kirjoituksen, jonka nimi

oli Alas harmaapäisten hallinto ja siksi olin täynnä perustelmia ja

todistelmia. Sanoin että parasta oli yhdistää vanhan käden kokemus

ja nuoren käden elinvoima. Se on totinen tosi että hän on tarttunut

kiinni sanoihini ja muuttanut testamenttinsa -- se on päivätty

ainoastaan pari viikkoa keskustelumme jälkeen -- ja määrännyt minut

toiseksi holhoojaksi!

_Ramsden (kalpeana ja päättäväisenä)_. Minä kieltäydyn toimesta.

_Tanner_. Mitä se hyödyttäisi? Minä olen kieltäytynyt koko matkan

Richmondista tänne, mutta Anna sanoo sanomistaan että tietysti

hän on vain orpo raukka, eikä hän voi pyytää että ne henkilöt,

jotka mielellään kävivät hänen kodissaan isän eläessä nyt enää

välittäisivät hänestä. Se on hänen viimeistä huviaan. Orpo

tosiaankin! On vallan kuin kuulisi panssarilaivan valittelevan

olevansa tuulten ja aaltojen armoilla.

_Octavius_. Tuo ei ole kaunista, Jack. Hän on orpo. Ja sinun tulisi

tukea häntä.

_Tanner_. Tukea häntä! Mikä vaara häntä siis uhkaa? Hänellä on laki

puolellaan, yleinen myötätuntoisuus puolellaan. Hänellä on paljon

rahaa eikä mitään omaatuntoa. Hän ei tarvitse minua mihinkään muuhun

kuin kuormittaakseen kaiken siveellisen vastuunalaisuutensa minun

niskoilleni ja toimiakseen sitten niinkuin itse tahtoo minun maineeni

kustannuksella. Minä en voi häntä johtaa, mutta hän voi saattaa minut

mihin välikäteen tahansa. Yhtä hyvin voisin olla hänen aviomiehensä.

_Ramsden_. Te voitte kieltäytyä rupeamasta hänen holhoojakseen.

Minä ainakin tulen kieltäytymään rupeamasta siihen yhdessä teidän

kanssanne.

_Tanner_. Niinpä kyllä. Ja mitä hän siihen vastaa? Mitä hän on

vastannut? Ei muuta kuin että hänen isänsä tahto on hänelle pyhä

ja että hän on aina kunnioittava minua holhoojanaan, välitinpä

sitten vastuunalaisuudesta tai en. Kieltäytyä! Yhtä hyvin voisi

kieltäytyä vastaanottamasta boa constrictorin syleilyä, kun se jo on

kiertäytynyt kaulan ympäri.

_Octavius_. Tuollainen puhe ei ole ystävällistä minua kohtaan, Jack.

_Tanner (nousten ja mennen Octaviuksen luo häntä lohduttamaan, mutta

yhä vielä valittaen)_. Jos hän tahtoi nuoren holhoojan, miksi hän ei

määrännyt Tavya?

_Ramsden_. Niin, miksi hän tosiaankaan ei sitä tehnyt.

_Octavius_. Kerron teille miksi. Hän tunnusteli minun mielipidettäni

siitä, mutta minä kieltäydyin, sillä minä rakastin Annaa. Minulla ei

ollut oikeutta antaa hänen isänsä pakoittaa minua hänelle holhoojana.

Herra Whitefield puhui siitä Annalle, ja Anna sanoi että minä olin

oikeassa. Tiedättehän että rakastan häntä herra Ramsden, ja Jack

tietää sen myöskin. Jos Jack rakastaisi jotain naista, en koskaan

vertaisi häntä boa constrictoriin Jackin läsnäollessa, vaikka hän

olisi minulle kuinka vastenmielinen tahansa _(hän istuu rintakuvien

väliin ja kääntää päänsä seinään päin)_.

_Ramsden_. En usko että Whitefield oli täydessä järjessään tehdessään

testamenttinsa. Te myönnätte että hän teki sen teidän vaikutuksenne

alaisena.

_Tanner_. Teidän tulisi kiittää minua siitä vaikutuksesta. Hän määrää

teille kaksituhatta viisisataa puntaa vaivoistanne. Tavylle hän

määrää viisituhatta puntaa sekä myötäjäiset hänen sisarelleen.

_Octavius (kyyneleet vuotaen uudestaan)_. Minä en voi vastaanottaa

sitä. Hän oli liian hyvä meille.

_Tanner_. Sinä et saakaan sitä, poikaseni, jos Ramsden tekee

testamentin mitättömäksi.

_Ramsden_. Kas niin! Kyllä ymmärrän. Te olette saaneet minut satimeen.

_Tanner_. Minulle hän ei määrää muuta kuin huolenpidon Annan

siveellisestä kasvatuksesta, siksi että minulla jo on enemmän rahoja

kuin on terveellistä ihmiselle. Se osoittaa että hänen järkensä oli

vallan selvä, vai mitä?

_Ramsden (happamesti)_. Myönnän sen.

_Octavius (nousten ja astuen esiin turvapaikastaan seinän luona)_.

Herra Ramsden, luulen että teillä on ennakkoluuloja Jackia vastaan.

Hän on kunnon mies, eikä voi --

_Tanner_. Elä puhu tyhjiä, Tavy, rupean voimaan pahoin. Minä en ole

kunnon mies. En mikään muu kuin mies, johon kuollut käsi on iskenyt.

Tavy, sinun täytyy sittenkin naida hänet ja ottaa hänet pois minun

käsistäni. Ja minä kun olin päättänyt pelastaa sinut hänestä!

_Octavius_. Voi Jack, sinä puhut minun pelastamisestani suurimmasta

onnestani.

_Tanner_. Niin kyllä, elinkautisesta onnesta. Jos olisi kysymys vain

ensimäisen puolentunnin onnesta, Tavy, ostaisin sen sinulle vaikka

viimeisellä pennilläni. Mutta elinkautinen onni! Ei ainoakaan mies

jaksaisi sitä kestää. Se olisi helvetti maan päällä.

_Ramsden (raivoisasti)_. Puhukaa järkeä, taikka saatte mennä jonkun

toisen aikaa kuluttamaan. Minulla on parempaakin tehtävää kuin

kuunnella teidän mielettömyyksiänne _(hän melkein potkimalla astuu

pöydän luo ja istuu tuolilleen)_.

_Tanner_. Kuuletko häntä, Tavy? Ei ainoatakaan aatetta päässä

myöhemmältä ajalta kuin kahdeksantoistasataa-kuusikymmenluvulta. Emme

voi jättää Annaa yksinomaa hänen huostaansa.

_Ramsden_. Olen ylpeä teidän ylenkatseestanne luonnettani ja

mielipiteitäni kohtaan, hyvä herra. Omanne esiintyvät arvattavasti

tässä kirjassa.

_Tanner (astuen vilkkaasti pöydän luo)_. Mitä! Teillä on minun

kirjani! Mitä arvelette siitä?

_Ramsden_. Luuletteko että ikinä lukisin semmoista kirjaa?

_Tanner_. Miksi olette siis ostanut sen?

_Ramsden_. Minä en ole sitä ostanut. Joku hupakko nainen, joka

näyttää ihailevan mielipiteitänne, on sen minulle lähettänyt.

Minun piti juuri panna se oikeaan paikkaansa, kun Octavius tuli ja

keskeytti minut. Ehkä sallitte, että teen sen nyt. _(Hän viskaa

kirjan paperikoriin semmoisella kiihkolla, että Tanner luulee

saavansa sen päähänsä)_.

_Tanner_. Teillä ei ole enemmän seuratapoja kuin minullakaan. Mutta

se säästääkin meiltä kaikki seremoniat. _(Hän istautuu jälleen)_.

Mitä aiotte tehdä tähän testamenttiin nähden?

_Octavius_. Saanko minä esittää jotain?

_Ramsden_. Tietysti Octavius.

_Octavius_. Emmekö kokonaan ole unohtaneet että Annalla itselläänkin

voisi olla toivomuksia siinä asiassa?

_Ramsden_. Minä olen kyllä aikonut ottaa Annan toivomukset huomioon

järkevällä tavalla. Mutta hän on vain nainen, vieläpä nuori ja

kokematon nainen.

_Tanner_. Ramsden, minä alan sääliä teitä.

_Ramsden (kuumasti)_. En tahdo tietää tunteistanne minua kohtaan,

herra Tanner.

_Tanner_. Anna tulee tekemään juuri mitä hän itse haluaa. Ja sen

lisäksi hän tulee pakoittamaan meidät neuvomaan häntä tekemään, mitä

hän tahtoo, ja sitten hän syyttää meitä, jos käy huonosti. Siis,

koska Tavy ikävöi nähdä häntä --

_Octavius (arasti)_. Minä en ikävöi, Jack.

_Tanner_. Nyt sinä valehtelet Tavy, sillä sinä ikävöit. Siis,

tuottakaamme hänet alas salista ja kuulkaamme mitä hän aikoo

saattaa meidät tekemään. Mars Tavy hakemaan häntä. _(Tavy kääntyy

mennäkseen)_. Ja elä viivy kauan, sillä kireä suhde herra Ramsdenin

ja minun välilläni saattaa odotusajan kiusalliseksi. _(Ramsden

pusertaa huulensa yhteen eikä sano mitään)_.

_Octavius_. Elkää välittäkö hänestä, herra Ramsden. Hän ei puhu

vakavasti. _(Hän menee)_.

_Ramsden (hyvin kylmästi)_. Herra Tanner, te olette hävyttömin

ihminen, minkä koskaan olen tavannut.

_Tanner (vakavasti)_. Tiedän sen, Ramsden. Mutta minäkään en voi

kokonaan voittaa häpeän tunnetta. Me elämme häpeäilmastossa. Me

häpeämme kaikkea, mikä on todellista ympärillämme. Me häpeämme

itseämme, sukulaisiamme, tulojamme, puhetapaamme, mielipiteitämme,

kokemustamme, aivan niinkuin häpeämme alastonta ruumistamme. Hyvä

Jumala, Ramsden, me häpeämme kävellä, häpeämme ajaa omnibussissa,

häpeämme käyttää vuokra-ajuria omien vaunujen asemesta, häpeämme

pitää yhtä hevosta kahden asemesta ja yhtä ainoata renkiä

kuskin ja lakeijan asemesta. Jota enemmän ihminen häpeää, sitä

kunnioitettavampi hän on. Niin, te häpeätte ostaa minun kirjani ja

häpeätte lukea sitä. Ainoa, jota te ette häpeä, on arvostella sitä

lukematta, ja sekään ei merkitse muuta kuin että te häpeätte sitä,

että teillä on kerettiläiset mielipiteet. Katsokaa minkä vaikutuksen

minä aikaansaan siksi vain että kummi-haltiattareni kielsi minulta

häpeän lahjan. Minulla on kaikki muut inhimilliset avut paitsi --

_Ramsden_. Hauskaa kuulla että ajattelette niin hyvää itsestänne.

_Tanner_. Tuolla ette tarkoita muuta kuin että minun pitäisi hävetä

puhumista omista avuistani. Te ette tarkoita että minulla ei ole

avuja. Tiedätte vallan hyvin että minä olen yhtä raitis ja rehellinen

kansalainen kuin tekin, yhtä totuutta rakastava personallisesti ja

paljoa enemmän totuutta rakastava valtiollisesti ja siveellisesti.

_Ramsden (jonka herkimpään kohtaan on koskettu)_. Sen kiellän. Minä

en salli kenenkään kohtelevan minua ikäänkuin olisin tavallinen

brittiläisen yleisön jäsen. Minä inhoan sen ennakkoluuloja.

Ylenkatson sen ahdasmielisyyttä. Vaadin itselleni oikeuden ajatella

itsenäisesti. Te olette olevinanne vapaamielinen mies. Tietäkää siis

että minä olin vapaamielinen mies ennenkuin te synnyitte maailmaan.

