Mit' itkettävää ihanuutta
täys onkaan aamu heinäkuun!
Veet heijastelee avaruutta,
maa herää päivän suuteluun.
Jo raudan terään tahko kalkkaa,
apila tuntee laulun sen:
käsistä suven korjaa palkkaa,
ken uhras syliin keväimen.
Ja vana valkolaivan kiiltää
yl' ulapan, päin etelää:
ja sydämeen sen välke viiltää
ja katse laivan jälkeen jää.
Vain päivän lapset pääsi matkaan,
maan lehtolapsi yksin ei:
kuin vilppaat viestit saapuvatkaan,
yö hältä lähtömielen vei.
Maan lehtolasta, lemmen orjaa,
vain itkettää kaikk' ihanuus!
Ken vieraan maasta viljaa korjaa
Vain muita vartoo sato uus.
Ken tunteet uniin uhrattuaan
viel' aamun laivaan nousta vois --
Vain katseluaan, kuunteluaan
häll' iän jatkaa mieli ois --