kivääreillä. Sille, joka yrittää sitä tietä, on se viimeinen matka.
KOHONEN tekee tuskaa ja epätoivoa ilmaisevan liikkeen.
TIREHTÖÖRI STÅHLE
Kuulette nyt, että mitään pakenemisen mahdollisuuksia ei teillä eikä
rikostovereillanne ole; on siis parasta, että ilmoitatte missä he
piileksivät.
LUUTNANTTI FREY
Älkäämme välittäkö hänen rikostovereistansa tällä hetkellä, ne kyllä
saamme käsiimme ennemmin tai myöhemmin. Katsotaanhan nyt äijän omaa
syntiluetteloa, millainen se on.
PASTORI LOIMARANTA innokkaasti.
Pääroistoa Kalsketta lukuunottamatta on hän pahimpia kiihoittajia koko
tällä paikkakunnalla.
TIREHTÖÖRI STÅHLE
Se on totta! Tehtaan työläisten keskuudessa on hän lietsonut
tyytymättömyyttä, yllyttänyt lakkoon ja itse aina ollut etunenässä
rettelöimässä.
TILANOMISTAJA FALCK
Paikkakunnan kapinallisille on hän myöskin hankkinut aseita ja ollut
mukana ryöstöretkillä — päällikkönä. Minunkin luonani he kävivät.
LUUTNANTTI FREY pirullisesti.
Vai niin, vai olet sinä sitä lajia. Ulkomuotoosi ja ikääsi katsoen ei
sitä oikein uskoisi. —
Joukkoonsa kääntyen.
— Siis selvä ilman muuta? — Vai kuinka?
ÄÄNIÄ
— Niin, niin!
— Selvä on!
LUUTNANTTI FREY Kohoselle.
Riisu päällysvaatteesi!
KOHONEN tajuamatta, mitä on tekeillä, typertyneenä.
Mitävarten...riisua...minkätähden?
LUUTNANTTI FREY
Tee niinkuin käsken...nopeasti!
TEHTAAN INSINÖÖRI vähän arasti.
Älkäämme olko tarpeettoman ankaria. Hän on haavoittunutkin ja hän ei
suinkaan ollut pahimpia...ahkera ja säännöllinen työmieskin, vaikka
sosialismin myrkky oli päässyt viimeaikoina häntäkin jonkunverran
pilaamaan.
PASTORI LOIMARANTA
Luvallanne sanoen, herra insinööri, teidän Saalinne ei ole tässä
tapauksessa lainkaan paikallaan; se on sivusuuntaista ja sellaisenaan
turmiollista ja hyljättävää.
TEHTAAN INSINÖÖRI
Muistattehan kai, kuinka säädyllisesti hän meitä kohteli ollessamme
punaisten vankeina?
LUUTNANTTI FREY
Hän on jokatapauksessa kapinoitsija, ja jos tahdomme puhdistaa
tätä maata roistoista ja hylkiöistä, niin silloin on liiallinen
hempeämielisyys paheksuttavaa, jopa rikollistakin. — Kohoselle.
— Riisuudu ja nopeasti!
KOHONEN alkaa koneellisesti riisuutua, mutisten puoliääneen.
Hyvästi, toverit...hyvästi! — Lujalla ja varmalla äänellä.
— Vaikka te rakentaisitte kokonaisia vuoria murhattujen ruumiista ja
vuodattaisitte merellisen verta sen tien tukkeeksi, niin sittenkin se
kulkee eteenpäin. Se on vastustamaton...voittamaton...ja vielä kerran
se murskaa teidät, te kirotut...
LUUTNANTTI FREY vihan vimmassa iskee Kohosta nyrkillään.
Vaikene!... Eteenpäin...Mars!
