Ruhtinatar sulkeutui isänsä hautajaisten jälkeen huoneeseensa eikä
laskenut ketään luokseen. Oven taa hiipi eräs tyttö sanomaan, että
Alpatitsh oli tullut kysymään lähtöä koskevia neuvoja. (Tämä tapahtui
ennen Alpatitshin ja Dronin välistä keskustelua). Ruhtinatar Maria
kohahti hieman sohvalta, jolla hän lepäsi ja sanoi suletun oven takaa,
ettei hän lähde minnekään eikä milloinkaan ja pyysi, että hänen
annettaisiin olla rauhassa. Sen huoneen ikkunat, jossa ruhtinatar Maria
oli, antoivat länteen. Hän lepäsi sohvalla kasvot seinään päin näplien
sormillaan nahkatyynyn nappia ja näki ainoastaan tuon tyynyn. Hänen
sekavat mietteensä olivat kohdistuneet yhteen asiaan: hän ajatteli
sitä, ettei kuolema saalistaan takasin anna, ajatteli sitä henkistä
saastaisuuttaan, jota hänessä ennen ei ollut, vaan joka oli ilmennyt
isän sairauden aikana. Häntä halutti rukoilla, mutta ei uskaltanut, ei
uskaltanut siinä mielentilassa, jossa hän nyt oli, kääntyä Jumalan
puoleen. Hän virui kauan samassa asennossa.
Aurinko oli pyörähtänyt talon toiselle puolelle ja sen säteet
lankesivat nyt avoimista ikkunoista viistoon huoneeseen valaisten osan
sitä nahkatyynyä, johon ruhtinatar Maria katsoi. Ajatusten kulku
pysähtyi äkkiä. Hän kohosihe itsetiedottomasti hieman sohvasta,
korjaili tukkaansa, nousi sitte ylös, meni ikkunan ääreen ja
tahtomattaan hengitti keuhkoihinsa kirkkaan, joskin tuulisen illan
vilvasta ilmaa.
"Niin, nyt sopii sinun ihailla iltaa! Häntä ei enää ole eikä kukaan
sinua häiritse", sanoi hän itselleen, laskeutui tuolille ja retkahti
pää ikkunanlautaa vasten.
Joku mainitsi hiljaa ja hellästi hänen nimensä puutarhan puolelta ja
suuteli hänen päätään. Hän nosti silmänsä. Se oli m:lle Bourienne,
jolla oli musta puku surunauhoineen. Hän oli hiljaa lähennyt ruhtinatar
Mariaa, suuteli sitte tämän päätä ja rupesi itkemään. Ruhtinatar Maria
katsahti häneen. Kaikki entiset kolahdukset hänen kanssaan muistuivat
ruhtinatar Marian mieleen, muistui sekin, miten _hän_ oli viime aikoina
muuttunut m:lle Bouriennelle, ei sietänyt nähdä tätä ja mitenkä väärin
hän oli siis sydämessään soimannut m:lle Bouriennea. "Ja minunko,
minunko tosiaan, joka toivoin hänen kuolemaansa, on tuomittava
ihmisiä!" ajatteli hän.
Ruhtinatar Marian mieleen kuvastui elävästi m:lle Bouriennen asema, kun
tämä oli viime aikoina elänyt erillään hänen seurastaan, mutta samalla
ollut riippuvainen hänestä. Ja hänen kävi häntä sääli. Ruhtinatar Maria
katsahti häneen lempeän kysyvästi ja ojensi kätensä. M:lle Bourienne
rupesi samassa itkemään, suutelemaan ruhtinattaren kättä ja puhumaan
tätä kohdanneesta surusta, johon hänkin otti osaa. Hän puhui siitä,
että ainoana lohtuna hänen surussaan oli se, että ruhtinatar salli
jakaa sen hänen kanssaan. Hän puhui, että kaikkien entisten
väärinkäsitysten täytyi nyt hävitä suuren surun vaikutuksesta, että hän
tuntee itsensä puhtaaksi kaikkien edessä ja että _hän_ näkee sieltä
hänen rakkautensa ja kiitollisuutensa. Ruhtinatar kuunteli häntä
käsittämättä hänen sanojaan, vaan silloin tällöin katsahtaen häneen ja
kuunnellen hänen äänensä kaikua.
