On synkkä laakso, jonka syvyyteen
ei pääse aamun raitis henkäys,
ei päivän kuuma, tuike tähtiyön.
Siell' lepäs Saturnus, jo harmaapää,
kuin kivi liikkumaton, äänetön
kuin varjo-asuntonsa hiljaisuus,
pääns' ympärillä metsät sankeat
kuin pilvenmöhkäleet. Ei pientäkään
siell' ollut ilman liikahdusta, ei
tuot' elon hiukkaa päivän kesäisen,
mik' ylen heikko on jo riistämään
pois ruohon siemenen; jos putoskaan
puust' alas kuollut lehti, siihen jäi.
Siit' ohi vyöryi virta äänetön,
jok' yhä kuolleemmaksi kohmettui
eess' alas-syöstyn jumaluuden tuon,
jok' yli laakson tumman varjon loi;
ja vedenneito, päätään nostaissaan,
suuns' umpeen painoi sormin viluisin.
Ja virran hiekkarantaa seuraten
vei suuret jäljet, vaan ei kauemmas
kuin missä jalkans' eksyi suunnastaan
ja missä siitä asti nukkui hän,
maall' lionneella kätens' oikean,
tuon vanhan, maatess' ilman valtikkaa
kuin kuolleen käsi turra, hervoton,
ja silmät kiinni, kruunuttomat nyt,
pää kumarassa, kuin ois kuunnellut
Maan ääntä, ikivanhan äitinsä,
sen hoivast' yhä hetken nauttien.
Tuost' uskonut ei minkään voiman ois
hänt' ylös saavan; mutta semmoinen
jo saapuikin, jok' käden vartaisen
vei vanhan leveöille harteille,
sit' ennen tehden syvän kunnian,
työn oudon hälle, jolle kumartui.
Hän oli jumalatar maailman
viel' äskensyntyneen, ja rinnallaan
ois pitkä amatsooni ollut vain
kuin kääpiö; myös taivuttanut ois
hän tukast' ottain niskat Akilleen
tai Iksionin pyörän sormellaan.
Kuin Memphiin sfinksin, joka auttamaan
lie asetettu töitä viisasten,
kun esikartanoistaan Egyptiin
he tutkailevan katseens' suuntasit,
niin oli kasvot nuo, -- vaan kuitenkin,
kuink' eri kasvot, kuinka ihanat,
jos suru muovannut ei kauniimmaks
ois surua kuin itse kauneus on!
Ol' arka, säikkyväinen katseensa,
kuin kova onni juur' ois alkanut,
kuin pahan päivän pilvet enteiset
ois viskelleet jo häijyn-nuoliaan
ja synkät jälkikuurot jyristen
ois kokoon voimiansa ajaneet.
Ja kätens' siihen paikkaan painoi hän,
miss' ihmisill' on kipu sydämmen,
kuin tuossa juur' ois hänkin tuntenut,
vaikk' kuolematon, tuskaa ankaraa.
Ja toisen käden laski nojaten
hän Saturnuksen niskaan kumaraan,
ja kurkottaen, huulin avoimin,
niin puhui jumalaiseen korvahan
kuin urkuin ääni syvin, juhlaisin.
Hän lausui -- ah, kuin heikko kielemme,
näin hauras, jumalien muinaisten
suurt' ääntä, aatosta vois tulkita! --
hän lausui, muodoin ylen murheisin:
"Nous' ylös, Saturnus! -- mut minkävuoks?
Ei, kurja vanha Kuningas, en voi
ma sulle lohdutusta tuoda. En
voi sanoa: 'Oi, miksi nukut sa?'
Näät onhan taivas luotas loitonnut,
maa enää tunne ei sua jumalaks
noin rääkättynä, valtameri myös,
kuink' kaikuis juhlallisna pauhu sen,
ei tunne valtikkaas, ja ilmat kaikk'
on majesteettis harmaan jättäneet.
Sun jyrinäs, jok' uutta maailmaa
ei ymmärrä, nyt vastaan ponnistain
vain räiskyy yli vallan kaatuneen,
ja taitamattomien kourill' ei
voi salamoitas hallita -- ne lyö
ja paahtaa, polttaa valtakuntaa vain,
tuot' ennen rauhaisaa. Voi aikaa, voi!