Viittaa pari miestä mukaansa ja menevät vähän etäämmälle metsän
reunaan. Siellä luutnantti Frey komentaa miehensä pysähtymään ja
Kohosen jatkamaan jonkunverran matkaansa ja sitten hänetkin pysähtymään
ja kääntymään rintama-asentoon. Hetken seisovat he näin ryhmitettynä,
sitten järjestyvät sotilaat komennuksen mukaan ampuma-asentoon. —
Seurannassa hetkessä he laukaisevat. — Hentona vaipuu Kohosen ruumis
maahan, vavahdellen siinä hetken, mutta pian makaa hän jäykkänä ja
liikkumattomana. — Luutnantti Frey palaa miehineen etualalle.
ELSIE JA ELLI tulevat.
ELSIE vähän hermostuneesti.
Kuulimme täältä aivan äskettäin kaksi laukausta...mitä ne merkitsevät?
Mitä täällä on tapahtunut?
LUUTNANTTI FREY tehden kunniaa
Ei mitään tärkeätä...Maksoimme vain eräälle kapinoitsijalle ansaitun
palkkansa.
ELSIE
Mitä maksoitte...Mitä tarkoitatte?
ELLI huomaa ruumiit. Elsielle puolittain kuiskaten.
Katso, Elsie...ne ovat punaisia...niillä on punainen nauha lakissa.
Menee lähimmän ruumiin luo ja katsoo sitä uteliaana, mutta samalla
kauhua ja inhoa ilmaisevin elein.
— Uh, kuinka se on raa'an ja julman näköinen!
ELSIE kiiruhtaa Kohosen ruumiin luo; itsekseen.
Jumalani, hänhän on Kohonen! — Palaa etualalle kalpeana ja
kauhistuneena; osoittaen Kohosen ruumista.
— Ah, miksi hänet olette surmanneet? Hänhän oli rehellinen, kelpo
työmies...vanhimpia työläisiä isäni tehtaassa. Olen tuntenut hänet
siitä asti kuin muistan.
KAIKKI katsovat hämmästyneinä Elsietä.
TIREHTÖÖRI STÅHLE ankarasti.
Elsie, varoitan sinua...älä sekaannu näihin asioihin...Sinä et niitä
ymmärrä!
ELLI
Mutta ajattelehan, Elsie, millaisia roistoja punaiset olivat! He
valelivat tässä ympäristölläkin rakennuksia paloöljyllä ja sytyttivät
ne sitten palamaan. — Näin itse omin silmin.
PASTORI LOIMARANTA
Niin, ja monissa paikoin kuuluivat ne naulanneen kokonaisia perheitä
ristille. — Luotettavat henkilöt ovat kertoneet.
TILANOMISTAJA FALCK
Elintarpeita ne myöskin haaskasivat suunnattomat määrät. He rakensivat
niistä, kokonaisia rovioita, valelivat ne paloöljyllä ja sytyttivät
sitten palamaan.
ÄÄNIÄ
— Ah, millaisia konnia!
— Kirotut roistot!
PASTORI LOIMARANTA
Ja nämä tällaiset kuuluvat nyt kun ovat joutuneet vangeiksi valittavan,
että heitä muka kiusataan nälässä. Odottakoot vielä muutaman kuukauden,
niin sitten ehkä tulevat tietämään, mitä on nälkä.
LUUTNANTTI FREY
Heille olisi syötettävä polttamiensa elintarpeiden tuhka eikä mitään
muuta.
PASTORI LOIMARANTA
Kuularuiskujen ja konekiväärien eteen ne pitäisi asettaa koko roska ja
tehdä puhdasta jälkeä. He tahraavat ilmankin hengitykseltänsä.
LUUTNANTTI FREY
Myöntänette siis, neiti Ståhle, että punaisten kaltaisille roistoille
tuollainen kohtalo on täysin oikeudenmukainen. — Osoittaa ruumiita.
ELSIE osoittaen Kohosen ruumista.
Hän ei ollut roisto...
ELLI
Mutta, Elsie, olihan hän myöskin kapinallinen ja vielä jonkinlaisena
päällikkönäkin!
ELSIE Sittenkään hän ei ollut roisto. Minä tunsin hänet...
TIREHTÖÖRI STÅHLE kylmästi, masentavasti.
