Juur' ajan siivet saman lyönnin löi,
kun Hyperion alas heittihen
ja liukui syliin humisevan yön,
ja jolloin Theian kanssa Saturnus
tuon surun paikan saavutti, miss' soi
Cybelen valitus, ja titaanit
miss' istui murheissansa. Rotkon tuon
ei pohjass' ollut valon hiukkaakaan,
jok' kyynelissä kimaltanut ois.
He oman voihkinansa tuta voi,
vaan kuulla ei: näät, läpi kallioin
siell' äärettömät kosket kuohuili
ja virrat räiskyväiset, joissa ui
ja vyöryi ainejoukot valtavat.
Siell' liittyi vuoret vuoriin huimaaviin,
ja niinkuin unest' äsken heränneet
ne seisoi, jättiotsat vastakkain,
niin kattain kärsimysten majan tuon
kuin kammottavin, jylhin aatoksin.
Siell' istui kivenmöhkäleillä nyt
ja särmikkäillä kallioilla nuo,
joill' ollut oli valtaistuin myös.
Kaikk' eivät olleet koolla: tuskissaan
mik' oli kahlehdittu, mikä taas
miel' levotonna kulki murheineen.
Ja Coeus, Gyges, Typhon, Dolor myös
ja Briaraeus ja Porphyrion
ja monet, jäntevimmät hyökkäämään,
ol' ahdettuina soppiin, joissa voi
vain vaivoin hengittää. Siell' istuivat
he, hiljaa kiristellen hampaitaan.
Noiss' onkaloissa tumman vankilan
kuin malmisuonet kuulti jäsenet,
kun koukistui ne tuskan kourissa.
Viel' eli sentään suuret sydämmet:
ne kivun pusertaissa verkkaan löi
ja syöksyttivät läpi suonien
kuin metallisen virran, hehkuvan
ja valtimoita paisuttavan vuon.
Pois oli Mnemosyne harhaillut,
pois Foibos kuunsa luota loitonnut,
ja monet nautti muutkin vapauttaan --
pian kolkon suojans' etsiäkseen taas.
Siell' elämäst' ei nähty enempää
kuin laihat, hajalliset varjot vain.
Kuin kivet raunioissa aution
ja hävitetyn maan, kun marraskuu
tuo illansuussa kolkon satehen,
kun tuuli vonkuu, taivas musta on
ja saapuu yö -- niin oli nähdä nuo.
Kaikk' oli onkaloissaan; toisilleen
ei suoneet sanaa, silmäystä ei,
ei epätoivon liikahdustakaan.
Heist' yksi oli Creus, rautainen
ja raskas valtikkansa vierellään.
Ett' oli raivonnut hän, ennenkuin
noin sortui näännyttävään syvyyteen,
sen tiesi murskaks lyöty kallio.
Iapetoksen kouraan tarttunut
ol' etovainen käärmeen kaistale,
jonk' kieli kidast' ulos pistihen
ja ruumis roikkui niljakas; nyt ei
sen voinut myrkkyhammas tavoittaa
viel' äsken voitokasta jumalaa.
Maass' aivan maaten, leuka ylöspäin,
kuin kivun kouriss' oli Cottus: noin
pääkalloaan hän yhä jauhenti
tuoss' ankarasti kovaan kivehen,
suu auki, silmät vallan ammollaan.
Tuoll' Aasia, jok' kivut tuimemmat
toi Tellus-äidilleen, vaikk' olikin
hän nainen vain, kuin pojist' yksikään.
Nyt tummat kasvons' aatost' enemmän
kuin kärsimystä kuvasti, kun juur'
hän ennusteli suurta mainettaan,
kun mielikuvitukseens' avaraan
jo hohti templit, huojui palmupuut
ja loiskui Ganges-virran tummat veet.
Kuin toivo nojaa ankkuriinsa, niin
hän nojas -- vaikka toivon vertainen
ei kauneudessa -- käyrään hampaaseen,
jok' oli elefanttins' suurimman
suust' irroitettu. Yläpuolellaan,
pääll' alenevan vuoren harjanteen
ol' Enceladus tumma pitkällään,
pait että kyynärvarsiin nojaten
pääns' oli kohotettu. Ennemmin
kuin kesy härkä, jonka lempeää
ei laitumella rauhaa häiritty,
nyt lailla väijyväisen tiikerin
ja jalopeuran raskain aatoksin
hän makas miettien ja punniten.