Oi hetket pitkät, suuremmat kuin vuos,
te mataissanne ylös nostakaat
tuo totuus ääretön ja lyökäät se
niin kiinni mielihimme tuskaisiin,
ett' epäilys ei mistään sijaa saa. --
Sä nuku, Saturnus! -- Miks, mieletön,
tein vääryytt' yksin nukkuvalle? Miks
sun silmiäsi raukeit' avaisin
ja raskasmielisiä? -- Saturnus,
sä nuku vaan! Mä itken vieressäs."
Kuin hurmiossa kauniin kesäyön,
miss' seisoo vankat metsän valtiaat,
nuo pitkät tammet, jotka oksillaan
yöt viittaa ylös tähtiin totisiin
ja liikkumatta aamust' uneksuu,
vain kerran latvaans' alas taivuttain,
kun yksinäinen tuulenpuuska käy
yön rauhaan puhaltain ja kuollen pois
kuin ilman ainut ailandus se ois, --
niin syntyi sanat nuo, niin kuoli ne.
Nyt jumalatar otsans' ihanan
vei maahan kyynelöiden, itkien,
ja tukkans' Saturnuksen jalkoihin
kuin silkkipeite suortui. Öinen kuu
ol' yli taivaan kannen verkalleen
jo kolme kierrostansa kulkenut,
vaan paikoillansa jumalaiset nuo
viel' liikkumatta viipyi, muistuttain
kuin veistoksia kirkon juhlaisen.
Nous viimein Saturnuksen vanha pää
ja silmäns' uupuneet hän auki loi
ja näki kaiken: vallan kaatuneen,
maan piirin pimeän ja murheisen,
ja jumalattaren, jok' itki vaan.
Ja parran järistessä hirmuisen
hän hervottomin kielin lausui näin:
"Oi, armas vaimo Hyperionin,
sun tunnen näkemättä kasvojas!
Oi Theia, käännä silmäs, että voin
niist' tuomiomme nähdä; katso mua
ja sano, onko haamu voimaton
sun eessäs Saturnus? Sä kuuletko
nyt Saturnuksen ääntä? kenen on
tää otsa alaston ja kurttuinen,
jok' ilman kruunua näin harmaa on,
se onko Saturnuksen? Ken on se,
joll' oli voima kukistaakseen mun?
mist' on sen väkevyys? ja kuka voi
niin pursuavan raivon kasvattaa,
vaikk' itse Kohtalonkin kouristin
ma suonikkaissa sormissani - ken?
Vaan näin on nyt. Ma häädettynä oon
ja haudattuna; töitä jumalain
en toimittaa voi, myötäisesti en
voi kiertotähtein matkaa ohjata,
en tuulten, merten voimaa hiljentää,
en laupiaasti läsnä olla saa,
kun viljan kalliin korjaa ihminen,
en rakkauttaan viihdyttää mä voi.
Ma omast' itsestän' oon luopunut,
en tunne sydäntäni valtavaa,
jonk' olen kadottanut jonnekin
pois, vaiheille mun valtaistuimen'
ja näiden paikkain, joilla istun nyt.
Oi etsi, Theia, etsi! Avaja
sun silmäs ikuiset ja tutkaile
kaikk' etäisyydet: tähtiavaruus,
maat valottomat, ilman piirit myös,
ja tyhjät nummet, vuoret tuliset,
kaikk' ammottavat kuilut helvetin.
Oi etsi, Theia! Sana mulle tuo,
jos keksit varjon, aaveolennon,
mi lentäen tai tulivaunuillaan
kuin hurjistunut karkaa valtaamaan
taas kadonnutta taivast' omakseen.
Sen täytyy -- täytyy tapahtua -- taas
mun, Saturnuksen, olla kuningas.
Niin, voitettava jalo voitto on;
niin, jumaloita alas syöstäköön,
ja voitonhymni soikoon pasuunain
niin juhlallinen, kaunis, rauhainen
kuin loisto pilven kuninkaallisen,
se soikoon lempeästi, julistain
ja viihdyttäin. Maass' uudistukoot taas
kaikk' ihanuudet, tulkoon hämmästys
suur' taivaan lapsillen. Tää käskyn' on
nyt: Theia! Theia! Miss' on Saturnus?"
Tuon kiihkon valtaamana jaloilleen
hän nousi, kiemurrellen käsiään,
pään täristessä, hiuksin valtoimin,
ja hikisenä, äänin särkynein.