Elsie, sinun puheesi osoittaa hämmästyttävää lyhytnäköisyyttä
ja arvostelukyvyttömyyttä. — Luulisi melkein jonkun heidän
hengenheimolaisensa puhuvan, eikä suinkaan Erik Ståhlen tyttären. Minä
varoitin sinua jo äsken, kerran ennemmin olen sinua jo varoittanut.
Nyt varoitan sinua kolmannen kerran ja se on myöskin viimeinen
varoitukseni. Kehoitan sinua välttämään neljättä varoitustani — — sen
seuraukset saattavat olla sinulle itsellesi ikävämpiä kuin luuletkaan.
ELSIE Ellille.
Tule, Elli! Mennään! — Lähtee.
ELLI seuraa Elsielä, vaikka vastahakoisesti. — Äänettömyys.
AARNE KALSKE tulee metsästä oikealta parin sotilaan saattamana. Hän on
kalpea, puku epäjärjestyksessä ja tukka liimautunut hikiselle otsalle.
Väistymätön tahdonvoima ja päättäväisyys, tuska, viha ja epätoivo
kuvastavat hänen kasvoillaan.
Tulin vapaaehtoisesti pelastaakseni morsiameni...Sotilaat tässä voivat
sen todistaa...
LUUTNANTTI FREY
Kuka te olette...? Mitä tarkoitatte?
PASTORI LOIMARANTA kuiskaten innokkaasti luutnantti Frey'lie.
Siinä hän nyt on...Kalske...punaisten päällikkö.. itse pääroisto.
LUUTNANTIT FREY tekee nopeasti ja salaa merkin sotilaille, jotka
huomaamattomalla liikkeellä ympäröivät Kalskeen.
AARNE KALSKE joka ei kiinnitä huomiota sotilaiden liikkeeseen, melkein
nöyrästi.
Missä hän on...se nuori tyttö, jonka vangitsitte isänsä keralla tuolla
metsässä...?
Huomaa Kohosen ruumiin kauempana näyttämön taka-alalla, ja ponnahtaa
nopealla hypyllä sotilaiden keskeltä ja juoksee ruumiin luo. —
Tukahtuneesti, käheällä äänellä.
— Ah, jumalani...Kohonen...! Hyökkää rajusti etualalle silmissä
pelottava hehku, suunniltaan tuskasta.
— Missä hän on...se nuori tyttö...Mitä olette tehneet hänelle?
ANNA joka on kuullut Kalskeen äänen, syöksähtää konttorin
ovesta verannalle, ojentaen epätoivoisella, muita samalla
riemullisella liikkeellä kätensä Kalsketta kohti.
AARNE KALSKE unohtaen kaiken muun, kuohuvalla riemulla.
Anna! —
Muutamalla askeleella juoksee hän ylös verannalle sulkien Annan rajusti
syliinsä.
LUUTNANTTI FREY raivosta kuohuen sotilaille.
Te nahjukset, puuhevoset...Ottakaa kiinni hänet heti...ja tyttö viekää
takaisin sisälle.
AARNE KALSKE
Miksi sellainen kiire, hyvä herra, Näettehän etten pääse pakenemaan,
enkä sitä yritäkään. Minä tiedän, että elämäni viimeiset minuutit ovat
kulumassa, elämäni tuulilasin hiekka on juossut loppuun...Mutta nyt ei
ole siitä kysymys. En pelkää kuolemaa. Minä melkein toivon sitä nyt,
sillä kuolema...se on unohdus...lepo...ikuinen rauha...Mutta tämä nuori
tyttö...Säästäkää hän...Sitä vain teiltä pyydän...
ANNA
Ei, ei, jos he eivät sinua säästä, en tahdo jäädä minäkään elämään.
olkaamme sitten yhdessä!
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Viivyttelette? Ettekö kuulleet käskyäni? Sotilaat aikovat hyökätä.
