Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1913.
I
Heinärannan Horslunti oli palannut postikonttorista ja saapui kotiaan,
pinkka sanomalehtiä ja asiakirjoja kainalossaan.
Hän istahti asianajajatuolilleen ja alkoi lueskella lehteä...
Oli yksi uutinen, joka sai hänen verensä vilkkaaseen liikkeeseen. Se
oli uutinen siitä, että Suomen kenraalikuvernööri matkustaa piakkoin
Lappiin tätä tietä, tästä Heinärannan kautta.
Se oli mainio uutinen Horsluntin mielestä, ja monesta aikaa tuli
hän hyvälle tuulelle. Hän olikin ollut monta viikkoa äreänä ja
suutuksissaan koko maailmalle. Ja syytä olikin.
Talvikäräjissä oli hänelle käynyt sangen nolosti. Vanha tuomari,
joka ei ollut koskaan sietänyt Horsluntia, oli saanut hänet kiinni
törkeästä valheesta, suuttunut ja käskenyt Horsluntin oikeussalista
pois. Ja lukenut tuomion, ettei Horslunti saa enää esiintyä kenenkään
asianajajana tässä kihlakunnanoikeudessa...
Se oli harmittanut ja harmitti Horsluntia, joka vuosikymmeniä oli
ollut kaikilla käräjillä niinkuin kukko linnan päällä. Olikin ja
tuntuikin käräjämiehistä siltä kuin ei käräjätuvassa olisi ollut
oikeaa »tunnelmaa», kun Horslunti ei sattunut olemaan huutamassa ja
sukkeluuksiaan jakamassa. Kaikki olivat hänen apuaan ja neuvojaan
tarvinneet, ja suuressa arvossa hän uskoi olevansa. Silloin — viime
talvikäräjissä — kyyditsee hänet vanha tuomari pellolle.
Horslunti oli kiroillut sen päivän, ja kun hän seuraavana päivänä meni
vanhan tavan mukaan käräjätaloon iltahämyssä, kuuli hän kuistista kaksi
outoa miehen ääntä:
»Jo se lurjus ja valehtelija Horslunti viimeinkin kuuluu saaneen potkut
asianajajatoimesta», sanoi toinen ääni.
»Jo kuuluu. Se onkin monta kymmentä vuotta puijannut korkeaa oikeutta»,
virkkoi siihen toinen ääni.
Kuistissa oli melkein pimeä. Horslunti päätti hämmästyttää noita
hävyttömiä, jotka hänestä noin halveksivasti puhuivat... Hän rynnisti
mennä kuistiin ja kiljaisi:
»Kuka täällä uskaltaa minusta semmoista puhua? Hä? Vasa? Minä näytän,
mitä soimaamisesta rikoslaki sanoo!» Mutta ne, jotka Horsluntista
puhuivat, ehtivät pimeässä livahtaa pitäjäläisten tupaan ja katosivat
tupakansavun sekaan kuin pilviin. Eikä Horslunti ollut saanut selvää,
keitä olivat. Ja monta muuta asiaa oli, jotka häntä harmittivat.
Mutta nyt! Nyt piti ottaa tilaisuudesta vaaria ja koettaa parhaansa...
Hän otti uudestaan sanomalehden käteensä, luki jo viidennen kerran
uutisen kenraalikuvernöörin Lapin-matkasta ja yhä enemmän innostui.
Pirullisia kostontuumia kierteli hänen asianajo-aivoissaan. Nyt sopii
ensiksikin näyttää vanhalle tuomarille, mitä tulee maksamaan, kun ajaa
Horsluntin pois oikeussalista! Ja mitä maksaa Päkkilän isännälle se
viimetalvellinen puhe, jonka nuorisoseuratalolla piti!
Hän muisteli kaikkia niitä ihmisiä, jotka tavalla tai toisella olivat
hänelle vastenmielisiä, ja päätti nyt kostaa kaikille...
Hän pani piippuunsa ja mietti... mietti ja naureskeli.
Siellä on sentään Helsingissä mies, jonka puoleen sopii kääntyä ja
näyttää näille heinärantalaisille, mitä heidän tulee tehdä... ja
näyttää, että Horslunti on sentään Horslunti loppuun asti!
