"Sun viime kevääs", sanoit,
ja kevään lahjaa anoit
ja viime kukintaas.
Mit' anoit, kevät täytti...
Se armon kättä käytti
maan martaan yli taas.
Puut verhos lehteen, kukkaan
maan nurmet mesinukkaan
se kuumin toukokuus.
Ja suoniis tulet sytti
ja rintaas sykähdytti
sen kevään kaihoisuus.
Sai päivät soittaa sulla,
yöt aavistuksin tulla
sai lupaas tulvien.
Ja aatto sulle lauloi
ja lemmen leikkiin pauloi
sua tuuli keväinen.
-- Mit' anoit, kevät antoi
sua aamun aatto kantoi,
sua tuuti tuuli yön.
Ja murhees kahle laukes
sydämes urvut aukes
kautt' ihmeen, armotyön.
Niin kuuli kevät lastaan.
Vaan kevään ainoastaan
laps suuri, anoit, sait.
Mut eessä suven uksen
täys tuskaa odotuksen
saat vartoa sa vait'.
Jok' aamu tuntees herää,
-- ei tähkää tee, ei terää,
se kasvaa vartta vain.
Öin pitkin veres palaa
-- pois kevään lahjan salaa
jo tarjoot vaikertain...