_Tanner_. Tiesin kyllä että siitä oli pitkä aika.

_Ramsden_. Nyt olen yhtä vapaamielinen kuin ikinä ennen. Sanokaappa

milloinka olen lipustani luopunut. Olen vapaamielisempi kuin koskaan.

Olen päivä päivältä edistynyt.

_Tanner_. Edistynyt vuosissa, Polonius.

_Ramsden_. Polonius! Te olette arvatenkin siis Hamlet.

_Tanner_. En. Minä olen vain hävyttömin ihminen, jonka koskaan olette

tuntenut. Se on teidän käsityksenne läpeensä huonosta luonteesta.

Kun te tahdotte ilmaista minulle mielipiteenne, kysytte itseltänne

rehellisenä ja suorana miehenä, mitä pahinta te voitte syystä

sanoa minusta. Varas, valehtelija, petturi, viettelijä, kavaltaja,

hekumoitsija, juoppo? Ei, ei ainoakaan noista nimityksistä sovellu

minulle. Teidän täytyy palata minun häpeänpuutteeseeni. No hyvä,

myönnän sen. Vieläpä onnittelen itseäni siitä. Sillä jos minä

häpeäisin oikeata itseäni, olisin yhtä hupsu kuin kuka tahansa

teistä. Harjoittakaa hiukan hävyttömyyttä, Ramsden, niin teistä tulee

varsin huomattava mies.

_Ramsden_. Minulla ei ole mitään --

_Tanner_. Teillä ei ole mitään halua hankkia senlaatuista

kuuluisuutta. Siunatkoon! Tiesin että saisin sen vastauksen, yhtä

varmasti kuin tiedän saavani tulitikkulaatikon pudottamalla pennin

automaattiin. Te häpeäisitte vastata muulla tavalla.

_Masentava vastaus, jota varten Ramsden nähtävästi kokoaa voimiaan,

häviää ikipäiviksi, sillä juuri sillä hetkellä Octavius palaa neiti

Anna Whitefieldin ja hänen äitinsä kanssa, ja Ramsden hyppää ylös ja

kiirehtii ovelle vastaanottamaan heitä. Riippuu maustanne pidättekö

Annaa kauniina vai ei, ja ehkä myöskin pääasiallisesti iästänne

ja sukupuolestanne. Octaviuksen mielestä hän on lumoavan kaunis

nainen, jonka läsnäolo muuttaa koko maailman ja saattaa yksilöllisen

tietoisuuden ahtaat rajat laajenemaan äärettömiin asti, herättämällä

salaperäisiä muistoja rodun koko elämästä aina alkuaikoihin asti

idässä, taikka paratiisiinkin asti, missä se lankesi. Hän on

Octaviuksen mielestä romanssin todellisuus, mitättömyyden sisäinen

järkevyys, silmien avautuminen, sielun vapautuminen, ajan, paikan ja

olosuhteitten katoaminen, veren kuohahtaminen vuolaiksi virroiksi,

missä itse elämän vesi kuohuaa, kaikkien salaisuuksien ilmaisu ja

kaikkien dogmien pyhitys. Annan äidin mielestä hän on, puhuaksemme

niin lievästi kuin suinkin, jotain vallan toista. Eipä siltä että

Octaviuksen ihailu olisi ollenkaan naurettavaa tai käsittämätöntä.

Anna on kaunismuotoinen olento, ja täydellisesti ladymainen, täynnä

suloa ja viehätystä, tukka ja silmät kietovan kauniit. Paitsi sitä

hän ei ole pukeutunut silmiä särkevään pukuun kuten hänen äitinsä,

vaan on teettänyt itselleen surupuvun mustasta ja sinipunervasta

silkistä, joka kunnioittaa isä vainajan muistoa ja samalla ilmaisee

perheen uljaan välinpitämättömyyden ulkonaisista muodoista, jota

Ramsden niin suuresti ihailee._

_Mutta kaikki tämä ei selitä pääasiaa Annan viehätysvoimassa. Vaikka

kääntäisi hänen nenänsä hiukan pystyyn ja silmät hiukan kieroon

ja pukisi hänet mustan ja sinipunervan silkin asemesta esiliinaan

ja kukkain myyjättären höyhenkoristuksiin, niin sittenkin Anna

panisi miehet uneksimaan. Elinvoima on yhtä yleistä kuin ihmisyys,

mutta vallan samoin kuin ihmisyyskin sekin joskus kohoaa neroksi,

ja Anna oli tuommoinen elinvoimanero. Ei ollenkaan liioiteltu

sukupuoli-olento: se olisi ollut elinvoiman puutetta, eikä tosi

lisäystä. Hän on täysin kunnioitettava, täysin itsensähillitsevä

nainen, ja näyttääkin semmoiselta, vaikka hänen asentonsa on

muodikkaan rohkea ja vaikuttava. Hän herättää luottamusta niinkuin

ainakin semmoinen ihminen, joka ei tee mitään sellaista, jota hän ei

tarkoita tehdä, ja myöskin ehkä hiukan pelkoa semmoisena naisena,

joka luultavasti tekee kaiken sen mitä hän tarkoittaa tehdä,

huolimatta muista ihmisistä sen enempää kuin on välttämätöntä ja

hän itse katsoo oikeaksi. Sanalla sanoen, hän on semmoinen olento

jommoista heikommat jäsenet hänen omaa sukupuoltaan tavallisesti

sanovat marakatiksi._

_Ei mikään voi olla sulavampaa ja arvokkaampaa kuin hänen astumisensa

huoneeseen, ja se tapa jolla Ramsden vastaanottaa häntä ja hänen

tapansa suudella Ramsdenia. Herra Whitefield vainajata tyydyttäisi

varmaan vallan sietämättömyyteen saakka miesten pitkät naamat (paitsi

Tannerin, joka on levoton), äänettömät kädenpuristukset, tuolien

osanottava asetteleminen, lesken nyykähtäminen ja kosteat silmät

tyttärellä, jonka sydän nähtävästi ei salli kielen puheta sanoihin.

Ramsden ja Octavius ottavat molemmat tuolit seinän luota ja asettavat

ne molemmille naisille, mutta Anna astuu Tannerin luo ja ottaa hänen

tuolinsa, jonka Tanner tarjoo jyrkän nopealla liikkeellä, vapautuen

sitten kiihtymystilastaan istumalla kirjoituspöydän kulmalle

itsetietoisella sopimattomuudella. Octavius tuo rouva Whitefieldille

tuolin Annan viereen ja asettuu itse tyhjälle tuolille, jonka Ramsden

on asettanut Herbert Spencerin patsaan nenän alle._

_Rouva Whitefield on ohimennen sanoen pikkuinen nainen, jonka

lakastuneet keltaiset hiukset näyttävät munan päähän kiinnitetyiltä

oljenkorsilta. Hänessä on tukahdutettua viekkautta, värähdys

vastustusta äänessä, ja omituinen ilme ikäänkuin hän koko ajan

koettaisi työntää syrjään jotain suurempaa henkilöä, joka pusertaa

häntä nurkkaan. Saattaa arvata että hän on niitä naisia, jotka

tuntevat että heitä kohdellaan hupakkoina ja mitättöminä, ja jotka,

vaikkei heillä ole kyllin voimaa saadakseen oman itsensä esiin,

eivät ainakaan koskaan alistu kohtaloonsa. Octaviuksen huolellisessa

kohteliaisuudessa häntä kohtaan on vivahdus ritarillisuutta,

silloinkin kun koko hänen sielunsa on sulautunut Annaan._

_Ramsden astuu juhlallisesti takaisin päällikkösijalleen

kirjoituspöydän ääressä välittämättä Tannerista ja alkaa toimituksen._

_Ramsden_. Olen pahoillani, Anniseni, että minun täytyy tyrkyttää

sinulle asiahuolia tämmöisenä surullisena aikana. Mutta rakkaan

isävainajasi testamentti on herättänyt hyvin vakavia kysymyksiä. Olet

kai lukenut sen?

_Anna nyökäyttää päätään ja henkäsee syvään, liian liikutettuna

puhuakseen._

Minua hämmästyttää tosiaankin nähdessäni herra Tannerin nimen omani

rinnalla sinun ja Rhodan holhoojana. _(Paussi. Kaikki näyttävät

arvokkailta, mutta heillä ei ole mitään sanomista. Ramsden, hiukan

rauhattomana, kun kukaan ei vastaa, jatkaa)_. Minä en käsitä kuinka

saattaisin suostua siihen toimeen sellaisilla ehdoilla. Herra

Tannerilla on tietääkseni myöskin sitä vastaan, vaikka en luule

ymmärtäväni hänen kieltonsa syytä. Hän tulee epäilemättä itse

puhumaan puolestaan. Mutta me olemme yhtä mieltä siinä ettemme voi

mitään päättää ennenkuin tiedämme sinun ajatuksesi asiasta. Pelkään

että minun täytyy pyytää sinua valitsemaan joko minut tai herra

Tannerin yksin holhoojaksesi, sillä uskon että meidän on aivan

mahdotonta toimia yhdessä.

_Anna (matalalla äänellä)_. Mamma? --

_Rouva Whitefield (nopeasti)_. Kas niin Anna, minä pyydän ettet nyt

syytä minua. Minulla ei ole mitään mielipidettä siinä asiassa, ja jos

olisikin, ei sitä luultavasti otettaisi huomioon. Minä olen vallan

tyytyväinen, päätätpä asian miten tahansa.

_Tanner kääntää päätään ja katsoo tarkoittavasti Ramsdeniin, joka

vihaisesti kieltäytyy vastaanottamasta tuota äänetöntä viestiä._

_Anna (jatkaen samalla hellällä äänellä ja ottamatta huomioon äitinsä

huonoa aistia)_. Mamma tietää ettei hän ole kyllin vahva kantaakseen

koko vastuunalaisuutta Rhodasta ja minusta ilman mitään apua ja

neuvoja. Rhodalla täytyy olla holhooja, ja vaikka minä olenkin

vanhempi, en luule että ketään nuorta naimatonta naista pitäisi

jättää vallan oman johtonsa nojaan. Olettehan samaa mieltä ukki?

_Tanner (säpsähtäen)_. Ukki! Aiotko kutsua holhoojiasi ukiksi?

_Anna_. Elä ole tyhmä, Jack. Herra Ramsden on aina ollut isoisä

Roebuck minulle. Minä olen ukin Anni ja hän on Annin ukki. Siksi minä

ristin hänet heti puhumaan opittuani.

_Ramsden (ivallisesti)_. Toivon että olette tyydytetty, herra Tanner.

Jatka Anniseni, olen vallan samaa mieltä kuin sinä.

_Anna_. Jos minulla siis täytyy olla holhooja, kuinka voin syrjäyttää

ketään, jonka rakas isäni on valinnut minulle?

_Ramsden (purren huultaan)_. Sinä hyväksyt siis isäsi vaalin?

_Anna_. Ei minun sovi hyväksyä tai olla hyväksymättä. Minä tyydyn

siihen. Isäni rakasti minua ja ymmärsi parhaiten mikä oli minulle

edullista.

_Ramsden_. Tietysti ymmärrän tunteesi, Anniseni. Juuri sitä odotinkin

sinulta, ja se on sinulle kunniaksi. Mutta se ei ratkaise asiaa

niin täydellisesti kuin otaksut. Koetan selittää mitä tarkoitan.

Otaksuppas esimerkiksi, että huomaisit minun tehneeni jonkun

kunnottoman teon -- etten olisikaan se mies, jona rakas isä vainajasi

minua piti. Pitäisitkö silloinkin oikeana että olisin Rhodan

holhoojana?