Juur' ajatuksissansa heitteli
hän vuoria, kuin viel' ois taistellut
sen suuren sodan keskellä, jost' ei
niin vammatonna yhtään jumalaa
pois päässyt nuorempaa, ett' itseään
ois näyttäneet he: pedon nahkoihin
ja linnun sulkiin kaikki kätkeytyi.
Siell' oli Atlaskin, ja Phoreus myös,
tuo Gorgoin valtias; viel' eteenpäin
ol' Oceanus kanssa Thetyksen,
joll' itkeväinen lepäs helmassaan
Clymene, sotkettuine hiuksineen, --
ja monet muut, joit' enää nimittää
ei tarvis. Milloin kohti ilmoja
on Runottaren siivet suunnatut,
ken pidättäis sen lennostaan? -- Nyt on
sen aika jälleen Saturnuksen luo
ja Theian, jotka vaivoin kulkeneet
ol' ylen liukkaan, liejun-raskaan tien,
juur' rotkot kammottavat jättäen.
Päät suuret kohosivat rinnakkain
nyt yli vuoren synkän jyrkänteen,
ja hahmot suurenivat, kunnekka
jo jalkans' ulettuivat korkeuteen
ja siellä seisahtuivat. Vapisten
nyt Theia kätens' ylös levitti
jo ojentain ne itkun paikkaan päin
hän katsoi Saturnusta kasvoihin.
Niis' oli tuska julman taistelun,
jok' ylijumalata järkytti,
kun soti surun voimaa vastaan hän
ja vihan, pelvon, tunnon vaivojen
ja ahdistusten, raivon, toivon myös,
mut epätoivon kaikist' enimmän.
Näin vaivain saartamana ponnisti
hän turhaan vastahan: näät, kohtalo
oli ehtinyt jo päähän jumalan
sen maisen myrkky-öljyn vuodattaa,
jok' ottaa jumal-voitelunkin pois.
Niin säikähtynyt Theia vaieten
siit' eelleen antoi hänen astua
pois, joukkoon sukukunnan sortuneen.
Maan kuolevaisten sydän murheinen,
jos milloin surun paikkaa lähestyy,
miss' iloton on mieli toistenkin,
miss' samat kohlut syöminen rauhan vei,
siit' yhä kiihtyy, yltyy vaivoissaan.
Niin Saturnus, kun astui joukkohon
noin murheellisten, tunsi voimansa
jo pettävän, ja vaipunut hän ois,
vaan silloin silmät Enceladuksen
hän kohtas alamaisen ylhäiset,
jost' innostuin hän äkin karjahti:
"Hoi, nähkää jumalanne, titaanit!"
jonk' kuultuansa toiset voihkivat
ja toiset kavahtivat seisaalleen,
myös jotkut karjahtivat; muutamat
taas itkivät ja vaikeroivat, tai
päin kumartuivat kohden jumalaa.
Ops, huntuansa mustaa kohottain,
soi nähdä kasvons' ylen kalpeat
ja riutuneet, ja silmäns' aaveiset,
joit' ohukaiset ripset ympäröi.
Kuin männyt kalliolla kohahtaa,
kun talven äänen kuulevat ne, niin
myös liikehtivät kuolemattomat,
kun jumalaiset merkit näytetään,
kun sormi nousee, antain aavistaa
kaikk' ylväät, sanattomat aatokset,
joill' ahdettu on jumalainen suu:
sen jylinän, sen soinnun, loistonkin.
Vaan loppunut kun tohu mäntyin on,
jotk' kalliolla seisten suhisee,
niin muut' ei kuullakaan. Mut täälläpä,
kun lakkas sortuneiden liikutus,
siit' yltyi Saturnuksen ääni, kuin
ois noussut myrsky, joka puuskahtaa
vast' uudestaan, kun luonnon äänet muut
juur' äsken lakkas, jälkeen jättäen
vain hopeaiset ilman aaltoset.