-- Teidän asemanne on kahdenkertaisesi kauhea, rakas ruhtinatar --
sanoi m:lle Bourienne hetken vaijettuaan. -- Minä ymmärrän, ettette ole
voineet ettekä voi ajatella itseänne, mutta minun rakkauteni pakottaa
minut sen tekemään... Kävikö Alpatitsh teidän luonanne? Puhuiko hän
teille lähdöstä? -- kysyi hän.
Ruhtinatar ei vastannut. Hän ei käsittänyt, kenen oli lähdettävä ja
mihin.
-- Tiedättekö, _chère Marie_, -- sanoi m:lle Bourienne, -- tiedättekö,
että olemme vaarassa, että ranskalaisia on ympärillämme. Matkustaminen
on nyt vaarallista. Jos lähdemme matkalle, joudumme melkein varmasti
vangiksi ja Herra ties...
Ruhtinatar Maria katsoi ystävättäreensä eikä käsittänyt tämän puhetta.
-- Ah, jospa ken tietäisi, miten minusta nyt on kaikki samantekevää, --
sanoi hän. -- En millään muotoa tahtoisi lähteä _hänen_ luotaan...
Alpatitsh kertoi mulle jotain matkasta... Puhelkaa hänen kanssaan, minä
en kykene en kerrassaan mihinkään...
-- Minä olen puhellut hänen kanssaan. Hän toivoo, että huomenna
joudumme lähtemään, mutta minä luulen, että nyt olisi parasta pysyä
täällä, -- sanoi m:lle Bourienne. -- Sillä olisihan teidänkin
mielestänne, _chère Marie_, kauheaa joutua matkalla sotamiesten tai
kapinoivien talonpoikien käsiin.
M:lle Bourienne otti käsipussistaan ranskalaisen kenraalin Rameaun
julistuksen (paperi ei ollut tavallista venäläistä paperia), jossa
sanottiin, etteivät asukkaat pakenisi kodeistaan ja että ranskalaiset
viranomaiset tulevat osottamaan heille kaikkea suojelusta. Hän antoi
paperin ruhtinattarelle.
-- Minun mielestäni olisi parasta kääntyä tuohon kenraaliin, -- sanoi
m:lle Bourienne, -- ja minä olen varma siitä, että teitä kohdellaan
kaikella kunnioituksella.
Ruhtinatar Maria luki paperin ja kyyneleetön itku värisytti hänen
kasvojaan.
-- Kenen kautta olette saaneet tämän? -- kysyi hän.
-- Luultavasti on saatu tietää nimestäni, että olen ranskalainen, --
vastasi m:lle Bourienne punastuen.
Ruhtinatar Maria nousi paperi kädessä ikkunan äärestä, läksi kalpein
kasvoin huoneesta ja meni ruhtinas Andrein entiseen kabinettiin.
-- Dunjasha, kutsukaa luokseni Alpatitsh, Dronushka tai kuka tahansa!
-- sanoi ruhtinatar. -- Ja sanokaa Amalia Karlovnalle, ettei hän tulisi
minun luokseni, -- lisäsi hän kuultuaan m:lle Bouriennen äänen. --
Joutuin matkaan! Mitä pikemmin matkaan! -- puheli ruhtinatar
kauhuissaan ajatuksesta, että hän voisi joutua ranskalaisten käsiin.