_Anna_. Minä en voi kuvitella teitä tekemässä mitään kunnotonta

tekoa, ukki.

_Tanner (Ramsdenille)_. Ette kai ole mitään semmoista tehnyt, vai

mitä?

_Ramsden (suuttuneena)_. En, hyvä herra.

_Rouva Whitefield (tyyneesti)_. No miksi siis otaksuisimme semmoista?

_Anna_. Siinä näette ukki, mamma ei tahdo että otaksun mitään

sellaista.

_Ramsden (hyvin nolona)_. Te olette molemmat niin täynnä luonnollista

ja hellää tunnetta näissä perheasioissa, että on hyvin vaikeata

selittää tätä asemaa oikein teille.

_Tanner_. Paitsi sitä, hyvä ystävä, te ette ole selittänyt oikein

tätä asemaa.

_Ramsden (tuskastuneena)_. No, selittäkää itse sitten.

_Tanner_. Sen teen. Anna, Ramsden arvelee että minä en ole sopiva

holhoojaksi, ja minä olen täydellisesti samaa mieltä. Hän otaksuu

että jos isäsi olisi lukenut minun kirjani, hän ei olisi valinnut

minua. Tämä kirja se on se kunnoton teko, josta Ramsden puhui. Hän

arvelee että sinun velvollisuutesi on Rhodan tähden pyytää häntä

rupeamaan yksin holhoojaksi ja minua luopumaan. Sano vain sana, niin

luovun.

_Anna_. Mutta minä en ole lukenut kirjaasi, Jack.

_Tanner (kaivaen paperikorissa ja onkien sen esiin sieltä sekä

ojentaen sen Annalle)_. Tässä se on. Lue heti ja päätä.

_Ramsden (kiihkeästi)_. Jos minun pitää ruveta holhoojaksesi, niin

kiellän ehdottomasti sinut lukemasta sitä kirjaa, Anni. _(Hän iskee

nyrkkinsä pöytään ja nousee seisomaan)_.

_Tanner_. Jos toinen holhooja kieltää sinua lukemasta toisen

holhoojan kirjaa, kuinka selvitämme pulman? Otaksuppas että minä

käsken sinua lukemaan sen. Mikä on velvollisuutesi minua kohtaan?

_Anna (lempeästi)_. Tiedän varmaan ettet koskaan pakottaisi minua

niin kiusalliseen asemaan, Jack.

_Ramsden (hermostuneesti)_. Niin kyllä, Anniseni, tämä on kaikki

vallan oikein ja luonnollista ja kaunista, kuten jo sanoin. Mutta

sinun täytyy valita joko niin tai näin. Me olemme yhtä pahassa

pulassa kuin sinäkin.

_Anna_. Tunnen että olen liian nuori ja liian kokematon päättääkseni.

Isäni tahto on minulle pyhä.

_Rouva Whitefield_. Jos te kaksi miestä ette voi siitä asiasta sopia,

tuntuu minusta todellakin hyvin väärältä siirtää vastuunalaisuutta

Annalle. Minusta näyttää siltä kuin ihmiset aina tahtoisivat työntää

kaikki asiat toisten niskoille tässä mailmassa.

_Ramsden_. Olen pahoillani että käsitätte tämän asian siten.

_Anna (liikuttavasti)_. Ettekö huoli minusta holhokiksenne, ukki?

_Ramsden_. Sitä en ole koskaan sanonut. Minä vain en voi olla

yhteistyössä herra Tannerin kanssa. Siinä kaikki.

_Rouva Whitefield_. Miksi? Mikä Jack raukassa on vikana?

_Tanner_. Minun mielipiteeni ovat liian vapaamieliset hänelle.

_Ramsden (kiihkeästi)_. Se ei ole totta. Sitä ne eivät ole.

_Anna_. Tietysti eivät. Mitä tyhjiä! Ei kukaan voi olla

vapaamielisempi kuin ukki. Olen varma siitä että Jack itse on pannut

toimeen koko tämän häiriön. Kas niin, Jack. Ole nyt ystävällinen

minulle surussani. Ethän kieltäydy pitämästä minua holhokkinasi?

_Tanner (synkästi)._ En. Oma syynihän se on. Täytyy kai minun se

kestää siis. _(Hän kääntyy kirjahyllyyn päin ja alkaa synkkänä tutkia

kirjojen nimiä.)_

_Anna (nousten ylös ja säteillen hillittyä mutta pulppuavaa iloa.)_

Siis me olemme kaikki yksimieliset, ja rakkaan isä vainajan tahto

tulee täytetyksi. Te ette aavista mikä ilo se on minulle ja äidille!

_(Hän astuu Ramsdenin luo ja puristan molempia hänen käsiään sanoen)

_Ja minun rakas ukkiseni auttaa ja neuvoo minua. _(Hän vilkaisee

olkansa yli Tanneriin.)_ Ja Jack jättiläistensurma. _(Hän kulkee

äitinsä ohi Octaviuksen luo)_. Ja Jackin eroittamaton ystävä

Ricki-ticki-tavy. _(Octavius punastuu ja näyttää sanomattoman

hupsulta)_.

_Rouva Whitefield (nousten ja pudistellen suoraksi lesken pukunsa)_.

Nyt kun Anna on teidän holhokkinne, herra Ramsden, toivoisin että

puhuisitte hänelle hänen tavastaan antaa ihmisille lisänimiä. Kaikki

eivät varmaankaan pidä siitä. _(Hän astuu ovelle päin)_.

_Anna_. Kuinka voit sanoa semmoista, mamma! _(Hehkuen hellää

katumusta)_. Ah -- ehkäpä olet sentään oikeassa. Olenko minä

todellakin ollut epäkohtelias? _(Hän kääntyy Octaviukseen joka

istuu kääntyneenä tuolin selkämykseen ja nojaa siihen käsivarsiaan.

Asettaen kätensä Octaviuksen otsalle Anna kääntää hänen päänsä äkkiä

ylös päin)_. Täytyykö minun kohdella sinua kuin aikamiestä ja kutsua

sinua vasta herra Robinsoniksi?

_Octavius (vakavasti)_. Kutsu minua aina Ricki-ticki-tavyksi. "Herra

Robinson" loukkaisi minua kovasti. _(Anna nauraa ja taputtaa hänen

poskeaan sormellaan sekä palaa sitten herra Ramsdenin luo)_.

_Anna_. Minä todellakin olen pelännyt että ukki kuuluu tuhmalta,

mutta en sentään koskaan uneksinutkaan sen loukkaavan.

_Ramsden (iloisesti ja taputtaen Annaa selkään)_. Elä puhu tyhjiä,

Anniseni. Minä vaadin ukki nimeä. En vastaa ollenkaan mihinkään

muuhun nimeen kuin "Annin ukki".

_Anna (kiitollisena)_. Te kaikki hemmottelette minua, paitsi Jack.

_Tanner (olkansa yli kirjahyllyn luota)_. Minä mieluummin soisin että

kutsuisit minua herra Tanneriksi.

_Anna (hellästi)_. Ethän Jack. Tuota sinä vain sanot kiusottaaksesi

minua. Ne jotka tuntevat sinut, eivät välitä siitä. Mutta jos tahdot

voin kutsua sinua kuuluisan esi-isäsi nimellä: Don Juan!

_Ramsden_. Don Juan!

_Anna (viattomasti)_. Niin. Onko siinä mitään pahaa? Sitä en

aavistanut. Enhän toki sitten kutsu sinua semmoisella nimellä. Saanko

sanoa Jack, kunnes keksin jotain muuta?

_Tanner_. Oh -- taivaan tähden elä koeta keksiä mitään pahempaa. Minä

alistun. Suostun Jack nimeen ihastuksella. Tässä loppuu ensimäinen ja

viimeinen kokeeni saada valtani tunnustetuksi.

_Anna_. Näethän, mamma, että he kaikki todellakin pitävät

lempinimistä.

_Rouva Whitefield_. Minusta tuntuu kuin voisit olla niitä käyttämättä

ainakin kunnes suruaikamme loppuu.

_Anna (moittien ja sieluun saakka loukkaantuneena)_. Kuinka sinä

saatoit muistuttaa minua, mamma! _(Hän poistuu nopeasti huoneesta

salaamaan liikutustaan)_.

_Rouva Whitefield_. Tietysti minun syyni kuten tavallista! _(Hän

seuraa Annaa)_.

_Tanner (palaten kirjahyllyn luota)_. Ramsden, me olemme voitetut --

masennetut -- lamautetut, aivan kuten hänen äitinsäkin.

_Ramsden_. Tyhjää puhetta. _(Hän seuraa rouva Whitefieldiä ulos

huoneesta)_.

_Tanner (jääden yksin Octaviuksen kanssa tuijottaa häneen

oikullisesti)_. Tavy, tahtoisitko tulla miksikään tässä maailmassa.

_Octavius_. Tahtoisin tulla runoilijaksi. Tahtoisin kirjoittaa suuren

näytelmän.

_Tanner_. Annako sankarittarena?

_Octavius_. Niin -- myönnän sen.

_Tanner_. Varo itseäsi, Tavy. Näytelmää vastaan, jossa Anna on

sankarittarena, ei ole mitään sanomista. Mutta ellet ole hyvin

varovainen, nai hän sinut.

_Octavius (huoaten)_. Jospa sellainen onni olisi mahdollinen!

_Tanner_. Mies raukka, pääsi on leijonan kidassa. Sinä olet jo

puoleksi nielty -- kolmena palana -- ensimäinen pala, Ricki -- toinen

pala, Ticki -- kolmas pala, Tavy, ja sinne mies meni.

_Octavius_. Hän on samanlainen kaikille, Jack. Tunnethan hänen

tapansa.

_Tanner_. Tunnen. Hän murtaa jokaisen selkärangan käpälänsä iskulla,

mutta kysymys on nyt siitä, kummanko meistä hän nielee. Minun

mielipiteeni on se, että hän aikoo niellä sinut.

_Octavius (nousten ärtyisästi)_. On hirveätä puhua hänestä

tällälailla, kun hän itse on yläkerrassa itkemässä isäänsä. Mutta

minä toivon niin hartaasti että hän nielisi minut, että annan

anteeksi karkeutesi, sillä sekin antaa minulle toivoa.

_Tanner_. Tavy, se se on juuri pirullisinta naisten viehätysvoimassa,

että se panee meidät itse toivomaan omaa turmiotamme.

_Octavius_. Mutta se ei ole turmiota, se on täytäntöä.

_Tanner_. Niin, hänen tarkoituksensa täytäntöä. Ja tuo tarkoitus ei

ole hänen eikä sinun onnesi, vaan luonnon. Elinvoima naisessa on

sokeata luomisraivoa. Hän uhraa itsensä sen tähden: uskotko sinä että

hän epäröisi uhrata sinut?

_Octavius_. Juuri siksi että hän on itsensäuhraavainen, hän ei uhraa

niitä, joita hän rakastaa.

_Tanner_. Tuo on mitä perinpohjaisin erehdys, Tavy. Juuri

itsensäuhraavaiset naiset uhraavat toisia vähääkään epäröimättä.

Siksi että he ovat epäitsekkäitä, he ovat ystävällisiä pikku

asioissa. Siksi että heillä on tarkoitus, joka ei ole heidän oma

tarkoituksensa, vaan koko luomakunnan tarkoitus, ei mies ole heille

mitään muuta kuin keino tuon tarkoituksen saavuttamiseksi.

_Octavius_. Elä ole epäjalo, Jack. He pitävät meistä mitä hellintä

huolta.