Näin kuului ääni: "Omasta en voi
ma löytää rinnastain, jok' itsensä
on suurin tutkija ja tuomari,
syyt' yhtään kurjaan tilaanne. Sit' en
voi liioin ensimmäisten päivien
ma tarinoista nähdä, joita luin
tuost' ihmeisestä enne-kirjasta,
jonk' Uranuksen sormet kirkkahat
toi pimeyden yöstä valkeuteen,
kun alku-aaltoin liejussa se ui;
tuon kirjan itse ijät' tiedätte
mun lujall' astuimellan' säilyneen, --
voi, kuinka löyhä kuitenkin! Sielt' en
saa vastausta, ennusmerkeist' en,
en tunnustähdist' ilman, veden, maan,
en minkään elementin. Sota ei
sit ilmaise, ei rauha, taistelu
yks yhtä vastaan, kolminkamppaus
tai neljin, puolesta tai vastakkain;
ei tulen, ilman taisto räiskyvä,
kun taivaan kuurot alas tulvailee,
maan pintaan kumpaisenkin painaltain,
siell' iskein vielä rikkiin kiehuvaan,
niin monin kerroin mailmaa myllertäin.
Noist' otteluista syytä löydä en,
joist' oudot viisaudet mä tutkailen,
miks moinen kohtalonne on. En saa
ma selvitystä, kuinka etsinkin,
kuin tutkinenkin luonnon rantoineen
ja äärineen: miks, ilmi jumalat,
te, luoduist' ensimmäiset, huokaatte
näin nöyrtyneinä alle voimien,
jotk' itse rinnallanne kuitenkin
on vailla hirmuisuutta. Mutta nyt
te ootte täällä, potkittuina pois
ja runneltuina, murskattuina noin
tääll' ootte te! Kuink' on, oi titaanit?
Jos sanon: 'Nouskaa jo!' -- vain voihkinaa.
Jos sanon: 'Nöyrtykää!' -- vain voihkinaa.
Ma mitä voin? Oi taivas avara!
Voi näkymätön, armas isäni!
Ma mitä voin? Se mulle sanokaa,
te veljet, jumalat: kuin taistella,
ja minne vihan voimat johdattaa!
Oi, neuvot antakaa, joit' isoaa
jo Saturnuksen korvat kuullakseen.
Sun, Oceanus, joka aprikoit
kaikk' ympärinsä, hämmästyen nään
jo kasvoillas tuon tyynen lujuuden,
jonk' antaa harkinta. Meit' auta nyt!"
Näin Saturnus. Nyt meren jumala,
tuo sofisti ja viisas -- viisautens'
ei lehtokujist' ollut Ateenan,
vaan syvyydestä vetten miettiväin --,
nous, suuret silmäluomet kohottain,
ja virkkoi kielin kankein, niinkuin ois
hän tuulilt', aalloilt' äänens' oppinut
ja sanat vasta keksinyt kuin laps:
"Voi teitä, joita vihan tuli syö,
joit' intohimo kalvaa kuumeinen
ja kuolon tuska polttaa! Kuunnelkaa
nyt tarkkaavasti, korvin hillityin
mua, jonk' ei ääni myrskyn lailla soi.
Ken tahtoo, kuunnelkoon hän harkiten,
kun osoitan, kuink' itsens' alentain
voi tyynnä nöyrtyä, ja täytyykin.
Se tieto lohduttaa ja nostaa myös,
jos lohdutust' on saada tahtonne. --
Me kukistumme jälkeen luonnon lain;
meit' eivät kaada voimat ukkosen
tai Jupiterin. Suuri Saturnus!
Kaikk' olet mailmat hyvin harkinnut;
vaan siksipä, ett' oot sä Kuningas,
ja ylivalta silmäs sumentaa,
sä ohi vaelsit sen valon tien,
jot' itse kuljin iki-totuuteen.
Tää huomaa: voimist' ensimmäinen et
sä ollut, et oo myöskään viimeinen;
siis et voi olla alku, loppukaan.
