Muutamia kymmeniä tuhansia ihmisiä virui kuolleina eri asennoissa ja
univormuissa niillä niityillä ja pelloilla, jotka kuuluivat
Davidoveille ja kruunun talonpojille, niillä niityillä ja pelloilla,
joilta satoja vuosia olivat Borodinon, Gorkin, Shevardinon ja
Semenovskojen kylien talonpojat yht'aikaa korjanneet kasvun ja joilla
he olivat käyttäneet karjaansa. Sitomapaikoissa oli hurme kastanut
nurmen ja maan desjatinan laveudelta. Suuret haavottuneiden ja
haavottumattomien joukot, joita oli mitä erilaisimmista osastoista,
vaelsi vaalein kasvoin yhdeltä puolen takasin -- Moschaiskiin ja
toiselta puolen takasin -- Valujevaan. Toisia joukkoja, nälkäisiä ja
nääntyneitä marssi päällikköjen tieten eteenpäin. Kolmannet olivat
paikoillaan ja jatkoivat ampumista.
Taistelutannerta, joka äsken oli ollut vaihtelevan kaunis pistimien
välkkyessä ja savuhattaroiden noustessa aamuisen auringon valossa,
peitti nyt kauttaaltaan kosteuden ja sauhun synkkä pimeys ja ilmassa
oli outo salpietarihapon ja veren löyhkä. Taivas vetäytyi pilveen ja
hieno sade vihmoi vedellään kaatuneet, haavottuneet, säikähtyneet ja
nääntyneet ja epäilevät ihmiset. Oli kuin olisi se sanonut: "riittää,
riittää, inehmot, Lakatkaa... Heretkää ja nähkää, mitä te teette!"
Ravinnon ja levon puutteesta nääntyneiden kummankin puolen joukkojen
mieliin alkoi tunkeutua samallainen epäily siitä, pitääkö heidän yhä
jatkaa toistensa tuhoamista ja kaikkien kasvoilla kajasti
horjuvaisuutta ja jokaisen sydämeen nousi samallainen kysymys; "miksi
ja ketä varten minun täytyy surmata ja tulla surmatuksi? Surmatkaa
keitä tahdotte ja tehkää mitä tahdotte, mutta minä en enää tahdo!" Tämä
ajatus oli illansuussa vallannut kaikki yhtä voimakkaasti. Minä hetkenä
hyvänsä olisi joka ainoa mies voinut kauhistua siitä, mitä he tekivät,
hylätä kaikki ja paeta umpimähkään mihin sattui.
Mutta vaikka joukot tunsivatkin taistelun loppupuolella tekonsa
kauheuden ja vaikka heistä olisikin ollut ilo lakata verityöstään,
johti heitä kuitenkin jokin käsittämätön, salaperäinen voima ja
ruudinsavusta nokisina, veren tahrimina ja hikisinä liikkuivat
tykkimiehet, joita oli elossa vain yksi kolmea kohti, väsymyksestä
kompastellen ja läähättäen ja jatkoivat luotien kantamista, lataamista,
tähtäämistä ja laukaisemista. Ja luodit lensivät kummaltakin puolen
yhtä nopeasti ja tuhoisasti ja murskasivat ihmisruumiita ja
jatkumistaan jatkui se kauhea työ, joka ei tapahdu ihmisten tahdosta,
vaan Hänen tahdostaan, joka johtaa ihmisiä ja maailmoita.
Jos joku olisi nähnyt Venäjän armeijan hajallisen selkäpuolen, niin
olisi hän sanonut, että ranskalaisten tarvitseisi tehdä vain yksi ainoa
lievä ponnistus ja Venäjän armeija olisi tuhon oma. Ja jos taas joku
olisi nähnyt ranskalaisten selkäpuolen, olisi hän sanonut, että
venäläisten tarvitseisi tehdä vain yksi ainoa lievä ponnistus ja
ranskalaiset olisivat olleet tuhon omat. Mutta eivät ranskalaiset
enemmän kuin venäläisetkään ryhtyneet tuohon ponnistukseen ja taistelun
leimut saivat vähitellen vaipua sammuksiin.
Venäläiset eivät ryhtyneet tuohon ponnistukseen siksi, etteivät he
olleet hyökkäävänä puolena. Taistelun alussa olivat he vain seisoneet
Moskovan tiellä ja sulkeneet sen ja taistelun lopussa seisoivat he
tuolla tiellä samalla tavalla kuin taistelun alussakin. Mutta vaikka
venäläisten tarkotuksena olisi ollutkin lyödä ranskalaiset asemistaan,
eivät he voineet ryhtyä tuohon viimeiseen yritykseen, sillä kaikki
venäläisten joukot olivat pirstoina, ei ollut ainoatakaan
joukko-osastoa, joka ei olisi kärsinyt taistelusta. Venäläiset olivat
paikoillaan pysyen menettäneet puolet armeijastaan.