_Tanner_. Niin pitävät. Vallan niinkuin sotilas pitää huolta

kivääristään tai soittoniekka viulustaan. Mutta sallivatko he

meille mitään omaa tarkoitusta tai vapautta? Lainaavatko he meitä

toisillemme? Voiko voimakkainkaan mies paeta heitä, jos he kerran

ovat merkinneet hänet saaliikseen? He vapisevat, jos me olemme

vaarassa, ja itkevät, jos me kuolemme, mutta nuo kyyneleet eivät

koske meitä vaan hukkaan joutunutta isää, menetettyä pojan siittäjää.

He syyttävät meitä siitä että kohtelemme heitä vain välikappaleina

hankkiaksemme itsellemme huvia, mutta kuinka voisi niin mitätön ja

satunnainen vähäpätöisyys kuin miehen itsekäs huvitus orjuuttaa

naista yhtä paljon kuin luonnon koko tarkoitus, persoonoituna

naisessa voi orjuuttaa miehen?

_Octavius_. Vähät siitä, jos kerran tuo orjuus saattaa meidät

onnellisiksi?

_Tanner_. Niin, vähätpä siitä, jos sinulla ei ole mitään omaa

tarkoitusta, vaan olet kuten useimmat miehet pelkkä leivänhankkija.

Mutta sinä Tavy olet taiteilija, se on, sinulla on tarkoitus, joka on

yhtä nielevä ja epäröimätön kuin naisen tarkoitus.

_Octavius_. Ei nielevä.

_Tanner_. Vallan kaikki nielevä. Oikea taiteilija antaa vaimonsa

nähdä nälkää, lastensa juosta paljainjaloin ja äitinsä huolehtia

elatuksestaan seitsenkymmen vuotisena ennemmin kuin ryhtyy

muuhun työhön kuin taiteeseen. Naisia kohtaan hän on puoleksi

elävänäkiduttaja, puoleksi vampyyri. Hän antautuu läheisiin

suhteisiin heidän kanssaan tutkiakseen heitä, riistääkseen heiltä

ulkonaisten tapojen naamarin, yllättääkseen heidän sisimmät

salaisuutensa, tietäen että heillä on voimaa herättää hänen

syvimmän luovan kykynsä, pelastaa hänet kylmän järjen vallasta,

saattaa hänet näkemään näkyjä ja uneksimaan unelmia, innostamaan

häntä, kuten hän sitä nimittää. Hän uskottelee naisille, että he

saavat tehdä kaiken tuon täyttääkseen omaa tarkoitustaan, vaikka

hän oikeastaan tahtoo, että he täyttäisivät hänen tarkoituksensa.

Hän varastaa äidin maidon ja mustaa sen painomusteeksi ivatakseen

häntä ja ylistääkseen ideali-naisia. Hän on säälivinään naista ja

säästävinään häneltä lapsensynnytystuskat, jotta hän saisi itselleen

kaiken sen hellyyden ja hoidon, joka oikeudenmukaisesti kuuluu

lapsille. Avioliiton alusta asti tiedetään että suuri taiteilija on

huono aviomies. Mutta hän on paljoa pahempi: hän on lasten ryöstäjä,

verenimijä, ulkokullattu ja petturi. Hävitköön rotu ja lakastukoon

tuhat naista jos vain heidän uhraamisensa auttaa häntä näyttelemään

Hamletia paremmin, tai maalaamaan paremman taulun, tai kirjoittamaan

syvemmän runon, suuremman näytelmän, viisaampaa filosofiaa! Sillä

huomaappas, Tavy, taiteilijan työn tarkoitus on osoittaa meille

itsemme sellaisina kuin me todella olemme. Meidän ymmärryksemme ei

ole mitään muuta kuin itsemme tuntemista, ja se joka lisää hiukankaan

tuohon tuntemiseen, hän luo uuden ymmärryksen yhtä varmasti kuin

nainen luo uusia miehiä. Tuossa luomisraivossa mies on yhtä armoton

kuin nainen, yhtä vaarallinen naiselle, kuin nainen hänelle, ja yhtä

hirvittävän viehättävä. Kaikista ihmistaisteluista ei mikään ole

niin petollinen ja säälitön kuin taistelu taiteilijan ja äiti-naisen

välillä. Kumpi on kuluttava toisen? Siitä on kysymys. Ja taistelu

on sitä huolettavampi siksi että he, puhuakseni sinun romantisella

kielelläsi, rakastavat toisiaan.

_Octavius_. Jospa niin olisikin -- vaikken hetkeäkään myönnä sitä --

on asia myöskin niin, että kuolettavimmista taisteluista sukeutuvat

jaloimmat luonteet.

_Tanner_. Muistappas tuota, kun ensi kerran tapaat amerikkalaisen

karhun tai bengalilaisen tiikerin, Tavy.

_Octavius_. Minä tarkoitin sellaisia tapauksia, missä rakkaus on

mukana.

_Tanner_. Tiikeri rakastaa sinua. Ei mikään rakkaus ole

vilpittömämpää kuin ruuan rakkaus. Luulen Annankin rakastavan sinua

sillä lailla. Hän taputteli poskeasi aivan niinkuin se olisi ollut

parhaiksi paistettu kotletti.

_Octavius_. Jack, sinä tiedät että olisin aikoja juossut tieheni

luotasi ellei minulla olisi järkähtämättömänä sääntönä etten koskaan

välitä mistään puheistasi. Joskus todellakin sanot vallan inhoittavia

asioita.

_Ramsden palaa Annan kanssa. He astuvat sisään nopeasti, ja äskeinen

tyyni, arvokkaan surun ilme heidän kasvoissaan on muuttunut

todelliseksi huoleksi, Ramsdenin kasvoissa aivan tuskastuneeksi. Hän

astuu molempien miesten väliin aikoen puhua Octaviukselle, mutta

pysähtyy äkkiä huomatessaan Tannerin._

_Ramsden_. En luullut tapaavani teitä enää täällä, herra Tanner.

_Tanner_. Olenko tiellä? Hyvästi holhooja-kumppalini _(hän astuu

ovelle)_.

_Anna_. Pysähdy, Jack. Ukki! hänen täytyy saada se tietää ennemmin

tai myöhemmin.

_Ramsden_. Octavius, minulla on vakava uutinen sinulle. Se on hyvin

yksityistä ja arkaa laatua -- ja mitä kiusallisinta laatua myöskin,

ikävä sanoa. Tahdotko että herra Tanner on läsnä kun selitän sen

sinulle?

_Octavius (kalveten)_. Minulla ei ole mitään salaisuuksia Jackilta.

_Ramsden_. Ennenkuin päätät lopullisesti salli minun sanoa että

uutinen koskee sisartasi, ja että se on kamala uutinen.

_Octavius_. Violet! Mikä on tapahtunut! Onko hän -- kuollut?

_Ramsden_. En ole varma eikö tämä ole pahempaa kuin kuolema.

_Octavius_. Onko hän pahasti loukkaantunut? Onko häntä kohdannut

tapaturma?

_Ramsden_. Ei. Ei mitään sellaista.

_Tanner_. Anna, eikö sinulla ole sen verran tavallista ihmisyyttä

että kerrot meille mikä häntä vaivaa?

_Anna_ (puoleksi kuiskaten). En minä voi. Violet on tehnyt jotain

kauheata. Meidän täytyy lähettää hänet pois jonnekin. _(Hän liehuu

kirjoituspöydän luo ja istuu Ramsdenin tuolille jättäen miehet

selittämään asian keskenään)_.

_Octavius (ymmärtäen)_. Sitäkö te tarkoitatte, herra Ramsden?

_Ramsden_. Sitä. _(Octavius vaipuu tuolille masentuneena)_. Pelkään

ettei ole epäilystäkään siitä että Violet ei mennytkään Eastbourneen

kolme viikkoa sitten, vaikka me luulimme hänen olleen siellä Parry

Whitefieldin perheen kanssa. Eilen hän kävi omituisen tohtorin

luona, sormessaan vihkisormus. Rouva Parry Whitefield kohtasi hänet

portaissa ja siten koko asia tuli ilmi.

_Octavius (nousten nyrkit puserrettuina)_. Kuka on se konna?

_Anna_. Hän ei tahdo ilmaista sitä meille.

_Octavius (vaipuen taas tuolilleen)_. Kuinka hirveätä!

_Tanner (suuttuneella ivalla)_. Kamalata! Kauhistuttavaa! Pahempaa

kuin kuolema, kuten Ramsden sanoi. _(Hän astuu Octaviuksen

luo)_. Mitä antaisitkaan, Tavy, jos saisit sen muutetuksi

rautatieonnettomuudeksi, jossa kaikki hänen luunsa olisivat

murtuneet, tai joksikin muuksi yhtä kunnioitettavaksi ja osanottoamme

ansaitsevaksi?

_Octavius_. Elä ole raaka, Jack.

_Tanner_. Raaka! Hyvä Jumala, mies, mitä sinä itket? Siinä on

nainen, jonka me kaikki luulimme maalailevan huonoja akvarelleja,

harjoittelevan Griegiä ja Brahmsia, juoksentelevan konserteissa ja

iltamissa ja tuhlailevan elämäänsä ja rahojaan. Äkkiä saamme kuulla

että hän on kääntynyt pois järjettömyyksistään korkeinta tehtäväänsä

täyttämään -- lisääntymään ja täyttämään maata. Ja sen sijaan että

ihailisimme hänen rohkeuttaan ja iloitsisimme hänen vaistostaan, sen

sijaan että kohottaisimme riemulaulun: "Lapsi meille on syntynyt,

poika meille on annettu", -- sen sijaan te kaikki, -- jotka olette

iloiset kuin heinäsirkat surressanne kuollutta -- nyt venytätte

naamanne pitkäksi ja näytätte häpeästä nääntyviltä, aivan kuin tyttö

olisi tehnyt mitä pahimman rikoksen.

_Ramsden (kirkuen raivosta)_. Minä en salli tuommoista häpeämätöntä

puhetta oman kattoni alla _(hän iskee nyrkkinsä kirjoituspöytään)_.

_Tanner_. Kas niin. Jos te vielä loukkaatte minua, pidän kiinni

sanoistanne ja lähden talostanne. Anna, missä Violet on nyt?

_Anna_. Mitenkä niin? Aiotko mennä hänen luokseen?

_Tanner_. Tietysti menen hänen luokseen. Hän tarvitsee apua, hän

tarvitsee rahaa, hän tarvitsee kunnioitusta ja onnitteluja, hän

tarvitsee kaikki hyvät mahdollisuudet lapselleen. Nähtävästi hän ei

saa mitään noista teiltä, siis hän on saapa ne minulta. Missä hän on?

_Anna_. Elä ole noin jyrkkä, Jack. Hän on yläkerrassa.

_Tanner_. Mitä? Ramsdenin pyhän katon alla! Menkää toimittamaan

surullinen velvollisuutenne, Ramsden. Ajakaa hänet kadulle.

Puhdistakaa kynnyksenne hänen saastastaan. Puolustakaa englantilaisen

kotinne puhtautta. Minä lähden hakemaan ajuria.

_Anna (hätääntyneenä)_. Ei, ukki, ettehän tee sitä.

_Ramsden (loukkaantuneena)_. Enhän muuta tahdo kuin auttaa häntä.

_(Kääntyen Tanneriin)_. Kuinka te uskallatte edellyttää minulla niin

inhoittavia aikeita? Minä vastustan sitä. Olen valmis uhraamaan

vaikka viimeisen pennini pelastaakseni hänet joutumasta teidän

turvattavaksenne.

_Tanner (istautuen)_. Hyvä on. Ramsden ei siis aio toimia

periaatteittensa mukaan. Olemme yhtä mieltä että Violetia on autettava.

_Octavius_. Mutta kuka on se mies? Hänen täytyy parantaa asia

ottamalla Violetin vaimokseen. Hänen täytyy, taikka muutoin hän saa

vastata asiasta minulle.

_Ramsden_. Hänen täytyy, Octavius. Nyt sinä puhut kuin mies.