Hän mietti, kuinka löysä Juhan Petteri kuluneena talvena oli tehnyt
naapuripitäjässä. Juhan Petteriä oli alettu ahdistella siitä, että
oli kansakoulun varoja hukannut... Mutta kuinkas kävi? Juhan Petteri
kirjoitti uhkauskirjeen, että jos vaan alatte häntä ahdistaa, niin
hän kantelee kenraalikuvernöörille... ja koko koulu hajoitetaan
maan tasalle... Eivätkä uskaltaneet ruveta Juhan Petterin kanssa
äkseeraamaan...
Mutta parhaillaan kun hän mietti sitä Juhan Petterin asiaa, iski hänen
päähänsä uusi tuuma.
Hänkin nyt ensiksi kirjoittaa valituskirjelmän kenraalikuvernöörille!
Hän selittää siinä, minkälainen vintiö ja yhdenvertaisuuskin vastustaja
vanha tuomari on j.n.e. Hän innostui niin, että otti paperiarkin
esille. — Ja siinä saatan jo mainita, että Heinärannalla on paljon
muutakin, — mietiskeli hän.
Hän ei kuitenkaan nyt tällä kerralla päässyt kirjoituksen alkuun, vaan
päätti ensin käydä kylällä ja mietiskellä, mitä kaikkea kirjoittaisi,
jotta kenraalikuvernöörillä olisi kaikki tiedossaan, kun Heinärannalle
tulee... Hän nousi ja läksi, otsaryppy syvänä kuin pellon oja. Ulkona
oli alkukesän päiväpaisteinen päivä, ja nuori nurmi vihannoi.
— Piru kun osaisi venäjänkieltä... kyllä minä sitten! — mietti hän ja
käveli kirkolle päin.
Kaukaa näki hän, että häntä vastaan kävellä viuhtoi mies, heilutellen
keppiään vimmatusti. Hän tunsi miehen Isonrannan Santeriksi, jota näinä
vuosina oli kylällä alettu nimitellä Aaseffiksi.
Horslunti ja Aaseffi olivat aina olleet kylmät toisilleen. Harvoin
olivat tervehtineet toisiaan ja vielä harvemmin puhelleet keskenään.
Mutta nyt kun tulivat vastakkain, niin Aaseffi jo kaukaa huusi:
»Oletko nähnyt uutista lehdessä!»
»Olen minä nähnyt», vastasi Horslunti.
Aaseffi iski silmää Horsluntille ja virkkoi:
»Ehkäpä tässä minunkin eläkeasiani selviää...»
Horslunti ymmärsi, että Aaseffi aikoi kääntyä
kenraalikuvernöörin puoleen. Mutta hän ei virkkanut mitään, käveli vain
omissa mietteissään eteenpäin.
— Ei arvaa Aaseffikaan, mikä tämän pojan mielessä on... eikä sitä arvaa
kukaan muukaan, — mietiskeli hän, kun Aaseffi jo oli ohi kävellyt.
Hän poikkesi useaan taloon, ja joka talossa jo tiedettiin, että
kenraalikuvernööri matkustaa tästä Heinärannan kautta Lappiin päin.
»Siitä ei näy kuin vilahdus, kun kuuluu autolla ajavan», sanoi asiasta
keskusteltaessa Mäkivälimaan isäntä.
»Mistäs tiedät, että autolla ajaa?» tiedusteli Horslunti, sillä siitä
ei ollut mitään hänen lehdessään mainittu.
»Tuossa sanotaan Helsingin lehdessä», viittasi isäntä lehteen pöydälle.
Horslunti luki uutisen ja arveli:
»Vaan jos pysähtyy täällä jossakin!»
»Missäpä sillä täällä lienee tuttavia», arveli isäntä.
Hetken juteltuaan läksi Horslunti kotiaan päin. Häntä harmitti ja häntä
mietitytti. Hän oli tullut huomaamaan, että jälkeen talvikäräjäin,
joista hänet kyydittiin pois, oli hänen mahtavuutensa alkanut
vähetä. Hän huomasi sen siitä, ettei häntä enää kukaan kohdellut
pelonsekaisella kunnioituksella niinkuin ennen.
Ja siitä oli hän kiukussaan kaikille heinärantalaisille.
Mutta kaikille hän näyttää vielä, että mies hän on, jahka hän pääsee
tuttavuuteen sen miehen kanssa, joka sanoo tuomareillekin, että mars
västinkiin, uppiniskainen lurjus!