Ens' alun antoi kaaos. Pimeys
loi valon, siten ensi hedelmät
tuost' ydin-kuohunnasta paisuttain,
jok' ihmeellisin voimin itseään
vaan kypsytteli. Valo, siittyään,
loi uuden valon, siten synnyttäin
sen, miksi syntynyt ol' itse jo;
ja missä aineet suunnattomat ui,
siell' eloon kaikki kosketuksellaan
ne herättivät heti. Silloinpa
juur' ilmestyivät maa ja taivaatkin,
joist' itse sikisimme elämään:
sa ensin, esikoinen, sitten me,
tää jättiläisten heimo. Kaikille
soi taivas valtakunnat hallita
niin ihanat kuin uudetkin. Ja nyt
tuo kuulkaa totuus tuskainen, jos on
se tuskaks teille, mielettömät te!
Näät, kantaa alastomin totuuskin,
kaikk' oikut sattumuksen kohdata,
ja kestää tyynin mielin -- siinäpä
juur' riippumattomuus on verraton.
Siis huomatkaatte! Taivas ynnä maa
on kauniimp', ihanampi paljonkin
kuin kaaos, sumu, synkät pimeydet,
jotk' ylimmäisnä kerran olivat.
Ja tuolla puolen taivahan ja maan
taas toiset avaruuden kappaleet
on yhtenäisemmät ja kauniimmat
ja vapaammat; ja viitat tuhannet
siell' löytyy elon vielä puhtaamman.
Niin seuraa kintereillä meitäkin
uus voima, täydellisemp' entistään
ja kauneudessa jalompi, jok' on
meit' etevämmäks luotu, samaten
kuin itse pimeyden me voitimme.
Sen enemp' emme sorru itsekään
kuin voitostamme kaaos muodoton.
Maan mullan tiesittekö milloinkaan
viel' ylpeätä metsää kironneen,
jonk' oli povellansa ruokkinut
se uljaammaks kuin itse olla voi?
Tuot' ylemmyyttä lehtoin vihreäin
se kieltää taitaako? Tai voikohan
puu olla kyyhkyselle kateinen
siks että lentää siivin valkoisin
se minne mielii, yhä iloiten?
Me oomme metsän puiden kaltaiset,
jotk' kasvattivat sorjill' oksillaan,
ei kyyhkyläisiä, vaan kotkia,
ei sulin lumisin, vaan kultaisin
ain' yli taivaan kannen kaartamaan;
sen oikeuden ne kauneudelta sai,
jonk' yhä valta on. Se ikuinen
on laki: suurin kauneus jonk' on,
sen suurin valtakin. Niin, saman lain
on voimalla myös voitettavat nuo
ja murtuneiksi tehtävät, jotk' on
nyt meidät murtaneet. Te näittekö
jo uuden, nuoren merten jumalan,
mun voittajan? Ja hänen kasvonsa?
Ja näittekö, kuink' aaltoin vaahtoisain
hänt' yli kiidättivät vaunuillaan
nuo jalot orhit, siivin hohtavin,
jotk' itse loi hän? Äsken hänet näin,
kun kulki yli vetten hiljaisten
hän, kauneuden hehku silmissään.
Se voitti mun, ja kaiken valtani
ma hyvästelin mielin murheisin.
Niin tulin tänne, nähdäkseni kuink'
on teihin kohtalonne koskenut
tuo suruinen, ja kuinka parhaiten
ma voisin tuskassanne lohduttaa
teit' ylen ankaroissa. Puheeni
on totuus. Siinä olkoon lohtunne."
He vaikenivat; suuttumusko lie
vai hämmästys sen tehnyt ankara,
kun kertoi Oceanus hiljakseen,
mit' aatos syvin keksiä vain voi.
Ei kenkään hiljaisuutta katkaissut,
pait yhtä, jonka puoleen kenenkään
ei silmät sattuneet: ei vastannut
Clymene liioin; valittaen vain
hän huulin kalpein, katsein hiljaisin
ja arastavin lausui: "Isäni,
mun ääneni on halvin kaikista,
ma tiedän vain, ett' ilo mennyt on,
ja että murhe musta hiipinyt
on sydämmiimme, jonne pelkään myös
sen ainiaaksi jäävän. Pahaa en
ma tahtois ennustaa, jos taitaiskaan
näin heikot voimat vastaan seisoa
sit' apua, jot' oikein tuomiten
nyt tuotava ois suurten jumalain.