_Tanner_. Siis ette pidäkään häntä konnana?

_Octavius_. Emmekö pidä häntä konnana! Hän on sydämmetön konna!

_Ramsden_. Kirottu konna. Anteeksi Anniseni, mutta en voi sanoa

lievemmin.

_Tanner_. Siis meidän tulee naittaa Violet kirotulle konnalle,

jalostaaksemme hänen luonnettaan. Taivas meitä hallitkoon! Luulen

että olette hulluja jok'ikinen.

_Anna_. Elä ole järjetön, Jack. Tietysti sinä olet vallan oikeassa,

Tavy, mutta emmehän tiedä kuka se mies on. Violet ei sano.

_Tanner_. Mitä ihmettä se koskee ketään, kuka hän on. Mies on tehnyt

tehtävänsä, nyt on Violetin vuoro.

_Ramsden (poissa suunniltaan)_. Roskaa! Hulluutta! Keskessämme on

roisto, viettelijä, pahempi konna kuin murhaaja, ja me emme saa

tietää kuka hän on! Tietämättömyydessämme me ehkä puristamme hänen

kättään, tuomme hänet kotiimme, sallimme tyttäriemme seurustella

hänen kanssaan, vieläpä -- vieläpä --

_Anna (hyväillen)_. Ukki kulta, ei saa puhua niin kovaa. Se on

hirveätä, senhän myönnämme kaikki. Mutta ellei Violet kerro, niin

minkä me sille mahdamme? Emme mitään.

_Ramsden_. Hm. En ole niin aivan varma siitä. Jos joku mies on

osoittanut Violetille tavallista suurempaa huomaavaisuutta, saamme

sen pian selville. Jos seassamme on joku mies, jonka periaatteet ovat

tunnetun löyhät --

_Tanner_. Ahaa!

_Ramsden (korottaen ääntään)_. Juuri niin, hyvä herra. Sanon sen

vielä kerran, että jos seassamme on joku mies, jolla on tunnetun

löyhät periaatteet --

_Tanner_. Tai joku, jolla on tunnetun vähän itsensähillitsemiskykyä.

_Ramsden (kauhulla)_. Uskallatteko viitata, että semmoinen teko olisi

mahdollinen minulle?

_Tanner_. Hyvä Ramsden, semmoinen teko on mahdollinen kenelle

miehelle tahansa. Semmoista se on kun joutuu ristiriitaan luonnon

kanssa. Epäluulo, jonka äsken tähtäsitte minuun, kohtaa meitä

kaikkia. Se on semmoista tahraa, joka tarttuu tuomarin viittaan ja

kardinalin kaapuun yhtä helposti kuin kerjäläisen ryysyihin. Kas

niin, Tavy! Elä näytä noin kauhistuneelta! Saatoin olla minä, saattoi

olla Ramsden, saattoi olla kuka tahansa toinen. Olkoon kuka tahansa,

hän ei voi muuta kuin valehdella ja kieltää -- niinkuin Ramsden nyt

aikoo kieltää.

_Ramsden (miltei tukehtuen)_. Minä -- mi -- mi --

_Tanner_. Itse ilmeinen rikos ei voisi änkyttää hämmästyneempänä. Ja

kumminkin sinä tiedät vallan hyvin, Tavy, että hän on viaton.

_Ramsden (hengästyneenä)_. Olen iloinen että myönnätte sen. Myönnän

itse että siinä mitä sanotte on hiukkasen totuutta, vaikkakin

te väännätte sen niin karkealla tavalla tyydyttääksenne ilkeätä

huumorianne. Toivon, Octavius, ettei mielessäsi ole vähääkään

epäilystä minua kohtaan.

_Octavius_. Teitä kohtaan! Ei ikinä.

_Tanner (kuivasti)_. Minua aavistuttaa että hän epäilee minua juuri

hiukkasen.

_Octavius_. Jack, sinä et olisi voinut -- et olisi --

_Tanner_. Miksikä en?

_Octavius (kalveten)_. Miksikä!

_Tanner_. No niin, sanon sinulle miksi en. Ensiksikin sinä olisit

pitänyt velvollisuutenasi rakentaa riitaa kanssani. Toiseksi Violet

ei pidä minusta. Kolmanneksi, jos minulla olisi kunnia olla Violetin

lapsen isä, kehuisin sillä enkä kieltäisi sitä. Ole siis rauhassa,

ystävyytemme ei ole vaarassa.

_Octavius_. Olisin kauhulla työntänyt luotani pienimmänkin epäluulon,

jos sinä vain voisit ajatella ja tuntea luonnollisella tavalla.

Anteeksi, Jack!

_Tanner_. Minulta pyydät anteeksi! Tyhjiä! Istukaamme siis pitämään

perheneuvottelua. _(Hän istuu. Muut seuraavat hänen esimerkkiään,

enemmän tai vähemmän vastustellen)_. Violet on tekevä valtiolle

palveluksen, siis meidän tulee lähettää hänet maasta pois niinkuin

rikollisen, kunnes kaikki on ohi. Mitä yläkerrassa neuvotellaan?

_Anna_. Violet on taloudenhoitajan huoneessa -- itsekseen, tietysti.

_Tanner_. Miksi ei salissa?

_Anna_. Elä ole järjetön, Jack. Neiti Ramsden on salissa äidin kanssa

tuumimassa mitä on tehtävä.

_Tanner_. Ahaa! Taloudenhoitajan huone on jonkunmoinen kurituskoppi,

ja vanki saa odottaa siellä tuomariensa päätöstä. Senkin vanhat

marakatit!

_Anna_. Jack!

_Ramsden_. Te olette parastaikaa juuri tuon toisen vanhan marakatin

katon alla, hyvä herra. Minun sisareni on tämän talon emäntä.

_Tanner_. Ja hän panisi minutkin taloudenhoitajan huoneeseen, jos

hän vain uskaltaisi, Ramsden. Mutta kaikissa tapauksissa otan

takaisin marakattinimen. Marakateilla olisi enemmän järkeä. -- Anna,

holhoojanasi käsken sinut heti menemään Violetin luo ja olemaan

hänelle erityisen ystävällinen.

_Anna_. Minä olen ollut hänen luonaan, Jack. Ikävä sanoa, pelkään

että hän tulee hyvin itsepäisesti vastustamaan menemistä ulkomaille.

Minusta Tavyn pitäisi puhua hänelle siitä.

_Octavius_. Kuinka minä voisin puhua hänelle semmoisista asioista?

_(hän masentuu)_.

_Anna_. Elä masennu noin, Ricki. Koeta kestää sitä kaikkien meidän

tähden.

_Ramsden_. Elämä ei ole leikkiä ja runoutta vain, Octavius. Kas niin!

Koeta kärsiä se kuin mies.

_Tanner (kiihtyen taas)_. Veli raukka! Rakkaat perheen ystävä

raukat! Rakkaat kaikki raukat paitsi se nainen, joka uskaltaa

henkensä luodakseen uuden hengen! Tavy elä ole itsekäs aasi. Mars

heti puhumaan Violetin kanssa ja tuomaan hänet tänne alas, jos hän

välittää tulla. _(Octavius nousee)_. Sano hänelle, että me puollamme

häntä.

_Ramsden (nousten)_. Ei, herra --

_Tanner (nousten myöskin ja keskeyttäen hänet)_. Oo kyllä ymmärrämme.

Se on omaatuntoanne vastaan, mutta te puollatte kumminkin.

_Octavius_. Vakuutan kunniasanallani teille kaikille, etten tahtonut

olla itsekäs. On niin vaikeata ymmärtää kuinka on menetteleminen,

vaikka koko sydämestään tahtoisi tehdä oikein.

_Tanner_. Hyvä Tavyseni, sinun hurskas englantilainen vakuutuksesi,

jonka mukaan maailma on siveellinen voimistelulaitos, rakennettu

vartavasten sinun luonteesi vahvistamiseksi, tuon tuostakin panee

sinut miettimään omia kirottuja periaatteitasi, silloin kun sinun

pitäisi yksinomaa ajatella toisten tarpeita. Tämän hetken vaatimus

on: onnellinen äiti ja terve lapsi. Käytä voimasi siihen, niin olet

kyllä selvään näkevä mitä on tehtävä.

_Octavius hyvin nolona menee pois_.

_Ramsden (katsoen Tanneriin hyvin tuikeasti)_. Entä siveellisyys,

hyvä herra? Kuinka sen käy?

_Tanner_. Tarkoitatte kai itkevää Magdalenaa ja viatonta, hänen

häpeällään tahrattua lasta? Paljon kiitoksia! Ei kelpaa meille.

Siveellisyys saa palata isänsä paholaisen luo.

_Ramsden_. Sen juuri arvasinkin. Siveellisyys saa mennä paholaisen

luo, jotta meidän mies- ja naisirstailijamme voisivat elää

mukavammin. Sekö on oleva Englannin tulevaisuus?

_Tanner_. Oo -- Englanti kestää kai masentumatta teidän

paheksumisenne. Asiasta toiseen, olettehan yhtä mieltä minun kanssani

käytännöllisiin toimenpiteisiin nähden, joihin nyt on ryhdyttävä?

_Ramsden_. En teidän hengessänne, enkä teidän perussyittenne tähden.

_Tanner_. Senhän voitte selittää, jos joku vaatii teitä tilille

täällä taikka tulevassa elämässä. _(Hän kääntyy pois ja asettautuu

vastapäätä Herbert Spenceriä, johon hän tuijottaa synkkänä)_.

_Anna (nousten ja asettuen Ramsdenin luo)_. Ukki kulta, eikö olisi

paras jos menisit ylös saliin kertomaan heille mitä aiomme tehdä?

_Ramsden (katsoen terävästi Tanneriin)_. En mielelläni jätä sinua

kahdenkesken tuon herran kanssa. Etkö tule kanssani?

_Anna_. Neiti Ramsden ei tahdo puhua siitä minun kuulteni, ukki.

Minun ei sovi olla läsnä.

_Ramsden_. Olet oikeassa. Minun olisi pitänyt ymmärtää se. Sinä olet

hyvä tyttö, Anniseni.

_(Hän taputtaa Annaa olalle. Anna katsoo häneen säteilevin silmin

ja hän poistuu liikutettuna. Päästyään Ramsdenista Anna katsoo

Tanneriin. Koska Tanner istuu selin häneen, hän ensin käyttää hetken

tarkastaakseen ulkoasuaan. Sitten hän astuu hiljaa Tannerin luo ja

puhuu melkein hänen korvaansa)_.

_Anna_. Jack! _(Tanner kääntyy äkkiä vavahtaen)_ Oletko mielelläsi

holhoojanani? Tahdothan olla vastuunalainen minusta, eikö totta?

_Tanner_. Uusin lisäys syntipukki-kokoelmaasi, eikö niin?

_Anna_. Että sinä viitsit kertoa tuota vanhaa, typerää

leikkipuhettasi! Unohda nyt se jo! Miksi sinä aina sanot semmoista,

jonka tiedät kiusaavan minua? Minä koetan miellyttää sinua niin hyvin

kuin voin, Jack. Saanhan nyt sanoa sen suoraan, Jack, kun olet kerran

holhoojani. Olen niin onneton ellet rupea ystäväkseni.

_Tanner (katsellen häntä yhtä synkästi kuin äsken kuvapatsasta)_.

Sinun ei tarvitse pyytää minun suosiotani. Kuinka perusteettomia

meidän siveelliset arvostelumme ovat! Minusta tuntuu kuin sinulla

ei olisi hiukkaistakaan omaatuntoa -- ei mitään muuta kuin

ulkokultaisuutta. Mutta sinä et ymmärrä eroitusta. Ja kumminkin

sinussa on jotain viehättävää. Minä olen kaikesta huolimatta aina

kiintynyt sinuun. Kaipaisin sinua, jos kadottaisin sinut.