Ranskalaisten sitä vastoin, joiden mielissä 15 vuoden voittojen muistot
olivat elävinä, jotka luottivat Napoleonin voittamattomuuteen, jotka
tiesivät, että he olivat vallottaneet osan taistelutannerta, että he
olivat menettäneet vain yhden neljänneksen väestään ja että heillä
vielä oli 20-tuhantinen koskematon kaarti, olisivat hyvin helposti
voineet tehdä tuon ponnistuksen. Ranskalaisten, jotka olivat hyökänneet
Venäjän armeijan kimppuun tarkotuksessa karkottaa se asemistaan, olisi
pitänyt tehdä tuo ponnistus, sillä niin kauan kuin venäläiset sulkivat
tien Moskovaan samaan tapaan kuin taistelun alussakin, eivät
ranskalaiset olleet saavuttaneet tarkotustaan ja kaikki heidän
yrityksensä ja vaurionsa olivat siten menneet aivan hukkaan. Mutta
sittenkin jäi ranskalaisilta tekemättä tuo ponnistus. Muutamat
historioitsijat sanovat, että Napoleonin olisi tarvinnut vain
marssittaa liikkeelle koskematon vanha kaartinsa ja hän olisi voittanut
taistelun. Puhe siitä, miten olisi käynyt, jos Napoleon olisi laskenut
taisteluun kaartinsa, on samaa kuin puhe siitä, että mitenkähän kävisi,
jos syksyllä tulisi kevät. Se ei voinut tapahtua. Ei Napoleon ollut
antamatta kaartiaan siitä syystä, ettei hän sitä tahtonut, vaan sitä ei
voinut tehdä. Kaikki Ranskan armeijan kenraalit, upseerit ja sotamiehet
tiesivät, ettei sitä voinut tehdä, koska joukkojen masentunut mieliala
ei sitä sallinut.
Ei Napoleon ollut ainoa, jonka oli vallannut unennäön omainen tunne
siitä, että käden valtava viittaus sammuu voimattomana, vaan kaikki
kenraalit, kaikki taisteluun osaa ottaneet ja osaa ottamattomat Ranskan
armeijan sotamiehet oli vallannut entisten taistelujen kokemusten
jälkeen (joissa kymmenen kertaa pienemmillä ponnistuksilla oli
vihollinen saatu pakenemaan) samallainen kauhuntunne vihollisen tähden,
joka pysyi paikallaan taistelun lopussa yhtä uhkaavana kuin sen
alussakin, vaikka olikin menettänyt puolet voimistaan. Ranskan
hyökkäävän armeijan siveellinen voima oli hiutunut loppuun. Venäläiset
saivat voiton Borodinon taistelussa, mutta ei semmoista voittoa, jonka
suuruus arvostellaan anastettujen seipäiden nenissä riipattavien
vaatekaistaleiden mukaan, joita sanotaan lipuiksi ja sen maa-alan
mukaan, jolla joukot ovat tai ovat olleet, vaan he saivat siveellisen
voiton, voiton semmoisen, joka saa vastustajan uskomaan vihollisen
siveelliseen etevämmyyteen ja omaan heikkouteen. Ranskalaisten
hyökkäysretki oli saanut kuin vimmoissaan kiitävä peto kuolinhaavan
ruumiiseensa ja se tunsi tuhonsa tulevan. Mutta se ei voinut pysähtyä,
samoin kuin ei voinut taipua kaksi vertaa heikompi Venäjän armeija.
Sysäyksen saatuaan voi Ranskan armeija vyöryä Moskovaan saakka, mutta
siellä oli se sortuva venäläisten joukkojen jouduttamatta sen
perikatoa, sillä Borodinon taistelussa saamastaan kuolinhaavasta alkoi
sen veri juosta kuiviin. Borodinon taistelun suoranaisena seurauksena
oli Napoleonin aiheeton pako Moskovasta, paluu takasin vanhaa
Smolenskin tietä, 500-tuhantisen armeijan perikato ja napoleonilaisen
Ranskan loppu, jota vastaan henkisesti väkevämpi vihollinen oli ensi
kerran Borodinossa kätensä kohottanut.