Vaan sallikaa mun surun' ilmaista
ja kertoa, mit' olen kuullut, mist'
on itkuni ja tieto, että poiss'
on kaikki toivo meiltä. Rannalla
ma seisoin vilpoisalla, tuntien
kuink' yli vetten tuulen henki toi
maalt' ihanalta tuoksun kaukaisen
kuin kukkasten ja puitten huojuvain.
Niin rauhaisan se ilon mulle soi!
Kuin kaihoa mun mieleni, niin täys
ol' lämpöä ja armautta se.
Mun sydämmeni valtaa liikutus
ja halu syytellä ja soimata
tät' yksinäistä kärsimystä, joss'
ei lopu koskaan virret murheiset.
Niin istuin rannalle, niin kumarruin
ja käteheni näkinkengän sain,
jonk' avoimehen kuoreen puhalsin.
Se soitti sävelen -- ah, kuinka voin
sit' enää säveleksi kutsua!
Näät, soittaissani tummaan kuorehen,
jonk' äänen heikon tuulenhenki vei,
ma kuulin tuolta, kussa varjokas
nous saaren merellisen rantama,
niin hurmaavaisen, suuren soittelon,
ett' ennen moist' ei kuulleet ikänään
mun korvani. Pois hekin hiekkahan
ma raakunkuoren; aalto täytti sen,
kuin täytti tajuntani tulvilleen
tuo sävel uusi, armas, autuas.
Sen soinnut helähtivät ilmoihin
niin kiehtovaiset, kirkkaat, ihanat,
kuin jokaisess' ois kuolo kukkinut.
Ne katkesivat jälleen yksittäin,
vaan kerrallansa sentään, ikäänkuin
ois helmet nauhastansa pudonneet
pois äkkiä. Uus lenti sävel taas,
ja jälleen uus. Kuin kyyhkyt orreltaan
ne lähtivät ei sulin hiljaisin,
vaan siivin, jotka liiti soitellen,
ja jotka, ympäri mua kiertäen,
mun ilon sairaaks sai ja kaihon myös.
Ja kaiho voitti; aioin sulkea
juur' ylen tuskantäydet korvani,
kun läpi kätten, jotka vapisi,
ma äänen kuulin vielä armaamman,
viel' ihanaisemman kuin soitto tuo,
ja yhä huus' se toistain: 'Apollo!'
ja taasen: 'Apollo! nuor' Apollo!'
ja: 'aamunkirkas, nuori Apollo!'
ja kaiku vastas kaukaa: 'Apollo!'
Oi isäni, oi veljet armaat, jos
mun ootte tuskani te tunteneet,
jos tuntenut sen oot, oi Saturnus, --
te ette julkeaksi syyttää voi
mun kieltän' ylen hemmoteltua,
kun tohti lausua se, minkä ties!"
Niin virtas äänensä kuin puronen,
jok' arkaellen rantaa kiertelee
ja pelkää merta kohdata; vaan nyt
sen kohtas jo, ja kovin kauhistui.
Suur' Enceladus, jonka suuttumus
ol' ylen kuohuttanut, katkas sen;
hän käsivarteens' yhä nojaten
ja ylös nousematta, halveksuin
näin lausui, sanat raskaat vierittäin
kuin meren aallot, jotka kallioon
lyö kuohahdellen: "Kumpaa kuunnella,
tuot' ääntä liian viisastako, vai
toist' ylen mieletöntä, jumalat?
Ei ukon-isku iskun jälkehen,
vaikk' kapinoivan Jupiterin ois
kaikk' aseet iskemässä; maailmat
ei mitkään, vaikk' ois hartioilleni
ne kasatut, mua katkeroittaa vois
niin syvästi kuin lapsen-lorut nuo
tän julman alennuksen keskellä.
Voi unelias joukko! Puhu jo!
Jo huuda, voihkaa, karju, raivoa!
Vai unhottuiko inhat iskut pois?
Teit' eikö lasten nyrkit kaataneet?