_Anna (tyynesti pistäen kätensä Tannerin käsivarteen ja astuen hänen

kanssaan edestakaisin)_. Mutta onhan se vallan luonnollista, Jack.

Olemmehan tunteneet toisemme lapsuudesta asti. Muistatko kun --

_Tanner (äkkiä irroittautuen)_. Seis! Minä muistan _kaikki_.

_Anna_. Oh, me olimme usein hyvin hupsuja, mutta --

_Tanner_. En tahdo kuulla siitä, Anna. En ole enää mikään koulupoika,

enkä vielä liioin yhdeksänkymmenvuotias narrikaan, jommoiseksi

tietysti tulen jos elän kyllin kauan. Se on ollutta ja mennyttä.

Salli minun unohtaa.

_Anna_. Eikö se ollut onnellista aikaa? _(Hän koettaa taas tarttuu

Tannerin käsivarteen)_.

_Tanner_. Istu alas ja käyttäydy säädyllisesti. _(Hän asettaa Annan

istumaan tuolille kirjoituspöydän viereen)_. Se oli epäilemättä

onnellinen aika sinulle. Sinä olit hyvä tyttö etkä koskaan joutunut

pulaan. Ja kumminkaan ei pahinkaan lapsi, joka ikinä on välttänyt

selkäsaunaa, olisi voinut nauttia enempää. Voin ymmärtää millä

menestyksellä petit toisia tyttöjä. Sinun hyvät avusi tekivät

mahtavan vaikutuksen heihin. Mutta sanoppas minulle, oletko koskaan

tuntenut hyvää poikaa?

_Anna_. Tietysti. Kaikki pojat ovat joskus hupsuja, mutta Tavy oli

aina todellakin hyvä poika.

_Tanner (älyten sanat todeksi)_. Niin. Olet oikeassa. Syystä tai

toisesta et koskaan vietellyt Tavya.

_Anna_. Vietellyt! Jack!

_Tanner_. Niin juuri, hyvä neiti Mefistofeles, vietellyt. Sinä olit

loppumattoman utelias saamaan selville kuinka pitkälle poika saattoi

mennä ja pirullisen viisas yllättämään hänet ja saamaan selville

hänen sisimmät salaisuutensa.

_Anna_. Mitä tyhjiä sinä puhut! Siksi että sinulla oli tapana

kertoa minulle pitkiä juttuja kaikenlaisista pahoista töistä, joita

muka olit tehnyt -- poika hupakon temppuja! Ja mitä sinä nimität

sisimmiksi salaisuuksiksi! Poikien salaisuudet ovat juuri samanlaisia

kuin miestenkin. Ja tiedäthän millaisia ne ovat.

_Tanner (jyrkästi)_. Ei, en tiedä. Millaisia ne ovat, kerrohan.

_Anna_. Sellaisia, joita he kertovat jokaiselle, tietysti.

_Tanner_. Mutta minä vannon että kerroin sinulle asioita, joita en

koskaan kertonut kenellekään muulle. Sinä houkuttelit minut liittoon,

jonka nojalla meidän ei pitänyt salata mitään toisiltamme. Meidän

piti kertoa toisillemme vallan kaikki. Mutta minä en muista että sinä

koskaan kerroit minulle mitään.

_Anna_. Sinä et tahtonut puhua minusta, Jack. Sinä tahdoit aina puhua

itsestäsi.

_Tanner_. Se on totta, hirvittävän totta. Mutta mikä piru sinä

mahdoit olla, kun sait selville tuon heikkouden ja käytit sitä

hyväksesi tyydyttääksesi uteliaisuuttasi! Minä tahdoin kerskailla

sinulle tehdäkseni itseni intresantiksi. Koetin keksiä kaikenlaisia

vallattomuuksia siksi vain että minulla olisi jotain kerrottavaa

sinulle. Tappelin poikien kanssa, joita en vihannut, valehtelin,

vaikka vallan yhtä hyvin olisin voinut puhua totta, varastin

esineitä, joita en tahtonut, suutelin pikku tyttöjä, joista en

välittänyt. Se oli kaikki vain kerskailua, intohimotonta ja siis

epätotta.

_Anna_ En koskaan kertonut sinusta muille, Jack.

_Tanner_. Et. Mutta jos olisit tahtonut hillitä minua, olisit

kertonut. Sinä tahdoit minua jatkamaan.

_Anna (kiihkeästi)_. Se ei ole totta. Se ei ole totta, Jack. Minä

en koskaan tahtonut sinua tekemään noita ikäviä, epämiellyttäviä,

raakoja, tyhmiä, vulgääriä temppuja. Minä aina toivoin että kerrankin

tekisit jotain sankarillista. _(Malttaen mielensä)_. Anteeksi, Jack,

mutta kaikki se mitä teit, ei ollut vähääkään sellaista mitä toivoin

sinun tekevän. Usein olin hyvin pahoillani, mutta en voinut kertoa

sinusta ja saattaa sinulle ikävyyksiä. Ja olithan vain poikanen.

Tiesin että kerran kasvaisit mieheksi ja jättäisit poikamaisuudet.

Ehkä olin väärässä.

_Tanner (ivallisesti)_. Elä anna valtaa huolillesi, Anna. Ainakin

yhdeksän kymmenettäosaa kaikista urostöistä, joita sulle tunnustin,

olivat pelkkiä valeita. Sain varsin pian selville, että sinä et

pitänyt tosista kertomuksista.

_Anna_. Tietysti ymmärsin että kaikki ei voinut olla totta. Mutta --

_Tanner_. Aiot muistuttaa minulle, että muutamat kaikkein

häpeällisimmistä olivat tosia.

_Anna (hellästi, Tannerin suureksi kauhuksi)_. En tahdo muistuttaa

sinua mistään. Mutta minä tunsin henkilöt, joille ne tapahtuivat ja

kuulin niistä.

_Tanner_. Niin. Mutta todetkin jutut minä koristelin kertoessani.

Tunteellisen pojan nöyryytykset voivat naurattaa kovasti tavallisia

paksunahkaisia aikaihmisiä, mutta pojalle itselleen ne ovat niin

kipeitä, niin häpeällisiä, että hän ei voi tunnustaa niitä -- hän

ei voi muuta kuin kieltää ne kiihkeästi. Oli miten oli, ehkäpä oli

hyväkin minulle hiukan koristella asioita, sillä kerran kun kerroin

totuuden uhkasit sanoa sen muille.

_Anna_. En ikinä. En ainoatakaan kertaa.

_Tanner_. Uhkasitpa kerran. Muistatko kuka oli se mustasilmäinen

tyttö, Rachel Rosetree? _(Annan kulmakarvat vavahtavat kerran

tahtomattaan)_. Minä panin toimeen rakkausseikkailun hänen kanssaan.

Tapasimme toisemme eräänä iltana puutarhassa ja kävelimme hyvin

epämukavasti käsivarret toistemme vyötäisillä ja suutelimme toisiamme

erotessa ja olimme erittäin tunnollisesti romantisia. Jos tuota

rakkausjuttua olisi jatkunut, olisin kyllästynyt kuoliaaksi, mutta

sitä ei jatkunutkaan, sillä vallan pian Rachel jätti minut, koska

hän huomasi että olin kertonut asiasta sinulle. Kuinka hän sai sen

tietää? Sinulta tietysti. Sinä menit hänen luokseen ja kerroit

hänelle hänen rikollisen salaisuutensa sekä pidit häntä kauhun ja

nöyryytyksen vallassa uhaten kannella.

_Anna_. Se oli hyvin terveellistä hänelle. Velvollisuuteni oli estää

häntä käyttäytymästä huonosti, ja nyt hän on siitä kiitollinen

minulle.

_Tanner_. Onko hän?

_Anna_. Ainakin hänen pitäisi olla.

_Tanner_. Velvollisuutesi ei pakoittanut sinua estämään minua

käyttäytymästä huonosti, vai mitä?

_Anna_. Minä estin sinua samalla kuin estin häntä.

_Tanner_. Oletko varma siitä? Sinä estit minua kertomasta sinulle

seikkailuistani, mutta mistä tiedät estäneesi seikkailuni?

_Anna_. Tarkoitatko sillä että jatkoit samaan tapaan toisten tyttöjen

kanssa.

_Tanner_. En. Sain vallan tarpeekseni romantisesta hassutuksesta

Rachelin kanssa.

_Anna (epäillen)_. Miksi sinä siis rikoit luottamussuhteemme ja tulit

vallan vieraaksi minulle?

_Tanner (salaperäisesti)_. Tapahtui silloin että sain jotain, jonka

tahdoin pitää vallan yksin, jakamatta sitä sinun kanssasi.

_Anna_. Olen varma etten olisi tahtonut sitä, jos olisit kieltänyt.

_Tanner_. Se ei ollut laatikollinen makeisia, Anna. Se oli jotain,

jota sinä et koskaan olisi sallinut minun kutsua omakseni.

_Anna (epäillen)_. Mitä?

_Tanner_. Sieluni.

_Anna_. Oh -- ole nyt järkevä, Jack. Tiedäthän että nyt puhut tyhjiä.

_Tanner_. Tämä on tosinta totta, Anna. Sinä et huomannut siihen

aikaan että sinäkin sait sielun. Mutta sinä sait sen kumminkin. Ei

se ollut vallan turhanpäiten, kun äkkiä huomasit että siveellinen

velvollisuutesi pakoitti sinua puhdistamaan ja parantamaan Rachelia.

Siihen saakka olit toiminut varsin laajasti hyvän lapsen varjon alla,

mutta ei koskaan johtunut mieleesi että sinulla oli velvollisuuksia

toisia kohtaan. -- Silloin minullekin tuli velvollisuuksia.

Siihen saakka olin leikkinyt rosvosilla ilman enempää omaatuntoa

kuin ketulla kanatarhassa. Mutta nyt aloin epäröidä, tuntea

velvollisuutta, käsittää että totuus ja kunnia eivät enää olleet vain

äiteliä sanoja aikaihmisten suussa, vaan pakoittavia periaatteita

minussa itsessäni.

_Anna (hiljaa)_. Niin. Olet kai oikeassa. Sinä aloit kehittyä

mieheksi, minä naiseksi.

_Tanner_. Oletko varma ettemme alkaneet kehittyä joksikin enemmäksi

vielä? Mitä miehuuden ja naisellisuuden alkaminen merkitsee useimpien

ihmisten suussa? Tiedäthän: se merkitsee rakkauden alkamista. Mutta

rakkaus alkoi minulle aikoja ennen. Rakkaudella oli osansa kaikkein

aikaisimmissa unelmissa ja hullutuksissa ja mielikuvitelmissa mitä

voin muistaa -- saanko sanoa mitä me voimme muistaa? -- vaikka me

emme sitä silloin ymmärtäneet. Ei, se muutos, joka minussa tapahtui,

oli siveellisen tunteen syntyminen minussa, ja kokemukseeni nojaten

uskon että siveellinen tunne on ainoa todellinen tunne.

_Anna_. Kaikkien tunteiden tulisi olla siveellisiä, Jack.

_Tanner_. Tulisi! Luuletko että mikään on kyllin voimakas

pakoittaakseen tunnetta, paitsi vielä voimakkaampi tunne?

_Anna_. Siveystuntomme hallitsee tunnetta, Jack. Elä ole tyhmä.

_Tanner_. Siveystuntomme! Ja eikö se muka ole tunnetta? Pitääkö

paholaisen saada kaikki tunteet aivan niinkuin hyvät tuuletkin? Ellei

se ole tunnetta -- ellei se olisi mahtavin kaikista tunteista niin

toiset tunteet lakaseisivat sen pois niinkuin hurrikanimyrsky kuivan

lehden. Se on juuri tuon tunteen syntyminen, joka muuttaa lapsen

mieheksi.