Hän seisoi tuijottain; ei kuullut hän
kuink' itki Theia; hetken seistyään
taas heräs puhumaan ja lausui näin:
"Vaan enkö voi ma luoda? Enkö voi
ma rakentaa? Ma enkö muovata
voi uutta mailmaa, uutta taivasta,
ja vanhaa murskaks lyödä? Missä on
uus kaaos mulle? Missä?" Sana tuo
vei kaikuns' Olympohon, säikyttäin
sen kapinoivan kolmikon. -- Jo nous
myös Theia kavahtain, ja ryhdissään
ol' ilme toivokas, kun hilpein suin
hän lausui, vaikka äänin kammoisin:
"Tää heimoamme rohkaisee - nyt pois,
luo ystäväimme tullos, Saturnus,
ja toivons' elvytä! Mä tunnen tien
ja löydän turvapaikan äskeisen,
mist' tulin tänne". Muut' ei virkkonut;
ja tähystellen, hitain askelin
hän suuntas pimentoihin. Seuraamaan
läks Saturnus, jot' opas ohjaillen
vei läpi vanhain oksain, väistyväin
kuin sumu, jota kotkat halkaisee.
Vaan tällävälin vyöryi toisaalla
niin suuret kyyneleet ja suruisat,
niin suunnattomat, että mikään ei
niist' ihmiskieli kerro. Titaanit
sill' oihki, lymynneet tai vangitut,
taas vanhat jumalansa muistaissaan,
kun Saturnuksen äänen kaikua
he kuulostivat mielin vihlovin.
Yks vielä joukoss' oli hirmuisten,
joll' ylivaltans' oli entinen
ja hallitus ja majesteetti myös.
Viel' istui Hyperion loistossaan
ja tuli-ympyränsä äärellä
tuot' uhri-suitsutusta hengitti,
jok' yhä nousee maasta aurinkoon.
Vaan levoton hän oli; aivan kuin
maan kuolevainen synkist' enteistään
on levoton ja säikkyilee, niin sai
hän kammotuksen myös. Ei vavissut
hän koiran ulvontaa, ei kirkunaa
yöpöllön, kolkutusta vainajan,
kun ruumiskellons' ensi kerran lyö,
ei lampun kummitusta, kun on yö;
vaan kauhun puuskat jätin jänteisiin
toi tuskan suuremman. -- Mut hehkuen
ja kullass' uiden loisti linnansa;
sen pronssipylväät pitkin varjoineen
kuin veren loimon käytäville loi
ja esikartanoille, kaaristoon
ja kupuihin. Vaan esiriput sen,
nuo aamuruskon, pilven hohteiset,
yht' äkkiä nyt säikkyin tummentui:
kuin kotkansiivet, joita nähnehet
ei ennen jumalat, ei ihmiset
loi varjons' yli seudun; kuultiin myös
kuin hirnuis orhit, joita milloinkaan
ei kuulleet jumalat, ei ihmiset! --
Kun mielens' iloks aikoi maistaa taas
hän tuoksun-hurmaa pyhäin sauhujen,
joit' uhrikummuilt' ylös kohoaa,
hän maun vaskenkarvaan tunsi vain
ja kuvottavan löyhkän kurkussaan.
Ja lähetessään lännen satamaa,
miss' ihanaiset päivät päätetään,
ja puhdas, jumalainen lepo on,
miss' unen onni vartoo rauhainen,
ei etsinyt hän nautinnoita sen,
vaan esikartanosta kartanoon
hän kulki pitkin, jylhin askelin;
ja pienet lemmikkinsä siivekkäät
pois pakenivat kauas parvittain
taa pylvästen ja soppiin lymyten,
niin pelvon valtaamina, kauhuissaan,
kuin hädän ahdistuksess' ihmiset,
jotk' yhteen sullottuina säikkyilee,
kun täräjää ja tulta syöksee maa
ja muurit kaatuu, järkkyy kaupungit. --
Täll' aikaa astui eespäin Saturnus,
viel' äsken jäisess' uness' uinaillut,
ja Theian kanssa läpi metsien
hän samos. -- Hyperion laskeutui
juur' alas lännen kynnykselle jo,
yön hämärtävän taakseen jättäen.
Ja hiljaa, ääntämättä aukeni
kuin käskyst' ovi linnan; kuului vaan,
kun lännen tuuli sormi harppuaan
ja äänin totisin ja hartain soi
ja viihdyttävin. -- Tietä annettiin
näin jumalalle sisään astua.
Hän tuli, mutta vihan vimmoissaan,
kuin tulen-hulmuvilla helmoillaan
ja räiskyvill' ois ajaa mielinyt
pois avaruuden hetket lempeät,
nuo arat linnut. Yhä eteenpäin
hän riensi läpi holvein, käytäväin
ja kaarien ja valon-välkkehen,
ja pihain timanteista hohtavain,
siks kunnes ylti kupuun korkeimpaan.
