Kun pelko herää, etten elää voi
siks kunnes runon syys on siunannut,
mit' aatos kuuma kypsytti ja loi,
ja jyvät kalliit kaikk' on korjatut;
yön totisilla kasvoilla kun nään,
kuin kiertää sumut suurten runojen,
ja aavistan, etten mä ehtiskään
niit' tavotella kuviks iäisen;
ja kun ma tunnen, etten milloinkaan
sua, hetken kirkas lapsi, nähdä saa,
ja että puhtaan lemmen unholaan
ma päästä voi en; -- silloin vaipuu maa
ja taivas äärinensä tyhjyyteen
ja rakkaus ja maine kaikkineen.