_Anna_. On muitakin tunteita, Jack. Hyvin voimakkaita.

_Tanner_. Kaikki muut tunteet olivat minussa jo sitä ennen, mutta ne

olivat mitättömiä ja ilman päämäärää -- vain lapsellista ahneutta

ja julmuutta, uteliaisuutta ja kuvittelua, tapoja ja taikauskoa --

muodotonta ja naurettavaa täysikasvuiselle järjelle. Kun ne kaikki

äkkiä alkoivat loistaa kuin vasta sytytetyt liekit, ei valo ollut

heidän omansa, vaan koittavan siveellisen tunteen paistetta. Se antoi

niille arvoa, se antoi niille tietoisuuden ja merkityksen, se antoi

niille ruokahalun ja järjesti ne tarkoitus- ja periaatearmeijoiksi.

Sieluni syntyi siitä tunteesta.

_Anna_. Huomasin että kävit järkevämmäksi. Sinä olit tavattoman

hävittävä olento sitä ennen.

_Tanner_. Hävittävä! Eikö mitä. En ollut muuta kuin vallaton.

_Anna_. Olit kyllä, Jack, juuri hävittävä sinä olit. Sinä turmelit

kaikki vesat katkomalla oksien päät puumiekalla. Sinä särit lasit

kurkkulavoista lingollasi. Sinä pistit tuleen heinäsuovan ja poliisi

otti kiinni Tavyn, joka juoksi pakoon, kun hän ei saanut sinua

estetyksi. Sinä --

_Tanner_. Huh! huh! huh! Nuo olivat kaikki tappeluita, piirityksiä,

sotatemppuja, jotta saattaisimme suojella skalppejamme punaisilta

indianeilta! Sinulla ei ole ollenkaan mielikuvitusta, Anna. Minä olen

kymmenen kertaa hävittävämpi nyt kuin silloin. Siveellinen tunne on

ottanut johtaakseen hävittäväisyyttäni siveellisiä päämääriä kohti.

Minusta on tullut reformaattori, ja kuten kaikki reformaattorit,

minäkin olen kuvienhävittäjä. Minä en enää säre kurkkulavojen laseja

enkä polta heinäsuovia: minä sären uskontoja ja turmelen epäjumalia.

_Anna (ikävystyneenä)_. Pelkään että olen liian naisellinen

nähdäkseni mitään järkeä hävityksessä, hävittäminen ei voi muuta kuin

hävittää.

_Tanner_. Niin, sepä se juuri onkin hyödyllistä. Rakentaminen ahtaa

maan täyteen kaikenlaisia laitoksia, joita ahertajat keksivät.

Hävittäminen puhdistaa sen ja hankkii meille hengittämistilaa ja

vapautta.

_Anna_. Tuosta ei ole mitään hyötyä, Jack. Ei kukaan nainen ole yhtä

mieltä kuin sinä.

_Tanner_. Se johtuu siitä että te sekoitatte rakentamisen ja

hävittämisen luomiseen ja murhaan. Ne ovat vallan eri asioita.

Minä jumaloin luomista ja inhoan murhaa. Niin, minä jumaloin sitä

puissa ja kukkasissa, linnuissa ja petoeläimissä, ja sinussakin,

Anna _(Tyytyväisyyden ilme äkkiä poistaa kasvavan ouduksumisen ja

ikävystymisen ilmeen Annan kasvoilta)_. Se oli juuri luova vaisto,

joka pani sinut kiinnittänään minut itseesi siteillä, joitten jäljet

tuntuvat vielä tänäkin päivänä. Niin Anna, tuo vanha lapsellinen

liitto välillämme oli tietämättämme lemmenliitto --

_Anna_. Jack!

_Tanner_. Oo -- elä säikähdä!

_Anna_. Minä en säikähdä!

_Tanner (oikullisesti)_. Mutta sinun pitäisi säikähtää. Missä ovat

periaatteesi?

_Anna_. Jack, puhutko sinä vakavasti vai etkö?

_Tanner_. Siveellisestä tunteestako?

_Anna_. Ei, ei, mutta siitä toisesta. _(Hämillään)_. Oh, sinä olet

niin hupsu. Ei milloinkaan voi tietää kuinka sinua tulee ymmärtää.

_Tanner_. Sinun tulee ymmärtää minut vallan vakavasti. Minä olen

sinun holhoojasi ja velvollisuuteni on parantaa sinun luonnettasi.

_Anna_. Lemmenliitto on siis ohi, eikö niin? Sinä kai kyllästyit

minuun?

_Tanner_. En. Mutta siveellinen tunne saattoi lapsellisen suhteemme

mahdottomaksi. Mustasukkainen tunne omasta yksilöllisyydestäni heräsi

minussa --

_Anna_. Sinä et sietänyt että sinua kohdeltiin kuin poikaa enää. Jack

raukka!

_Tanner_. Niin -- sillä poikana kohteleminen oli asettamista entiseen

asemaan. Minusta oli tullut uusi henkilö, ja ne, jotka tunsivat

vanhan itseni, nauroivat minulle. Ainoa ihminen, joka käyttäytyi

järkevästi, oli räätälini. Hän otti uuden mitan minusta joka kerta,

vaikka kaikki muut käyttivät vanhoja mittoja ja otaksuivat niitten

sopivan.

_Anna_. Sinusta tuli hirvittävän itsetietoinen.

_Tanner_. Kun sinä pääset taivaaseen, Anna, tulet olemaan äärettömän

itsetietoinen siivistäsi ensimäisenä vuotena. Kun tapaat siellä

sukulaisiasi ja he yhä vain tahtovat kohdella sinua ikäänkuin vielä

olisit kuolevainen, et voi sietää heitä, koetat päästä sellaiseen

piiriin, jossa sinua ei ole koskaan tunnettu muuna kuin enkelinä.

_Anna_. Turhamaisuutesi vain siis sai sinut pakenemaan meitä.

_Tanner_. Niin, turhamaisuuteni vain, kuten sinä sitä nimität.

_Anna_. Sinun ei olisi tarvinnut siitä syystä paeta _minua_.

_Tanner_. Sinua ennen kaikkia. Sinä taistelit kovemmin kuin kukaan

vapautustani vastaan.

_Anna (vakavasti)_. Kuinka väärässä sinä olet! Minä olisin tehnyt

vaikka mitä tähtesi.

_Tanner_. Vaikka mitä, paitsi päästänyt minut irti sinusta.

Silloinkin kuin vaistosi oli opettanut sinulle tuon kirotun naisten

tempun koota velvollisuuksia miehen niskoille, ja heittää itsensä

täydellisesti ja avuttomasti hänen armoilleen, kunnes mies vihdoin

ei uskalla astua askeltakaan juoksematta ensin kysymään lupaa siltä

samalta naiselta. Tunnen poika raukan, jonka hartain toivo on juosta

pakoon vaimostaan. Vaimo estää häntä uhkaamalla heittäytyä sen

veturin muserrettavaksi, joka vetää karkurin junaa. Niin tekevät

kaikki naiset. Jos me koetamme mennä jonnekin, jonne eivät tahdo

päästää meitä, ei mikään laki ole meitä estämässä, mutta kun astumme

ensimäisen askeleen on heidän rintansa jalkaimme alla, heidän

ruumiinsa pyörien alla lähtiessämme. Ei mikään nainen ole koskaan

minua orjuuttava sillä lailla.

_Anna_. Mutta Jack, ethän voi kulkea maailman läpi ottamatta huomioon

muitakin ihmisiä hiukan.

_Tanner_. Tietysti. Mutta mitä muita ihmisiä? Tuo muuten ihmisten

huomioonottaminen - tai oikeastaan halpamainen pelko, jota me

sanomme huomioonottamiseksi -- se juuri tekee meistä sentimentaalia

orjia. Sinun ottaminen huomioon, esimerkiksi, merkitsee samaa kuin

luopuminen omasta tahdostaan sinun tahtosi hyväksi. Entäpäs jos sinun

tahtosi olisi huonompi kuin minun? Opetetaanko naisia paremmin kuin

miehiä, vai huonomminko? Opetetaanko äänestäjäjoukkioita paremmin

kuin valtiomiehiä, vai huonomminko? Huonommin tietysti kummassakin

tapauksessa. Ja millaiseksi maailma muuttuu kun valtiomiehet ottavat

huomioon äänestäjälaumojaan ja yksityiset miehet vaimojaan? Mitä

merkitsevät kirkko ja valtio tähän aikaan? Samaa kuin nainen ja

veronmaksaja.

_Anna (tyynesti)_. Minusta on niin hauska että ymmärrät politiikkaa,

Jack. Siitä on sinulle varmaan paljon hyötyä, jos pääset

parlamenttiin. _(Tanner lyyhistyy kohoon niinkuin puhkaistu rakko)_.

Mutta minusta on ikävää että arvelit minun vaikutustani huonoksi.

_Tanner_. En sanonut sitä huonoksi. Huono tai hyvä -- minä en

tahtonut mukaantua sen alaiseksi, enkä tahdo nytkään.

_Anna_. Eihän kukaan sitä pyydäkään Jack. Minä vakuutan -- todellakin

vakuutan -- etten välitä omituisista mielipiteistäsi vähääkään.

Tiedäthän että me kaikki olemme kasvatetut vapaamieliseen suuntaan.

Miksi sinä siis välttämättömästi tahdot pitää minua ahdasmielisenä?

_Tanner_. Siinähän vaara juuri onkin. Minä tiedän että sinä et

välitä, siitä syystä että olet saanut selville ettei se tee

mitään. Boa constrictor ei välitä vähääkään härän mielipiteistä

kietouduttuaan sen ympärille.

_Anna (nousten ja äkkiä ymmärtäen)_. Oo-oo-oo! Nyt minä ymmärrän

miksi varoitit Tavya kutsumalla minua boa constrictoriksi. Ukki

kertoi minulle. _(Hän nauraa ja heittää boansa Tannerin kaulaan)_.

Eikö se tunnu suloiselta ja pehmeältä Jack?

_Tanner_. Sinä kauhea nainen! Aiotko heittää pois

ulkokullaisuutesikin?

_Anna_. En ole koskaan ulkokullattu sinun kanssasi, Jack. Oletko

suuttunut? _(Hän vetää pois boan ja heittää sen tuolille)_. Ehkä

minun ei olisi pitänyt tehdä sitä.

_Tanner (ylenkatseellisesti)_. Hyh! teeskentelyä! Miksi et olisi

tehnyt niin, jos se kerran huvitti sinua?

_Anna (kevyesti)_. Siksi -- siksi että luulen sinun tarkoittaneen boa

constrictorilla oikeastaan tätä _(hän kietoo käsivartensa Tannerin

kaulaan)_.

_Tanner (tuijottaen häneen)_. Suurenmoinen julkeus! _(Anna nauraa

ja taputtaa hänen poskiaan)_. Ja ajatteleppas että jos mainitseisin

tästä kohtauksesta, ei ainoakaan sielu uskoisi minua, mutta jos sinä

syyttäisit siitä minua, ei kukaan uskoisi vastaväitteitäni.

_Anna (siirtäen pois käsivartensa hyvin arvokkaasti)_. Sinä olet

parantumaton Jack. Mutta sinun ei pitäisi laskea leikkiä meidän

mieltymyksestämme toisiimme. Ei kukaan voi ymmärtää sitä väärin.

Ethän sinä ainakaan ymmärrä sitä väärin, toivon mä.

_Tanner_. Vereni selittää sen minulle, Anna. Raukka, raukka Ricky

Ticky Tavy!

_Anna (katsahtaen häneen äkkiä aivan kuin tämä olisi uusi

näkökohta)_. Ethän vain lienee kyllin typerä ollaksesi mustasukkainen

Tavylle?