Sen alla seisten synkin ilmehin
hän polki jalkaa; tutjui syvänteet
ja tornit, ilmanpielet horjuivat
ja valtans' ääret kaikki. Ennenkuin
ol' laannut vapistus ja jyskinä,
suust' ääni syöksyi, patons' aukaisten,
ja sanat kuului näin: "Voi unet yön
ja päivänkin! Voi haamut hirmuiset!
Voi tuska polttava! Voi aavehet,
jotk' yhä kiertää, kiertää pimeää!
Voi kummitukset kaitakorvaiset!
Miks teist' en pääse? Miksi teidät nään?
Miks luonton' ikuinen on järkkynyt?
Miks uudet kauhut yhä seuraa mua?
On syösty Saturnus. Kuin käynee mun?
Mun onko täältä lähdettävä pois,
miss' on mun satamani rauhainen
ja kunniani kehto, missä yöt
on vilpoiset ja päivät leppeät
ja valon autuus yltäkylläinen,
miss' sädehtivät teltat taivaiset
ja missä templit kirkkaat hohtelee?
Ne tyhjiks, autioiks on joutuneet.
En valtakunnassani elää voi.
Sen loistoa, sen suhtaisuutt' en nää,
vaan pimeää, vain kuolon pimeää.
Jo täälläkin, miss' illan hoivan sain,
yön mustat varjot mua vallitsee
ja herjan juonet kiertää teilläni.
Ei, kautta Telluksen -- ma kaadu en!
Vaan yli laajain valtan' äärien
tän hirmuisen ma käten' ojennan
ja Jupiterin vallan tyhjäks teen,
sen kapinoitsijan, joll' ukkonen
on leikkinänsä. Vanha Saturnus
taas valtaistuimelleen astukoon."
Näin lausui hän, ja suussaan kotvasen
viel' ankarampi kiehui uhkaus,
mut ulos päässyt ei. -- Kuin ihmiset,
joit' tungoksessa toiset tyynnyttää,
käy meluisammiks yhä, samaten,
kun puhui Hyperion, kasvoi vaan
tuost' uhma kummitusten kalpeain,
jotk' yhä julkeammin temmelti.
Ja siihen paikkaan, missä seisoi hän,
nous sumu tunkkainen kuin rahkasuon,
ja sumun alta kohos kiemurtain
ja hiljallensa käärme niljakas,
jok' äärettömin mutkin poimuillen
kiers' itsens' ympärille jumalan
ja tuskan-polttavaista ruumistaan
nous askelittain, päätään ponnistain,
ain' ylemmäs; ja kovin pingottui
se voimast' ankarasta. Titaani,
jo vihdoin itsens' irti riuhtaisten,
löys' pakotiensä idän rantaan päin.
Siell', odotellen hetket kasteiset,
kun viel' ei ollut aika aamun koin,
hän lepäs huohotellen, nojaten
sen porttiholvikkoihin unisiin,
yön usvista ne puhtaiks kirkastain
ja auki äkkiä ne tempaisten,
päin valtameren virtaa viileää.
Mut tulipyörän tuon, joll' läntehen
hän idäst' ajoi yli taivasten,
nyt paksut pilvet oli verhonneet, --
ei yltäpäätä kolkkoon pimeyteen,
vaan että toiset pallot yhtenään,
ja ilman piirit, kaaret, taivaan vyöt
sen läpi kajastellen kuumotti,
kuin tummennettu tulen loimotus
ois kirjaellut kuvakirjaimin
tuon synkän hunnun, jolta silloiset
maan viisaat, miettiväiset tutkijat
löys' ajatukset kalleimmat kenties,
joit' ennen vuosisadat etsittiin --
kaikk' kadonneet nyt: jonkun piirtosen
viel' ehkä - kaiverretun kallioon
tai lyödyn mustuneeseen marmoriin,
mut merkityksettömän ammoin jo,
ja ilman viisautta -- löytää voi. --
Kaks suurta, välkkyväistä siipeä
tuon tulipallon kehää kaunisti,
ja lähetessä jumalan ne nous
kuin hurmioon. Niin kohos siivet taas,
ja sulin suunnattomin halkoivat
ne pimeyttä, kauaks laajeten.