Ja nyt hän alkoi miettiä mitä kirjoittaisi. Mutta kesken parasta
tekstiä johtui hänelle mieleen, että jos saavat kyläläiset tietoonsa,
että hän _sinne_ on kirjoittanut ja kyläläisistä valheita puhunut,
niin... niin eivät taitaisi hänen päivänsä parata... Ne voisivat
miehissä kostaa... ja mihinkä hän sitten turvautuisi?
Salassa, viisaasti ja varovasti tuli hänen toimia, niin ovelasti, ettei
kukaan osaisi aavistaakaan, että hänellä semmoisia aikeita on...
Monenlaisissa mietteissä saapui hän kotiaan, vanhanpojan asuntoonsa.
Hän päätti nyt heti ruveta kirjoittamaan konseptia ja yöllä sitten
valmistaa valituskirjelmänsä, jotta se ehtisi huomispäivän postissa
lähtemään. Mutta nyt alkoi häntä mietityttää se, miten saada kirje
postiin niin, ettei tiedettäisi sitä hänen lähettämäkseen. Sillä,
— arveli hän, — kun niin korkealle henkilölle menee kirje täältä
Heinärannalta, niin se epäilemättä herättää huomiota, ja silloin
aletaan arvata, kuka kirjeen lähettäjä on... Otsaryppy syvänä hän
mietiskeli. Otti jo paperia pöydälle, avasi mustepullon ja pani
piippuunsa...
Silloin osui hänen katseensa telefooniin ja ollen omissa syvissä
mietteissään nousi hän ja pani torven korvalleen, sillä hänen oli
tapana istua tunnittain ja kuunnella, mitä kylällä keskusteltiin.
Hän ei nyt monta sekuntia ehtinyt kuunnellakaan ennenkuin hän kuuli
Pikku-Herralan Vanten ja Kuusimäen Auruuran keskustelevan...
Horsluntin silmät kiiluivat ja hän oli pelkkänä korvana, niin
jännittävä oli asia, josta puheltiin.
»Minä aion myöskin valittaa tämän kylän herrojen päälle», kuului Vantte
sanovan.
»Sepä tietty. Paljon on minullakin valittamista, mutta ensimmäinen on
se valtioavun hylkääminen...» kuului Auruura vastaavan.
»Kyllä siitä nyt selvä tulee... Eivät ole turhaan muutkaan _sen miehen_
puoleen asioissaan kääntyneet...» kuului taas Pikku-Herralan ääni.
Ja taas Auruuran kimeä ääni puhui: »Olisi pitänyt asiasta ensin
kirjoittaa hänelle itselleen, että hän tietäisi varata aikaa, kun tästä
Heinärannan ohi matkustaa...»
»Se kyllä olisi tehtävä, mutta vielä se ehtisi...»
»Mutta kuka osaisi kirjoittaa?»
»Uskaltaisiko luottaa Horsluntiin?»
»Ei häneen nyt enää ole luottamista...»
Sitten oli pitkä aika, ettei Horslunti saanut selvää kuka puhui ja
mitä puhuivat, kuului vain ääniä; ainoat sanat, jotka Horslunti kuuli,
olivat kenraalikuvernööri ja Lapin matka.
Mutta hän ei hellittänyt torvea korvastaan, vaan kuunteli. Ja vihdoin
kuuli hän Auruuran sanovan:
»Siinähän sopisi mainita, että olen ilmosen ikäni tilannut U.S:ää,
että olen maahuutoni ilmoittanut Kasetassa ja että olen yksi niistä
harvoista, jotka Poprikoffi-vainajan kuoleman johdosta lähettivät
surusähkösanoman, sillä olin silloin Oulussa...»
»Ne nyt tietysti olisivat etupäässä mainittavat», kuului miehen ääni
vastaavan, mutta Horslunti ei saanut selvää, kenen ääni oli.
Mutta kun keskustelua yhä jatkui, hoksasi Horslunti, että se miehen
ääni oli rovastin...
Hän nauroi imelästi kuulemalleen; samassa kuuli hän Auruuran kuin
hengen hädässä huutavan:
»Nyt on joku, joka kuuntelee.» Ja telefooni soi kiinni.
Horsluntia nauratti. Hän sytytti pitkävartisen piippunsa, sillä
sikaaria ei kannattanut näin kotioloissa polttaa, ja mietiskeli:
— Kas vaan! He ovat olevinaan kelpo ihmisiä, mutta he suutelevat
lopulta sitä kättä, joka heille ruoskaa antaa... Eivät totta tosiaan
ole parempia kuin minäkään!