_Tanner_. Mustasukkainen! Mistä syystä? Mutta minä en ihmettele että

kahlehdit häntä niin lujasti. Minäkin tunnen kahleitten kiristyvän

ympärilläni, vaikka sinä vain leikit kanssani.

_Anna_. Luuletko että minulla on tosi tarkoituksia Tavyyn nähden?

_Tanner_. Tiedän että sinulla on.

_Anna (vakavasti)_. Ole varuillasi, Jack. Sinä teet Tavyn hyvin

onnettomaksi, jos annat hänelle väärän käsityksen minusta.

_Tanner_. Ole huoleti, ei hän enää pääse sinua pakoon.

_Anna_. Usein mietin että oletkohan sinä todellakin viisas mies.

_Tanner_. Kas niin. Mistä tämä äkkinäinen epäluulo?

_Anna_. Sinä näytät ymmärtävän kaikki, jota minä en ymmärrä, mutta

sinä olet täydellinen kehtolapsi niissä asioissa, joita minä

tosiaankin ymmärrän.

_Tanner_. Sen saat ainakin uskoa, että minä ymmärrän, mitä Tavy

tuntee sinua kohtaan.

_Anna_. Ja luuletko myöskin ymmärtäväsi, mitä minä tunnen Tavya

kohtaan?

_Tanner_. Minä tiedän liiankin hyvin kuinka Tavy raukan käy.

_Anna_. Minä nauraisin sinulle Jack, ellen muistaisi isä vainajata.

Muista se! Tavysta tulee hyvin onneton.

_Tanner_. Niin tulee, mutta hän ei tule itse tietämään sitä, poika

raukka. Hän on tuhat kertaa liian hyvä sinulle. Siitä on johtuva

hänen elämänsä suurin erehdys sinun suhteesi.

_Anna_. Luulen että miehet erehtyvät enemmän siksi että he ovat

liian viisaita, kuin siksi että he ovat liian hyviä _(hän istuutuu

ja osoittaa ylenkatsettaan koko miessukua kohtaan olkapäitten soman

sorealla asennolla)_.

_Tanner_. Tiedän vallan hyvin ettet välitä paljoa Tavysta. Mutta

maailmassa on aina niin että toinen suutelee ja toinen sallii

itseään suudeltavan. Tavy suutelee, ja sinä vain käännät poskesi

suudeltavaksi, ja sitten heität hänet pois, jos tapaat paremman.

_Anna (loukkaantuneena)_. Sinulla ei ole mitään oikeutta sanoa

tuommoista minulle, Jack. Se ei ole totta eikä se ole hienotuntoista.

Jos sinä ja Tavy tahdotte ymmärtää minut väärin, ei syy ole minun.

_Tanner (katuvana)_. Anteeksi minun karkeuteni, Anna. Se kohdistuu

pahaan maailmaan, ei sinuun. _(Anna katsahtaa häneen tyytyväisenä ja

anteeksiantavana. Tanner muuttuu heti varovaksi)_. Sama se. Toivoisin

vain että Ramsden palaisi. En koskaan tunne itseäni varmaksi sinun

seurassasi. Sinussa on semmoinen pirullinen viehätys -- ei, ei se

ole viehätystä vaan kekseliästä voimaa. _(Anna nauraa)_. Juuri noin

-- sinä tiedät sen itse ja ylpeilet siitä. Julkisesti, häpeämättä

ylpeilet siitä.

_Anna_. Mikä kauhea liehakoitsija sinä olet, Jack!

_Tanner_. Liehakoitsija!! Minä!!!

_Anna_. Niin juuri liehakoitsija. Sinä koetat aina suututtaa ja

loukata ihmisiä, mutta sinä et koskaan todella aio päästää heitä irti

itsestäsi.

_Tanner_. Nyt minä soitan kelloa. Tämä keskustelu on mennyt

pitemmälle kuin aioin.

_Ramsden ja Octavius palaavat takaisin neiti Ramsdenin kanssa, joka

on älykäs vanha neiti yksinkertaisessa ruskeassa silkkipuvussa,

sormissa ja kaulassa kylliksi sormuksia, lukkoneuloja ja vitjoja

osoittamaan että hänen pukunsa yksinkertaisuuteen ovat syynä

periaatteet eikä köyhyys. Hän astuu huoneeseen hyvin päättävästi.

Molemmat miehet, nolostuneina ja masentuneina, seuraavat häntä. Anna

nousee ja astuu innokkaasti häntä vastaan. Tanner vetäytyy seinän

luo kuvapatsaitten väliin ja on katselevinaan kuvia. Ramsden astuu

pöytänsä luo, kuten tavallista, ja Octavius pysyttelee Tannerin

läheisyydessä._

_Neiti Ramsden (Melkein työntäen Annaa kylkeen astuessaan rouva

Whitefieldin tuolin luo ja istuessaan siihen päättävästi)_. Minä

pesen käteni koko tässä asiassa.

_Octavius (hyvin onnettomana)_. Tiedän että tahdotte minun viemään

pois Violetin. Sen teen. _(Hän kääntyy epäröiden ovea kohti)_.

_Ramsden_. Ei, ei --

_Neiti Ramsden_. Miksi sinä sanot ei, Roebuck? Octavius ymmärtää että

minä en ajaisi pois ketään todellisesti katuvaa naista. Muita kun

nainen ei ole ainoastaan paha, vaan aikoo jatkaa pahuuttaan, silloin

minä eroan.

_Anna_. Voi, neiti Ramsden, mitä te tarkoitatte? Mitä Violet on

sanonut?

_Ramsden_. Violet on kovin itsepäinen. Hän ei tahdo lähteä Lontoosta.

En ymmärrä häntä.

_Neiti Ramsden_. Minäpä ymmärrän. Asia on päivän selvä, hyvä Roebuck.

Hän ei tahdo mennä, sillä hän ei tahdo erota tuosta miehestä, kuka

hän sitten lieneekään.

_Anna_. Niin, tietysti. Octavius, puhuitko sinä hänen kanssaan?

_Octavius_. Hän ei tahdo kertoa meille mitään. Eikä hän suostu

mihinkään ennenkuin hän on sopinut jonkun toisen kanssa. Tietysti sen

konnan kanssa, joka on hänet pettänyt.

_Tanner (Octaviukselle)_. Anna heidän siis sopia keskenään. Mies

tulee iloitsemaan saadessaan hänet lähetetyksi ulkomaille. Mikä siis

on niin vaikeata tässä asiassa?

_Neiti Ramsden (ottaen sanat Octaviuksen suusta)_. Vaikeatako? Se,

että kun minä tarjouduin häntä auttamaan, en tietysti tarjoutunut

hänen rikostoverikseen. Hänen täytyy joko pyhästi luvata, ettei hän

ikinä enää tapaa tuota miestä, taikka sitten täytyy hänen hankkia

itselleen uusia ystäviä. Jota pikemmin sitä parempi.

_Kamarineitsyt ilmestyy ovelle. Anna istuu nopeasti näyttäen niin

välinpitämättömältä kuin suinkin. Octavius tietämättään matkii häntä_.

_Kamarineitsyt_. Vaunut ovat ovella, neiti.

_Neiti Ramsden_. Mitkä vaunut?

_Kamarineitsyt_. Neiti Robinsonille.

_Neiti Ramsden_. Ooh! _(Tointuen)_. Hyvä on. _(Kamarineitsyt

poistuu)_. Hän on lähettänyt hakemaan vaunuja.

_Tanner_. Minä tahdoin jo puoli tuntia sitten lähettää hakemaan

vaunuja.

_Neiti Ramsden_. Olen iloinen että hän ymmärtää millaiseen asemaan

hän on itsensä asettanut.

_Ramsden_. En pidä siitä että hän lähtee pois tuolla lailla, Susanna.

Ei meidän pitäisi olla liian kiihkeitä.

_Octavius_. Kiitos, tuhat kiitosta siitä! Mutta neiti Ramsden on

vallan oikeassa, Violet ei voi viipyä kauemmin.

_Anna_. Etkö sinä Tavy voisi mennä hänen kanssaan?

_Octavius_. Hän ei huoli minusta kanssaan.

_Neiti Ramsden_. Tietysti ei. Hän menee suoraa päätä tuon miehen luo.

_Tanner_. Luonnollisena seurauksena siitä siveästä kohtelusta, joka

täällä on tullut hänen osakseen.

_Ramsden (hyvin huolissaan_). Kas niin Susanna! Siinä sen kuulet! Ja

siinä on jonkun verran totta. Toivoisin että periaatteesi sallisivat

sinun olla hiukan kärsivällinen tuota tyttö raukkaa kohtaan. Hän on

hyvin nuori, ja kaikella on aikansa.

_Neiti Ramsden_. Oo, kyllä hän saa tarpeeksi myötätuntoisuutta

miehiltä. Minua hämmästyttää sinun puheesi, Roebuck.

_Tanner_. Minua myöskin, erittäin iloisesti.

_Violet ilmestyy ovelle. Hän on niin katumaton ja itsetietoinen

nuori nainen kuin suinkin voi löytää kaikkein moitteettomimmin

käyttäytyneiden naisten seassa. Hänen pieni päänsä ja pienoinen,

päättävä suunsa, hänen puheensa ylpeä joustavuus ja hänen ryhtinsä

huolellisuus, hänen pukunsa moitteeton komeus, johon kuuluu hyvin

siro hattu sekä siinä kuollut lintu -- kaikki todistaa että siinä on

personallisuus, joka on yhtä vaarallinen kuin harvinaisen kaunis.

Hän ei ole sireeni niinkuin Anna. Ihailu tulee hänen osakseen ilman

mitään ponnistuksia hänen puoleltaan, ilman että hän siitä edes

valittaakaan. Annassa on paljon veitikkamaisuutta, Violetissa ei

yhtään, ja ehkei hänessä ole myöskään armoa. Ainoa mikä ehkä sitoo

häntä, on järki ja ylpeys, vaan ei sääli. Hänen ääntään voisi

luulla opettajattaren ääneksi, joka toruu pahasti käyttäytynyttä

tyttöluokkaa, kun hän täydellisesti itseään halliten ja hiukan

ylenkatseellisesti alkaa sanoa sanottavansa._

_Violet_. Tulin vain sanomaan neiti Ramsdenille että hän on löytävä

minulle antamansa syntymäpäivälahjan, filigrani-rannerenkaan,

taloudenhoitajan huoneessa.

_Tanner_. Tule sisään, Violet, ja puhele järkevästi meille.

_Violet_. Kiitos. Olen saanut vallan tarpeeksi perhekeskustelusta

tänään. Samoin äitisi, Anna. Hän läksi itkien kotiin. Mutta kaikissa

tapauksissa olen saanut selville minkä arvoiset muutamat niin sanotut

ystävät ovat. Hyvästi.

_Tanner_. Ei, odota hetkinen. Minun täytyy sanoa jotain, jota

pyydän sinua kuuntelemaan. _(Violet katsoo häneen ilman vähänkään

uteliaisuutta, mutta odottaa kumminkin, nähtävästi yhtä paljon

vetääkseen käteensä toisen hansikkaansa, kuin kuunnellakseen

Tanneria)_. Minä olen täydellisesti sinun puolellasi tässä asiassa.

Onnittelen sinua syvimmällä kunnioituksella, siksi että sinulla on

ollut niin paljon rohkeutta. Sinä olet vallan oikeassa ja perhe on

vallan väärässä.

_Hämmästystä. Anna ja neiti Ramsden nousevat ja kääntyvät Violetia

ja Tanneria kohti. Violet hämmästyneempänä kuin kukaan, unohtaa

hansikkaansa ja astuu keskelle huonetta nolona ja pahoillaan.

Octavius yksin ei liiku eikä kohota päätään: hän on häpeän masentama_.