Torikan Laura oli koko pitäjän kaunein ja iloisin tyttö.
Hän oli nuorin lapsista ja hemmotellen kasvatettu verrattuna vanhempiin
siskoihin, joihin vanhempain kuri oli ankarana ulottunut.
Laura varttui silloin naiseksi, kun uusi aika "sivistyksineen" ja
mieltä ylentävine illanviettoineen pyrki lyömättömiin erämaihin. Kaunis
ja vikkelä tyttö herättää aina huomiota, ja kun Laura lisäksi oli
lahjakas ja hyväpäinen, kehittyi hän nopeasti.
Kun vanhemmat siskot hänet näkivät silloin kun hän koreana neitona
palasi kansanopistosta, oli heidän hämmästyksensä suuri. Työtä ja
vaivaa oli heidän elämänsä ollut nuorenakin, jopa sitten kun olivat
naimisiin joutuneet. Ei ollut heillä aikaa iltakausia juoksennella
kylällä ja joutavaa toimitella. Eivät saaneet he pukeutua niinkuin itse
olisivat tahtoneet, vaan heidän täytyi tyytyä siihen, jonka äiti
määräsi.
"Nyt on eri aika ja eri pyrkimykset ja riennot kuin silloin kun te
olitte nuoria. Silloinhan ei edes ollut kansakoulua täälläkään
olemassa", puolusteli Laura tekojaan.
"Pyrkimykset ja riennot!" matki Lauran vanhin sisko. "Mitä pyrkimyksiä
ja mitä rientoja? Nälkä siinä vain monen saavuttaa, jos eivät muuta ala
tehdä kuin iltakaudet laulaa lojuta ja senkin seitsemässä
harjoituksessa olla."
"Sinä et vähääkään ymmärrä nykyaikaa. Ei suinkaan ihminen ole luotu
ainoastaan sitä varten, että iän kaiken työtä tekemään. Totta kai
hänellä täytyy olla jotakin hengenravintoakin", selitti Laura
toimessaan.
Mutta vanhin sisko tiuskasi:
"Olisin minä isän ja äidin sijassa, niin loukkoon istuttaisin
kehräämään enkä antaisi iltakausia raittia laukata. Siinä olisi
sinullekin hengenravintoa."
"Sinä olet tyhmä, sisko parka!" sanoi Laura pilkallisesti sisarelleen.
"Mitä he ajatellevatkin, isä ja äiti, kun eivät parempaa ja kovempaa
kuria sinulle pidä!" porisi sisko siihen närkästyneenä.
Mutta Laura rakasti seuraa ja oli aina ensimmäisenä nuorison joukossa.
Kuta enemmän hän varttui, sitä enemmän sai hän ihailijoita.
Kaukaa muista pitäjistäkin kulki kosijoita häntä näkemässä. Oli kelpo
talonmiehiä joukossa, kunnollisia työntekijöitä. Mutta Lauran mielestä
he eivät olleet kylliksi sivistyneitä tai heissä oli joku muu vika.
Rukkasia saivat pitempimatkaiset samoin kuin kotikylänkin nuoret
miehet.
Sellaista hauskaa piti Laura parisen vuotta.
Mutta kosijoiden tulva alkoi vähetä, ja vihdoin ei enää kukaan
uskaltanut hänen puoleensa naimatarjouksella ilmoittautua. Se alkoi
Lauraa harmittaa. Olihan hän vielä yhtä kaunis kuin ennenkin? Olihan
laajalti tunnettua, että hän vanhempainsa jälkeen saisi periä koko
talon lyömättä, liikuttamatta!
Hän kyllästyi nuorison rientoihin, ja "aatteet", joita hän
kansanopistosta tultuaan oli aikonut toteuttaa, olivat jääneet pelkäksi
aikomiseksi. Yhtä kaunis, yhtä iloinen ja elämänhaluinen hän vieläkin
oli, mutta hän ei enää jaksanut nauttia siitä, josta muut nuoret. Ja
sen vuoksi hänen käytökseensä ilmausi jotakin kankeaa ja kylmää, jota
toiset arvelivat ylpeyden merkiksi, loitontuen yhä edemmäksi hänestä.
Ylpeyttä se oikeastaan olikin ja kateutta sekaisin. Sillä sitä mukaa
kuin hän vanheni, kasvoivat ja kaunistuivat nuoremmat. Hän tunsi
kateutta mielessään, kun jolloinkulloin sattui iltamiin ja näki jonkun
nuoren tytön parissa kolmessa vuodessa kasvaneen soreaksi immeksi,
josta nuoret miehet näyttivät paljon pitävän.
Ja silloin hän aina mietti ja ajatteli, että jo oli hänkin nuoruuden
hulluimman ajan elänyt... jo saisi nyt mennä naimisiin ja aloittaa elää
todellista elämää.
* * * * *
Mutta eräänä keväänä, juuri silloin kun valtaväylä loi jääpeitettään,
tuli Torikkaan vanhin sisko vieraisille.
Lauran nähdessään sanoi hän:
"Mikä sinut on laihduttanut... jopa sinä oletkin laihtunut... Ja eikö
sinulle kukaan kelpaa, kun kuulut hyville miehille rukkasia
jaelleen..."
"Ole nyt!... Minä jäänkin vanhaksipiiaksi", koetti Laura selittää.