"Jos ruhtinas Andrei tietäisi, että hän on ranskalaisten vallassa! Että
hän, ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin tytär, pyytäisi herra
kenraali Rameaun osottamaan hänelle suojelustaan ja käyttäisi hyväkseen
ranskalaisen kenraalin hyväntahtoisuutta!" Tämä ajatus sai hänet
kauhistumaan, pani hänet vapisemaan, punastumaan ja tuntemaan niin
syvää vihaa ja ylpeyttä, ettei hän ollut koskaan moista kokenut. Kaikki
se, mikä hänen asemassaan oli raskasta ja varsinkin loukkaavaa, välähti
elävästi häneen mieleensä. "Ne, ranskalaiset asettuvat tähän taloon;
herra kenraali Rameau ottaa ruhtinas Andrein kabinetin; rupeavat
huvikseen selailemaan ja lukemaan hänen kirjeitään ja paperiaan. M:lle
Bourienne _lui fera les honneurs de_ Bogutsharovo. Minulle annetaan
armosta pieni huone. Sotamiehet repivät isän tuoreen haudan
riistääkseen hänen kunniamerkkinsä. He kertovat minulle voitoistaan
venäläisistä, osottavat teeskenneltyä osanottoa suruuni"... ajatteli
ruhtinatar Maria, ei kuitenkaan omilla ajatuksillaan, vaan tuntien
itsensä velvolliseksi ajattelemaan itsensä puolesta isänsä ja veljensä
ajatuksilla. Hänestä itsestään oli samantekevää, jäipä hän minne
tahansa ja kävipä hänen miten kävikään, mutta samalla tunsi hän
olevansa isävainajansa ja ruhtinas Andrein edustaja. Sen vuoksi hän
tahtomattaan ajatteli heidän ajatuksillaan ja tunsi heidän tunteillaan.
Mitä he sanoisivat ja tekisivät nyt, sen tunsi hän nyt välttämättömäksi
tehdä. Ruhtinas Andrein kabinettiin mentyään hän koetti asettua
veljensä ajatuskannalle ja miettiä asemaansa.
Elämän vaatimukset, joiden hän oli luullut hautautuneen isänsä kanssa,
nousivat yhtäkkiä ja aavistamattoman voimakkaina ruhtinatar Marian
eteen ja ne valtasivat hänet kokonaan.
Mielenliikutuksesta punaisena hän käveli huoneessa edestakasin vaatien
puheilleen milloin Alpatitshia, milloin Mihail Ivanovitshia, milloin
Tihonia, milloin Dronia. Dunjasha, lapsenhoitaja ja palvelustytöt eivät
voineet sanoa mitään siitä, missä määrin oli perää m:lle Bouriennen
puheissa. Alpatitsh ei ollut kotona, hän oli mennyt viranomaisten luo.
Arkkitehti Mihail Ivanovitsh, jonka ruhtinatar Maria kutsutti
puheilleen ja joka ilmestyi hänen luokseen unisin silmin, ei osannut
sanoa sinne eikä tänne. Vanha kamaripalvelija Tihon, jonka kasvot
olivat kuihtuneet ja kuopahtaneet ja joilla oli lähtemättömän surun
leima, vastasi kaikkiin ruhtinatar Marian kyselyihin: "ymmärrän" ja
hädintuskin jaksoi hillitä itkuaan ruhtinattareen katsoessaan.
Viimein tuli huoneeseen kunnanvanhin Dron ja tehtyään ruhtinattarelle
syvän kumarruksen jäi seisomaan pihtipieleen.
Ruhtinatar Maria astui hänen luokseen.
-- Dronushka, -- sanoi ruhtinatar, joka näki hänessä totisen ystävän,
saman Dronushkan, joka oli joka kerran Vjasman markkinoilta tuonut
hänelle erinomaisia rinkilöitään. -- Dronushka, nyt onnettomuutemme
jälkeen... -- alkoi hän, vaan vaikeni, kun ei jaksanut puhua enempää.
-- Kaikki olemme Jumalan kädessä, -- sanoi Dron huoaten.
He olivat hetken vaiti.
-- Dronushka, Alpatitsh on lähtenyt jonnekin eikä minulla ole kenen
puoleen kääntyisin. Onko totta, kuten minulle on kerrottu, etten voi
matkustaa pois.
-- Miksette voisi, teidän ylhäisyytenne voi kyllä matkustaa, -- sanoi
Dron.