Vaan tulenkirkas pyörä paikoillaan
viel' liikkumatta seisoi, saadakseen
vain jumalaisen käskyn. Turhaan ois
hän käskyns' antanutkin, turhaan hän
ois valtans' ottanut ja vaatinut
jo päivän alkamaan, jos vaihteluks
vain tehnyt ois sen. Sit' ei voinut hän,
ei, vaikka ensimmäinen jumala:
näät, pyhät ajanvaiheet vuorojaan
ei häiritä suo. Sikspä aamun koin
viel' oli synnyt alku-asteillaan,
kuin kerrottu jo on. Niin avautui
nuo siivet puhtaat, sisarelliset,
jo innokkaina kaartaan alkamaan;
vaan tummat ulappansa sulki yö.
Ja titaanin, jonk' uudet tuskat taas
mielt' inhat raastoi, täytyi taipua,
vaikk' ennen taipumaton, vastustain
nyt ajan ankeuteen ja murheeseen.
Niin ojentihe pitkin pituuttaan
hän pilvivuorten päälle synkeäin,
jotk' yön ja päivän rajaa vartioi,
ja rinnassaan tuns' surun haikean.
Vaan sääliväinen taivas tähtineen
soi nääntyneelle hetken armiaan,
ja takaa avaruuden kaukaisen
näin kuului ääni syvä, totinen,
kun Coelus hälle korvaan kuiskasi:
"Oi kirkkain lapsistani armaista,
maass' syntynyt ja siinnyt taivaissa,
laps' salaisinten aivoitusten, joit'
ei ratkaissut ne luomisvoimatkaan,
joist' itse synnyit, joitten iloa
ja eloisuutta, rauhaa rattoisaa
viel' ihmettelen, vielä kyselen,
mist' oli tulleet, minne tiensä vei.
Niist' avaruuteen ijankaikkiseen
on heelmät hajonneet; ja varjoss' yön
on toiset, toiset ihmeit' ilmoittaa
tuon elon jumalaisen ihanan. --
Niist' oot sa nuorin, oot sa kirkkain, laps!
Sun veljies, sun sisar-jumalais
on kesken vainoa ja kapinaa,
ja poik' on noussut vastaan vanhustaan.
Näin kaatuneita, esikoisen' näin,
kun valtaistuimeltaan syöstiin hän!
Mun puoleeni hän kätens' ojenti,
mun luoksen' äänensä viel' löysi tien,
vaikk' kova pauhu päänsä ympäröi.
Ma kalpenin, ja hiess' otsan' ui.
Sua odottaisko moinen kohtalo?
Sit' aavistan ma, koska nähnyt oon
jo poikieni, jotka jumaliks
ol' luotu, arvostansa sortuneen.
Niin, jumal-elämäänpä syntyneet
te ootte, säätyisään ja ylevään
ja tyveneen. Se kunnianne on.
Nyt nään mä pelon, vihan, pyyteiden,
nään kiihkon, intohimon valtaavan
teit' yhtenään, kuin asukkaita maan,
kuin ihmisiä, joitten kuoltava
on pois. Se huolettaa mua, poikani!
Se johtaa arvaamatta turmioon
ja lankeemukseen! Kuitenkaan et voi,
niin jumala kuin ootkin, vastustaa
tuot' inhaa vihaa, mieltä katkeraa,
vaikk' ilmeiset sun suuret lahjas on. --
Ma olen ääni vain. Mun elämän'
on tuulten elämää ja aaltojen,
ja enempää en vaikuttaa ma voi
kuin tuulet taikka aallot. Vaan sä voit!
Siis ollos kohtaloitten ohjissa.
Niin, tartu nuolen kärkeen, ennenkuin
jous' jännitetty särähtää. -- Mut nyt
käy maahan! Sieltä löydät tuskineen
sä Saturnuksen. Sillä aikaa voin
mä kirkast' aurinkoas katsastaa
ja huolehtia öistäs, päivistäs."
Viel' ehti kuulla tuskin puoleenkaan
tuot' taivaan ääntä Hyperion, kun
hän nous, ja silmänkannet kohottain
yön tähtein puoleen, katsoi korkeuteen
siks kunnes ääni lakkas. Vieläkin
hän ylös katsoi silmin avoimin,
ja samat kirkkaat, tyynet tähtöset
siell' yhä loisti. Sitten painoi hän
päät' alas, kohden rintaans' avaraa,
ja kumartuen ilmanrantaan päin
kuin sukeltaja meren aaltoihin
hän syöksyi ääneti yön syvyyteen.