Mutta sisar oli kylmä järki-ihminen, joka ei ottanut uskoakseen Lauran
puheita.
"No mihin sinä nyt olet ehtinyt niillä 'riennoillasi ja aatteillasi'?
Sinunhan piti saada hirveän paljon aikaan, kun kansanopistosta
palasit!"
Sisaren ääni oli kylmä ja katse jäinen.
"Niin... ei ole helppo sivistää nuorisoa, joka..."
"Niin kuuluu. Hullummaksi on tämänkin kylän nuoriso vaan tullut sitten
entisen... Nythän kuuluu nuori väki yökaudet mellastavan ja
riihitanssia pitävän... ja onpa siitä jälkiä näkynytkin..."
Ja sisaren terävä katse upposi Lauran silmään kuin hiottu veitsi.
"Minkäpä minä heille mahdan", sanoi Laura, mutta käänsi pois katseensa.
"Aioithan sivistää ympäristöäsi..."
Ja sisar meni sen sanottuaan pois, jättäen Lauran yksikseen.
Pelko ja tuska valtasi Lauran. Hän kävi kuin kuumeeseen ja tunsi
kauhean häpeän painavan hartioillaan. Oliko sisar huomannut?
Hänen katseensa oli ollut jäinen ja kylmä, ja halveksien oli hän
puhunut nuorisosta ja nuorison riennoista!
Mutta Laura tiesi tilansa ja ymmärsi, että kohta koko maailma saisi sen
tietää! Ehkä olivatkin jo huhut liikkeellä...
Sisaren tulo tänne juuri nyt? Se oli jo sinne asti, toiseen pitäjääseen
kuulunut...!
Laura silmäsi kuvastimeen ja pelästyi omaa kalpeuttaan...
-- Häpeä! Häpeä! -- sanoi hän kuin hourien.... ja tulee tietoon, kuka
on isä... kulkeva tukkilainen...!
Torikan Laura, joka aikoi muille opettaa sivistystä ja tietoja
jaella...
Isän, äidin, koko suvun häpeä... Nyt vasta hänelle oikein selvisi
tilansa ja hän tunsi tuskien vihlovan sydämessään kuin viikatteella...
Elääkö vielä ja kantaa häpeää ja pilkkaa koko elinaikansa...!
Ei ikinä!
Pois maailmasta, jossa ei enää mitään toivoa ole!
Hän sieppasi kuin mielipuoli huivin hartioilleen ja juoksi rantaan...
Mitä hän aikoikaan?
Hän tuijottaa virtavaan väylään, joka on noussut aivan törmän tasalle
ja jossa suuret jäälautat vauhdilla kiiruhtavat myötävirralle, iskien
välisti törmän kamaraan syviä koloja ja keskempänä väylää ja niemien
nokissa kiiveten toistensa olkapäille. Pyörteissä vesi virtaa monen
sylen syvyydeltä. Venevalkamassa loiskii vesi törmän päälle, vaahtoa
vieritellen.
Laura tuijottaa veteen, silmää kerran pihaan päin ja salamana kulkee
hänen mielessään hänen häpeätaakkansa... Hänestä tuntuu niinkuin koko
kylän väki osoittelisi häntä sormellaan... hän on kuulevinaan
ilkkumista ja naurua rannalta...
Hän heittää huivin hartioiltaan... sulkee molemmat silmänsä ja puristaa
huulensa tiiviisti yhteen... ja paiskautuu pää edellä virtavimpaan
paikkaan...
Talossa on sattunut olemaan kyläläisiä. Joku huomaa Lauran hyppäävän
väylään... Kaikki rientävät rantaan...
Vene työnnetään vesille; keksien ja sauvoimien avulla on aikomus
uskaltautua jäiden sekaan.
"Ei siinä kestä vene, ja virta painaa selkään", huutavat toiset.
Kolme nuorta miestä työntää veneen vesille ja hyppää siihen. Mutta heti
kun se irtaantuu rannasta, rynnistää jääteli sen kylkeen ja puristaa
toista jääteliä vasten ruupuksi kuin pärekorin. Miehet pääsevät hädin
tuskin jäätelin päälle, johon rannalta heitetään vahva köysi. Mutta
lujalla pitää ennenkun väkivoimalla saavat jääteliä sen verran
rantaantumaan, että miehet pääsevät törmälle.
Silloin huutaa joku, että jo paljo alempana, keskiväylässä, näkyy kuin
ihmisen käsi kahden jäätelin välissä.
"Se on auttamattomissa... Sitä ei ihmisvoimalla enää pelasteta", sanoo
sisar, joka on pysynyt levollisena ja kylmänä koko ajan.
Ja siinä seisovat tyhmistyneinä ja neuvottomina katsellen, miten virta
töitään tekee, miten jäälautat vauhdilla kulkevat... ja tuntevat, että
he ovat voimattomia...
Eikä puhu kukaan mitään.
Silloin viimein, kun pihasta kuuluu äidin katkera valitus ja kun vanhan
isän silmät käyvät kyyneliin, kohoaa kovan sisarenkin povi ja hän
virkkaa:
"Laura parka!"
Eikä saata sisar enää puhua vanhemmilleen siitä, että ne Lauran
"aatteet" hänelle semmoisen lopun tuottivat.