AARNE KALSKE
Seis! Malttakaahan hetkinen! Minä yksin olen syyllinen. Antakaa tämän
tytön mennä. Hän on vielä niin nuori...vasta elämän alussa...ja mitä
hyötyä teille on hänen surmaamisestansa? Isänsä makaa tuolla ja vanha
äitinsä, pieni sisarensa ja veljensä tarvitsevat hänen apuansa. Antakaa
hänen mennä ja minulle saatte silloin tehdä mitä ikinä haluatte?
LUUTNANTTI FREY Kalskeelle.
Te tulkaa alas sieltä!
ANNA tarttuen rajun tuskan vallassa Kalskeeseen.
Ei...ei...Elä mene, en päästä sinua. Kuolkaamme yhdessä! — Ojentaen
rukoilevasti käsiänsä: liikuttavasi! ja tullen alas verannalla.
Jos ette häntä säästä, surmatkaa silloin minutkin...surmatkaa
minutkin...Ah, kuulkaa minua hyvät herrat, jos te olette ihmisiä ja
jos rinnassanne on vielä jotakin inhimillistä tunnetta jäljellä!
Sallikaa meidän elää, poistua täältä, ja me vannomme, ettemme ikinä
tule vähimmälläkään tavalla teitä häiritsemään. Sillä katsokaahan, me
rakastamme toisiamme, jos te tietäisitte kuinka me rakastamme...Emme
ole tehneet mitään yksityisiä rikoksia, olemme vain puolustaneet
ihmisoikeuksiamme. Rikollisella tavalla ehkä, mutta meidän asemassamme
olisitte te tehneet aivan samoin, hyvät herrat! Isäni te ammuitte, eikö
se jo riitä? Oi, olkaa inhimillisiä, ja sallikaa meidän mennä!
AARNE KALSKE
Ah, lopeta...Ei se hyödytä mitään. Ennemmin voisit saada nuo kivetkin
heltymään.
LUUTNANTTI FREY puoliääneen.
Kautta jumalien, eipä paljoa puutu, etten toivo tällä hetkellä olevani
tuon punaroiston tilalla, niin järjetön kuin sellainen toivomus itse
asiassa onkin. — Annalle, osoittaen Kalsketta.
— Häneen nähden on pyyntönne aivan mahdoton, meillä on ankarat ohjeet
siinä suhteessa...mutta mitä Teihin itseenne tulee...niin siitä voimme
puhua myöhemmin...riippuu kokonaan Teistä itsestänne —
AARNE KALSKE kiihtyvällä raivolla.
Vaiti, roisto...!
LUUTNANTTI FREY kiinnittämättä huomiota Kalskeen huudahdukseen,
edelleen Annalle... toivoakseni sovimme ehdoista...ne eivät ole
lainkaan ankarat...Nuoruudelle ja kauneudelle annetaan paljon anteeksi.
— Kalskeelle leikillisien ivallisesti.
— Älkää siis murehtiko! Tyttönne jää hyviin käsiin.
AARNE KALSKE suunniltaan raivosta.
Ah...katala...— Hypähtää notkealla hypyllä alas verannalta katse
tähdättynä luutnantti Frey’hin uhkaavana ja läpitunkevan terävänä.
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Ottakaa kiinni hänet!
AARNE KALSKE vetää taskustaan revolverin, jonka lipasimen hän vetää
vireeseen.
LUUTNANTTI FREY vetää myöskin revolverinsa, mutta ei rohkene käydä
avoimeen taisteluun, vaan yrittää pysyä sotilaiden takana. Sotilaille.
Ampukaa hänet...nopeasti...
AARNE KALSKE asettuu suojelevaan puolustusasentoon Annan rinnalle,
revolveri toisessa kädessä ja toisella tukien Annaa, joka tuskasta
miltei tajuttomana nojaa Kalskeeseen. — Sotilaat kohottavat
vastahakoisesti kivääreittänsä.
PUOLIÄÄNEKKÄITÄ HUUDAHDUKSIA
Tuollainen se ois oikea suomalainen, olipa hän sitten punainen tai
valkoinen!