-- Minulle on sanottu, että vihollisen tähden on vaarallista. Minä en,
veikkonen, kykene mihinkään, en käsitä mitään eikä ketään ole kanssani.
Tahtoisin välttämättömästi lähteä matkalle tänä yönä tai aikaseen
huomenaamulla.
Dron oli ääneti. Hän vilkasi kulmiensa alta ruhtinatar Mariaan.
-- Ei ole hevosia, -- sanoi hän, -- puhuin siitä jo Jakof
Alpatitshillekin.
-- Miksi ei ole? -- kysyi ruhtinatar.
-- Kaikki on Jumalan rangaistuksen tähden, -- vastasi Dron. Ne hevoset,
mitä oli, vietiin sotaväkeen ja muut ovat kuolleet, semmoinen on nyt
vuosi. Vähät hevosia syöttämään, kunhan ei itse nälkään kuolisi! Kolmin
päivin saavat syömättä värjöttää. Ei ole mitään, kaikki ovat
köyhtyneet.
Ruhtinatar Maria kuunteli tarkkaavasti, mitä Dron hänelle puhui.
-- Ovatko kaikki köyhtyneet? Eikö ole leipää? -- kysyi hän.
-- Nälkään ovat monet ihmisetkin kuolleet, -- sanoi Dron, -- vieläkö
sitte hevosia...
-- No miksi et ole mitään puhunut, Dronushka? Voihan auttaa. Teen
kaikki, minkä voin...
Ruhtinatar Mariasta oli kauheaa ajatella, että nyt, tämmöisenä hetkenä,
jolloin hänen sydäntään ahdisti katkera murhe, voi olla rikkaita ja
köyhiä ja etteivät rikkaat voineet auttaa köyhiä. Hän muisti hämärästi
kuulleensa puhuttavan, että on olemassa kartanon viljaa ja että sitä
annetaan musikoille. Hän tiesi myöskin, ettei hänen isänsä eikä
veljensä olisi kieltäytyneet auttamasta heitä. Hän vain pelkäsi jollain
tavoin erehtyvänsä sanoissaan viljan jakamisesta, jonka hän tahtoi
panna toimeen. Hän tunsi suurta iloa siitä, että hän sai tilaisuuden
semmoiseen toimeen, jonka tähden häntä ei hävettänyt unohtaa suruaan.
Hän rupesi tiedustelemaan Dronushkalta yksityiskohtia musikkojen
puutteesta ja siitä, mitä oli kartanolla omaa Bogutsharovossa.
-- Taitaahan meillä olla tallella kartanon, veljen viljaa? -- kysyi
ruhtinatar.
-- Kartanon vilja on kaikki säästössä, -- sanoi Dron ylpeästi, --
meidän ruhtinaamme ei käskenyt myydä.
-- Anna se musikoille, anna niin paljon kuin he tarvitsevat, minä
lupaan sen veljeni nimessä, -- sanoi ruhtinatar Maria.
Dron ei vastannut mitään, vaan huokasi syvään.
-- Jaa sinä heille se vilja, jos se heille riittää. Jaa kaikki. Minä
käsken sinua veljeni nimessä ja sano heille että se, mikä on meidän, on
myöskin heidän. Me emme sääli heiltä mitään. Sano heille niin.
Dron katsoi kiiluvin silmin ruhtinattareen sillä aikaa, kun tämä näin
puheli.
-- Erota minut, matushka. Jumalan nimessä! käske ottamaan minulta
avaimet, -- pyysi hän. -- Kaksikymmentäkolme vuotta olen palvellut enkä
ole pahaa tehnyt, erota Jumalan nimessä!
Ruhtinatar Maria ei käsittänyt, mitä hän häneltä tahtoi ja miksi pyysi
erottamaan itseään. Hän vastasi Dronille, ettei hän ollut milloinkaan
epäillyt hänen uskollisuuttaan ja että hän on valmis tekemään kaikkensa
hänen ja musikkojen hyväksi.