Hän oli hyvin ymmärtänyt, mistä Pikku-Herrala ja Kuusimäen Auruura
keskustelivat. Kenraalikuvernöörin tulosta! Ja hänelle huoliaan ja
kärsimiään »vääryyksiä» kantelemaan! Olipa hyvä, että oli muitakin kuin
hän, jotka korkean herran matkasta hyvää itselleen toivoivat!
Mutta hänen tuli joutua ennen muita, sillä aikakin alkoi olla hyvin
näperällä!
Hän oli tyytyväinen kuulemiinsa ja istui pöytänsä luo, konseptia
kirjoittaakseen. Mutta kynä ei tahtonutkaan juosta, eikä hän päässyt
alkuunkaan. — Mutta kenen saan minä tämän kirjeen viemään postiin?
kysyi hän itseltään. Sillä hän tiesi hyvin, että jos kylällä saataisiin
tietää, — tässä kylässä ja vielä muissakin, — eivät ihmiset enää
luottaisi vähääkään häneen ja kohtelisivat kuin kulkukoiraa ja
ahdistaisivat hänet pois koko seurakunnasta... Niin oli käynyt monelle
muullekin, vaikkei täällä Heinärannalla...
Hänellä ei ollut ketään uskottua, ja jos hän itse kirjeen postiin
veisi, arvaisi postineiti heti... Mutta jos oikein kääntäisi ja
muuttaisi käsialansa...?
Silloin muisti hän Ollin-Mikon, jonka tiesi semmoiseksi mieheksi, että
jos kerran lupasi pitää suunsa kiinni, niin ei sanaa hiiskunut.
— Jos saisi Mikon uskotukseen! — mietti hän. — Mutta varovainen
oli Mikko ja Horsluntia oli aina epäillyt. Vaan jos voisi hänet
viekastelemalla ja lahjomalla saada puolelleen!
Ja vaikka Horslunti oli päättänyt alkaa konseptia kirjoittaa, nousi
hän ylös ja päätti lähteä Mikon puheille. Sillä viisaasti ja varovasti
hänen tuli asiansa ajaa ja hommata, jos mieli saada sen salassa
pysymään.
Mennessään mietti Horslunti makeita puheita, joilla ensin saisi Mikon
hyvälle tuulelle, ja sitten vasta ilmoittaisi asiansa. Hän luuli
keksineensä Mikkoa miellyttäviä puheita ja astui reippaasti Mikon
pirtille.
Mikko istui ikkunan ääressä kengänpaikkaustoimessa, kun Horslunti avasi
oven. Horsluntin ei ollut juuri usein tapana Mikon pirtillä käydä.
Mutta oli sentään silloin tällöin sattunut, että poikkesi sisälle, kun
osui joutessaan kävelemään.
Hän tervehti Mikkoa iloisesti naurusuin ja virkkoi: »Onpa ihana kesän
alku... ohoo... kuinka onkin lämmin...»
Mikko katsoi syrjäsilmällä Horsluntiin ja mietti, että mikähän sillä
ketulla nyt on mielessä. Mutta samalla hän tunsi ilostuvansa, kun
muisti, ettei hänellä ollut kenellekään pennin velkaa eikä siis
Horslunti voinut olla välipäätöstä tuomassa.
»Pistäysin sisälle, kun satuin tätä mäkikatua kulkemaan», sanoi
Horslunti sulavalla äänellä ja naurusuin ja istahti penkille, melkein
Mikon viereen.
»Lämmin on», myönsi Mikko, mutta katseli epäillen vierastaan.
»Ovatpa kauniilla alulla nuo Mikon pellot», sanoi Horslunti taas hetken
päästä ja katseli ulos ikkunasta.
Mikko jo näytti tulevan paremmalle tuulelle. Horsluntin vaaniva silmä
huomasi sen heti, ja hän sanoi lisäksi:
»Eipä näe, kylän raittia kun kävelee, niin voimakasta alkua missään!»
Mikko jo naurahti.
»Eikä näissä minun pelloissani näy roskaa eikä rikkaruohoa niinkuin
monen talollisen pellossa näkyy...»
»No se on vissi... Jos Jumala lämmintä antaa, niin noista pelloistasi
korjaat runsaan sadon, runsaamman kuin kukaan muu koko Heinärannalla...»