TIREHTÖÖRI STÅHLE Kalskeelle.
Vaikkakin kunnioitamme teidän pelottomuuttanne, niin kohtaloanne se ei
millään tavoin tule muuttamaan. — Sotilaille. — Täyttäkää tehtävänne!
AARNE KALSKE omituisesti naurahtaen.
Ei tietystikään, sellainen ajatuskin olisi jo mahdoton
LUUTNANTTI FREY jälleen tointuneena Kalskeelle.
Päästäkää tyttö irti ja lukekaa viimeinen rukouksenne! —
AARNE KALSKE levollisesti.
Olen valmis ilman mitään viimeisiä rukouksia. Kuulkaa kuitenkin
viimeiset sanani. Minä näen uuden ajan kultaisen salon kaukaisen
kajastuksen. Ja se aika tulee pyyhkäisemään pois kaiken sen, mihin te,
hyvät herrat, nyt vääjäämättömästi uskotte. — Pysäyttäkää sen tulo, jos
voitte!
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Ampuma-asento!
AARNE KALSKE
Täyttäkää siis lahtarivelvollisuutenne! — Annalle.
— Hyvästi, Anna, Hyvästi! —
Tirehtööri Ståhlen, Loimarannan ja muutamien muiden revolverin kuulien
lävistämänä vaipuu Kalske kuolettavasti haavoittuneena maahan. — Pitkä
äänettömyys.
TEHTAAN INSINÖÖRI kunnioittavasti osoittaen Kalskeen ruumista.
Hän tuossa oli tosin kapinallinen ja lailliselle
yhteiskuntajärjestykselle vaarallinen henkilö, mutta sittenkin surettaa
minua hänen kohtalonsa, sillä hänen kaltaisissaan kadottaa koko kansa
parhainta ja jalointa omasta itsestään... ikäänkuin pisaran sydän
vertansa...
PASTORI LOIMARANTA
Sanottupa mitä tahansa, herra insinööri, niin sitä ette voine
kuitenkaan kieltää, että hän, jos kukaan, oli ansainnut palkkansa.
ANNA joka edellisen repliikin aikana on seisonut ikäänkuin
kivettyneenä, mielipuolinen ilme kasvoilla, puristaa hirvittävän
tuskan ja kauhun vallassa ohimoitansa. Näin seisoo hän hetken, sitten
heittäytyy hän Kalskeen ruumiin viereen ja alkaa silitellä sen kasvoja,
kuiskien vienolla hellällä äänellä.
Herää rakas...herää...herää...Sinunhan tulee kylmäkin siinä, kätesikin
ovat aivan jääkylmät...Kääntyen poispäin ruumiista: vaikeroivasti.
— Ah, hyvä jumala, hän ei kuule minua...ei kuule minua...
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Viekää tyttö pois! — Sotilaat yrittävät temmata Annan erilleen
Ruumiista, mutta hän on tarttunut lujalla, suonenvedontapaisella
otteella ruumiin vaatteisiin.
ANNA yhä ruumiille.
Etkö sinä tunne minua? Minähän se olen, sinun oma tyttösi, joka huudan
sinua...Herää jo, ja lähdetään pois tästä kamalasta paikasta...Oh,
kuinka sinä olet veressä...Maltahan, minä pesen veren pois kasvoistasi.
Sitten lähdemme! Tai minäkin jään tähän...tähän vierellesi...Sotilaat
yrittävät temmata Annan pois. — Katsos noita kauheita verikätisiä
miehiä, jotka yrittävät eroittaa meidät, mutta ethän sinä luovuta
minua niille, ethän...Pidä lujasti kiinni, etteivät ne saa minua. Minä
en tahdo mennä heidän mukanaan, en...en...tahdon jäädä tähän...sinun
vierellesi.
LUUTNANTTI FREY sytyttäen hermostuneesti sikaarin.
Viekää hän nyt jo vihdoinkin!
