(Otto Ernst.)
Niin, piipun ma ostin kuin ostinkin,
savipiipun oikean, hei!
Niin, armas, taloussääntömme
ja järkeni hiisi vei!
Hehee, savipiipun muhkean
minä ostin kuin ostinkin;
sopis suuhun se sokeriparoonin,
sen Hollannin Mynheerin!
Niin, naura, vaimo, sa nauraa saat,
-- mikä oonkaan ma piippumies;
mut iloissaan mitä muutakaan
osas tehdä, taivas ties!
Niin päähäni nous ilo, jälleen kun
poju kultamme terve on.
Ja ain' ostanhan jotain, -- mitä vain --,
kun on mieleni murheeton.
Ja kun murheetta oon, minä tuhlaan näin,
kevytmielistä kai se lie.
Vaan sellaisna synnyin ja kuolen myös,
ja on sellainen eloni tie.
Kas niin: siks ostinhan piipunkin.
Se on muhkea, myönnähän!
Tosin, Herra nähköön, veikin se,
vei markan pyöreän!
Niin kädessä piippu ma kuljeksin
ja hyräilin vain -- hui-hai!
Ne töllötti, tyrkki toisiaan
ja irvisti: "hullu kai!"
Ja vapaus sullakin, armaani,
on samoin arvelemaan.
Poju, tahdotko piippuni hienon tään?
Ota, lyö se lattiaan!