Sa unhoititko, aaltoin valtias,
kuin kuumennettiin valtakunnassas
sua? Mitä? Ensimmäiset sanani
jo kiehuttaako sappeanne? Voi
mun iloani! Viel' ei hukassa
oo valtanne. Voi iloa! Nyt nään
jo silmäin tuhansien loistavan
ma koston riemusta!" -- Näin lausuen
hän suunnattomin ruumiinensa nous
ja jatkoi seisten, taukoomatta, näin:
"Te ootte tulta nyt. Mua kuunnelkaa,
kun neuvon, kuinka liekit polttaa voi
ja vihamiehist' ilmat puhdistaa,
kuink' antaa tulen kielten kärventää
voi Jupiterin pilvet pöyhkeät
ja jäljettömiin sulattaa ne pois.
Voi, syöskää päällensä ne ilkityöt,
joit' on hän tehnyt! Oceanuksen
vaikk' oppia ma ylen halveksun,
mull' enemmästäkin on kärsimys
kuin että valtakunnat menneet on:
poiss' on nyt päivät unen tyvenet
ja rauhaiset, tuo aika viaton,
kun emme sodan töistä tietäneet
ja hävityksen, jolloin luoksemme
kaikk' ihanaiset taivaan olennot
tul' avosilmin, arvaillakseen taas,
mit' oli mielessämme kulloinkin.
Viel' emme silloin tienneet, minkävuoks
ja miten kirkas otsa kurttuun käy;
viel' eivät huulet muuta tunteneet
kuin sanat juhlalliset. Emmepä
myös tienneet silloin, mitä voitto on,
ja kuink' on oikku joko menettää
tai saavuttaa se. -- Muistakaatte myös,
viel' ettei Hyperion häväisty
oo, veljistämme kirkkain -- katsokaa!
Tuoss' saapuu hänen kirkkautensa jo!"
Kaikk' katsoi silmät Enceladukseen,
jonk' ankaroilla kuulti kasvoilla --
kun nimi "Hyperion" huuliltaan
viel' ehti tuskin yli jyrkänteen --
kuin kalvas hohto valon kaukaisen.
Hän katsoi jokaista, ja kaikkien
jo kasvoill' eli valon kuumotus;
vaan Saturnuksen otsall' enimmän
se loisti, alla hiusten valkeain
kuin meren vaahti, joka kuohuaa,
kun laiva laskee öiseen satamaan.
Niin oli hetken kalvas hiljaisuus,
vaan äkkiä loi valo kirkkahin,
kuin aamun nousu, loiston kultaisen
yl' unhoituksen luolain himmeäin
ja jyrkänteiden, synkkäin kuilujen
ja äänettömän iki-syvyyden,
ja rotkojen, joist' yhä kumpuili
nuo pimeyden virrat ärjyvät
ja kosket, kuohuvaiset iäti.
Nuo kaikki paikat, ennen pimeät
ja suunnattoman varjon kattamat,
nyt paljastivat kammottavan näyn.
Se oli Hyperion. Vuorelle
hän astui korkealle, pysähtyi
ja näki kurjuuden, juur' auenneen
noin ilmi-nähtäväksi itselleen,
kun valo jumalainen petti sen.
Niin hiuksin kultaisin ja kiharin
hän seisoi, hahmo kuninkaallinen,
ja omaan valohonsa varjon loi,
kuin heittää varjon patsas Memnonin,
kun matkalainen suuntaa länteen päin
pois idän hämärästä. Seistessään
hän kätens' yhteen painoi miettien
ja huokaili kuin harppu suruinen
tuon Memnonin. Taas lyödyt jumalat
tuost' epätoivo valtas, nähdessään
noin murtuneena päivän kuninkaan,
ja moni kätki salaa kasvonsa
pois valon tieltä. Enceladus vaan
loi silmät tuimat veljesjoukkohon;
sen tuntiessaan nous Iapetos,
ja Creus myös, ja Phorcus, meren laps,
ja yhdessä he sinne astuivat,
miss' yksin seisoi kunniassaan hän.
Sielt' yhtyneinä neljin huusivat
he Saturnuksen nimen. Huipultaan
myös Hyperion vastas: "Saturnus!"
Ja kasvot jumalien äidinkin,
jonk' istui lähistössä Saturnus,
ol' ilottomat aivan, kuullessaan,
kuink' ympärillään kaikki jumalat
huus' ontoin äänin nimen: "Saturnus!"