ANNA syöksähtää nopeasti luutnantti Freyn luo ja tarttuu häneen
lujalla, kiinteällä otteella. Hartaasti ja liikuttavasti.
Hyvä herra, ampukaa minutkin! Olkaa armollinen ja ampukaa minutkin!
Me menemme yhdessä...hän ja minä...Jos ette minua pian ammu, jättää
hän minut. — Ponnahtaa yhtäkkiä erilleen luutnantti Freystä kuin
teräspontimen viskaamana, — Ah, katsokaahan käsiäni! Kuinka ne ovat
veriset...ne ovat aivan punaiset verestä...Sitä valuu maahan asti...Nyt
siitä on muodostunut kokonainen virta, ja itse te olette ylt'yleensä
veren tahraama!
LUUTNANTTI FREY vie tahdottomalla hermostuneella liikkeellä kätensä
takin taskuihin.
ANNA kääntyen ympärillä oleviin.
Teidänkin kätenne ovat veressä, toisten enemmän, toisten vähemmän;
mutta kaikki te olette veren tahraamia! — Osoittaa luutnantti Freytä,
pastori Loimarantaa, tilanomistaja Falck'ia ja tirehtööri Ståhlea.
— He ovat kuitenkin verisimmät teistä kaikista. He aivan kahlaavat
lämpimässä veressä...pian he uppoavat siihen. — Kaikki katsovat Annaa
kalpeina ja kauhistuneina.
LUUTNANTTI FREY yrittää saada äänensä varmaksi ja käskeväksi, vaikka
siinä värähteleekin vastustamaton kauhu; sotilaille.
Korjatkaa tyttö pois joko elävänä tai kuolleena! Meillä on muutakin
työtä kuin katsella hullun naisen esittämää komediaa.
ANNA on jälleen mennyt Kalskeen ruumiin luo. Hän hyväilee ja silittelee
sen kasvoja, kuiskien hellästi ja hiljaisella äänellä sen korvaan
katkonaisia lauseita. — Sotilaiden tarttuessa häneen seuraa hän
vastustelematta ikäänkuin unessa. Sotilaat vievät hänet pois tehtaalle
päin. — Pitkä painostava äänettömyys.
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Kahden tunnin kuluttua jatkamme jälleen matkaamme, saatte siksi aikaa
mennä lepäämään. — Meille tulee vielä kuumat paikat tänä päivänä tuolla
järven takana. —
Sotilaat menevät tehtaalle päin. — Äänettömyys.
LUUTNANTTI FREY tarkastelee omituisen hermostuneesti ja alinomaa
käsiään.
Kirotun ilkeän tunnelman nuo punikkiroistot saivatkin syntymään, —
Mutta mitäpä tuosta! Meidän oli meneteltävä niinkuin menettelimme. Ja
ellemme olisi onnistuneet pääsemään voittajiksi, niin makaisimme nyt
tuossa heidän tilallansa.
PASTORI LOIMARANTA
Kiittäkäämme taivaallista isäämme, joka on johtanut tämänkin asian
onnelliseen päätökseen.
Hankkiutuvat lähtemään vasemmalle rakennuksen taitse. — Menevät.
LUUTNANTTI FREY joka menee viimeisenä, tarkastelee yhä käsiään. Hän
pysähtyy ja ottaa taskustaan nenäliinan alkaen sillä hangata käsiään;
puoliääneen.
Tuossakin on sitä...ja tuossa...ja tuossa...Mitä ihmettä, koko kädethän
ovat aivan veriset...— Hankaa rajusti nenäliinalla käsiään. — Pistää
nenäliinan taskuunsa avuttomasti ja epätoivoisesti huokaisten. —
Turhaa vaivaa! Eivät ne lähde! Tuon järven kaikki vesi ei voisi niitä
puhtaaksi pestä...— Äkkiä ilostuen. — A-haa, jopa tiedän...minä
koetan uudella ranskalaisella saippuallani, jota saksalaiset upseerit
minulle antoivat. Se varmaankin auttaa. — Äkkiä pysähtyen alkaa
tuijottaa kalpeana ja liikkumattomana ruumiisiin. — I-Iaa! Näenkö
oikein...? Tuo liikahti...ja myöskin tuo...nyt ne katsovat minua
elottomilla lasittuneilla silmillään...Mitä tämä on...Olenko menettänyt
järkeni...onko itse helvetti lähettänyt joukkonsa minua vastaan...?