Ja Horslunti nousi istumasta ja katseli vuoroin toisesta, vuoroin
toisesta ikkunasta peltoihin ja kehui ja kiitteli... Mikko tuli
hyvälle tuulelle, ja niin alkoivat keskustella kaikenlaisista maailman
asioista...
Horslunti oli valmiiksi miettinyt valheensa ja alkoi nyt selitellä,
että hänellä olisi eräs kirje vietävä postiin, mutta se on semmoinen
asia, joka koskee kaikkia Heinärannan talollisia, sillä se on Sipillan
kylän miesten niityn riita-asia... Hän, Horslunti, ei tahtoisi
mitenkään, että tulisi tietoon, että hän on sipillankyläläisten
asiamiehenä heinärantalaisia vastaan...
Mikko tiesi tuon niityn riita-asian, sillä siitä oli jo käräjöity monta
vuotta kihlakunnanoikeudessa, tiesi, että sipillankyläläiset koettivat
saada haltuunsa ja omistettavakseen heinärantalaisille ammoisista
ajoista kuuluvaa laajaa niitty-palstaa. Ja hyvinhän Mikko ymmärsi
Horsluntinkin aseman...
Ei tahtoisi Horslunti, että omankyläläiset saisivat tietoonsa, että hän
heitä vastaan sipillankyläläisten puolesta prosessaa, — siinä pykälä...
Ja sen vuoksi nyt kääntyi hänen, Mikon puoleen, jonka tiesi mieheksi,
joka osasi pitää suunsa kiinni silloin kun tarvittiin...
Ja kun Mikolle asia kaikin puolin oli selvinnyt ja Horslunti vielä
asian todeksi vakuuttanut ja luvannut hyvän palkan vaivoista, lupasi
Mikko kirjeen postiin toimittaa...
»Tule siis huomenna aamulla siinä yhdeksän aikaan», puhui Horslunti
hyvästellessään. »Silloin annan sinulle kirjeen... ja pane poveesi se
ja sano postissa, että yksi herra tuli maantiellä vastaan ja pyysi
viemään postiin...»
»En minä liikoja sano, kun asian ymmärrän ja olen kuullut», vakuutti
Mikko.
Ja niin hyvinä ystävinä erosivat. Horslunti lähti kotiaan päin kuumissa
mietteissä ja päätti nyt heti ruveta valituskirjettään kirjoittamaan,
sillä hänelle oli nyt selvinnyt, mitä ja miten kirjoittaa.
Hän kävellä viuhtoi alas maantielle ja aivan verekset olivat hänen
ajatuksensa, sillä hän uskoi nyt koittaneen ajan, jolloin hänen sopi
näyttää Tikellille, vanhalle tuomarille, kenet tämä oli oikeussalista
ulosajanut...
Mutta juuri siinä, jossa polku Mikon pirtiltä yhtyi maantiehen, näki
hän Pikku-Herralan Vanten ja Kuusimäen Auruuran kävelevän rinnakkain
aika vauhtia ja kuiskaamalla keskenään juttelevan...
Horslunti muisti äskeisen telefoonikeskustelun, ja hän oli arvaavinaan,
mihin olivat menossa. Pappilaan menevät ja koettavat saada rovastia
kirjoittamaan!
Niin päätteli Horslunti ja sydämessään naurahti.
Niitä oli siis muitakin yhtä kostonhimoisia kuin hänkin, ja muitakin,
jotka aikoivat _sinne_ kääntyä... Kuka tiesi jos niitä oli vielä
paljonkin täälläkin Heinärannalla, vaikka olivat olevinaan...!
Ainakin oli hän nyt varma Pikku-Herralan Vantesta ja Kuusimäen
Auruurasta!
Hän silmäsi kerran meneväin jälkeen ja läksi reippaasti kotiaan päin.
Horslunti ei ollut tyhmä mies, ja hän ymmärsi kyllä, että hän tällä
hommalla pani peliin oman onnensa, sillä se apu, joka sieltä tulisi,
karkoittaisi hänet iäksi päiväksi Heinärannalta... jos nimittäin tulisi
tietoon...
Hänen täytyi siis niin varovainen olla, ettei kukaan mitään vihiä
saisi...
Mutta hän luotti onneensa, joka joskus ennenkin oli potkaissut häntä,
ja hyvässä toivossa hän käveli kylän raittia.