Oi, ihmiset, ihmiset, ilmaiskaa,
miks minut on tänne tuotu!
Ja miksi on vihreä laaksomaa
niin kauvaksi jättää suotu?
Miks täytyvi kaihota ruikuttain,
salon tuntea sulot vain kaihossain?
Mun mieleni halajavi hiljaista
sulosoppea rannalla lammen.
Kera kultani mielisin kuunnella
käen kukkua latvassa tammen.
Mut vallassa maailman myrskyjen
mä itken ja orpona tuskailen.
Mun mieleni halajavi liidellä
yli lehtojen, laihojen, vetten,
ja katsoa päivyen säihkyssä
yli maitten ja manteretten.
Mut miero mun siipeni poikki lyö,
ja toivoni päivyen peittää yö.
Mun mieleni halajavi hengittää
salon rauhaa suurta ja syvää.
Se halajavi elää elämää
ikikaunista, totta ja hyvää.
Mut kätkössä kalliomuurien
jääharkoksi jäätyvi sydämen.
Mun mieleni halajavi vihantaa
ja vehmasta onnen oksaa.
Mut muitten on metsä ja muitten maa,
vain muureja silmäni hoksaa.
Jos jossakin lehväkin liplattais,
miten täällä sen taittaa uskaltais!
Kai ovatkin toivoni turhia,
kai suotta on mieleni paha.
Salcunelmani kai ovat houreita
ja totta vain touhu ja raha.
Mut ihana on sentään salomaa,
ja sinne mun mieleni halajaa!