— Naurahtaa äkkiä vapautuneesti. — Joutavia! Kuolleet eivät liiku.
Ja jos ne katsovatkin, eivät ne kuitenkaan näe mitään...— Alkaa
jälleen tarkastella käsiään. — Nuo pilkut...ne eivät vain lähde.
— Ottaa, taskustaan nenäliinan alkaen hangata käsiään. — Ne yhä
suurenevat...suurenevat...vettä...pitäisi olla vettä...tuokaa vettä...—
Melkein kirkuen. — Tuokaa vettä...vettä...että saan nuo kirotut tahrat
lähtemään...
TIREHTÖÖRI STÅHLE JA PASTORI LOIMARANTA tulevat juosten näyttämölle. —
Yhtaikaa.
Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut, herra luutnantti?
LUUTNANTTI FREY hankaa yhä käsiään.
Nuo kirotut tahrat...ne eivät lähde...Ne yhä suurenevat...— Näyttää
käsiään. — Katsokaahan!
PASTORI LOIMARANTA
Mutta, herra luutnantti, kätennehän ovat aivan puhtaat.
TIREHTÖÖRI STÅHLE
Eihän niissä ole mitään tahroja.
LUUTNANTTI FREY
Te vain sanotte niin, mutta näenhän minä itse...ovathan käteni kokonaan
veritahrojen täyttämät.
TIREHTÖÖRI STÅHLE JA PASTORI LOIMARANTA katsovat arasti luutnantti
Freytä.
PASTORI LOIMARANTA.
Me vakuutamme, herra luutnantti...käsissänne ei ole pienintäkään
tahraa, vielä vähemmän verta.
TIREHTÖÖRI STÅHLE
Teidän hermonne ovat ylenmäärin kiihoittuneet liiallisesta
ponnistelusta ja valvomisesta. Teidän pitää saada lepoa. Tulkaa, herra
luutnantti.
LUUTNANTTI FREY mutisten puoliääneen.
Kunhan vain saisin tuon veren käsistäni lähtemään...
TIREHTÖÖRI STÅHLE
Kyllä ne lähtevät. Tulkaahan nyt vain meidän kanssamme.
— Lähtevät taluttaen luutnantti Freytä. — Aurinko nousee. — Kohosen
vaimo ja Sylvi tulevat hitaasti ja varovasti oikealta metsästä.
Kumartuessaan tarkastamaan ruumiita huomaa Sylvi isänsä ruumiin.
SYLVI heittäytyen sen viereen; sydäntävihlovan tuskallisesti.
Isä...isä...
KOHOSEN VAIMO laskeutuu ruumiin viereen toiselle puolelle rukoilevaan
asentoon. Hän ei puhu mitään, mutta koko hänen olennostaan ja
kasvoistaan kuvastuu ääretön tuska.
ELSIE tulee hetken kuluttua vasemmalta, rakennuksen takaa. Huomattuaan
Kohosen vaimon ja Sylvin väistyy hän arasti ja kunnioittavasti, joutuen
siten äkkiarvaamatta aivan Kalskeen ruumiin viereen. Kuolemankalpeana
ja kauhistuneena katsoo hän ruumista kauan ja kiinteästi...Sitten
horjahtaa hän läheistä puunrunkoa vasten ja hänen ahdistetusta
rinnastansa tunkeutuu sanomattoman tuskallinen, tukahtuneen hätähuudon
kaltainen valitus.
Oh, jumalani, jumalani...
— Heittäytyy ruumiin päälle syleillen ja suudellen sitä tulisesti,
intohimoisesti...
ESIRIPPU.